Miten menee kuudestoistaosat? Tykkäätkö enemmän akuankkakierrosta vai blueskaavasta? Komppaatko mieluummin Johnny Cashin "boom-chika-boom" -tyylillä vai ylös-alas -rämpytyksellä? Soitatko plekulla vai paljain sormin? Yliohjaus vaiko kaiku? Entäpä vaakku?
Kumpi on miellyttävämpi tahtilaji, 2/2 vaiko 2/4? Akustinen, puoliakustinen vaiko lankku? Riittääkö haihatin ja virveli, vai pitääkö olla koko patteri? Mistä rumpuostinatosta pidät eniten? Miten menee bluestahdit? Vaikuttaako sinuun enemmän musta musiikki (blues/funk/jazz) vaiko country/folk? Andante vaiko allegro?
Pystybasso vaiko sähköinen? Mistä bassokaavasta pidät eniten? Nauhaton vai nauhallinen basso? Fender vaiko Gibson vai joku muu? Jos soolokitaristi keskittyy enemmän ankanpyrstön koossapitoon ja hyvältä näyttämiseen, saako basisti vetää soolot?
Ja ennenkaikkea: rytmi vaiko melodia?
Ei se muoto vaan se sisältö. On täysin yhdentekevää, mitä kuuntelet ja miten pukeudut ja miltä näytät. Merkittävää on vain se, että sisäistät musiikin, ymmärrät mistä siinä on kyse ja mikäli mahdollista, teet sitä itse.
Rockabilly on mielestäni se (muodollisesti) valkoisen musiikin muoto, missä musta musiikki vaikuttaa taustalla kaikkein eniten. Väitetään, etteivät rockabillykitaristit osaisi soittaa. Rockabillybasistit osaavat taatusti, ja nopean rockabillyn tempo vie mukanaan - soitettaessa allegrossa (120 iskua/minuutissa eli kaksi kertaa sydämen lyöntitaajuuus) ja riittävän melodisena se menee suoraan tajuntaan.
Jotenkin tuntuu, että tällä palstalla keskustelu koskee enemmän sisällön sijasta muotoa. Täsmälleen sama syy, miksi 1980-luvun alun rockabillykupla puhkesi.
Itse diggasin rockabillyä - nimenomaan musiikkia - varhaisteininä 1970/80-lukujen vaihteessa. Kovia nimiä olivat Matchbox, Crazy Cavan, Teddy& The Tigers ja sitten tietysti Stray Cats. 1980-luvun buumi ei ollut mitään muuta kuin isolla rahalla synnytetty kupla, jossa muutaman todella hyvän bändin ohella oli pelkkää skeidaa ja joka sitten lässähti muutamassa vuodessa kun porukka keskittyi sisällön sijasta muotoon ja pitivät koko juttua pelkkänä muoti-ilmiönä. Itselläni sitten musiikkimaku kehittyi rockabillyn kautta toisaalta valkeaa linjaa countryyn ja hard rockiin, ja toisaalta sitten rockbillyn mustaa linjaa pitkin bluesiin ja jazziin. Nyt vanhempana olen löytänyt rockabillyn taas uudelleen, ja kitara pysyy käsissä enkä pelkää linjatason yliohjaamista putkivahvaimen kautta.
Ja tuntuu, että tällä palstalla porukka on juuttunut täsmälleen sinne 1980-luvun linjoihin. Hei herätys! Ei se muoto vaan se sisältö. Olisi todella hienoa, jos jonnekin mustan musiikin festareille, vaikka Puistobluesiin tai Pori Jazziin, saataisiin joku rockabilly/bluesbändi esiintymään.
Sen apinoiden kapinalipun eli konfederaatin palmettolipun minä olisin valmis polttamaan tai hautaamaan maahan. Minulle se symboloi epätoivoisten rasistien kapinaa valtakunnan laillista hallitusta vastaan. Jos rockabillylle pitää ehdottomasti saada symboli, niin miten olisi Texasin Lone Star?
Kumpi on miellyttävämpi tahtilaji, 2/2 vaiko 2/4? Akustinen, puoliakustinen vaiko lankku? Riittääkö haihatin ja virveli, vai pitääkö olla koko patteri? Mistä rumpuostinatosta pidät eniten? Miten menee bluestahdit? Vaikuttaako sinuun enemmän musta musiikki (blues/funk/jazz) vaiko country/folk? Andante vaiko allegro?
Pystybasso vaiko sähköinen? Mistä bassokaavasta pidät eniten? Nauhaton vai nauhallinen basso? Fender vaiko Gibson vai joku muu? Jos soolokitaristi keskittyy enemmän ankanpyrstön koossapitoon ja hyvältä näyttämiseen, saako basisti vetää soolot?
Ja ennenkaikkea: rytmi vaiko melodia?
Ei se muoto vaan se sisältö. On täysin yhdentekevää, mitä kuuntelet ja miten pukeudut ja miltä näytät. Merkittävää on vain se, että sisäistät musiikin, ymmärrät mistä siinä on kyse ja mikäli mahdollista, teet sitä itse.
Rockabilly on mielestäni se (muodollisesti) valkoisen musiikin muoto, missä musta musiikki vaikuttaa taustalla kaikkein eniten. Väitetään, etteivät rockabillykitaristit osaisi soittaa. Rockabillybasistit osaavat taatusti, ja nopean rockabillyn tempo vie mukanaan - soitettaessa allegrossa (120 iskua/minuutissa eli kaksi kertaa sydämen lyöntitaajuuus) ja riittävän melodisena se menee suoraan tajuntaan.
Jotenkin tuntuu, että tällä palstalla keskustelu koskee enemmän sisällön sijasta muotoa. Täsmälleen sama syy, miksi 1980-luvun alun rockabillykupla puhkesi.
Itse diggasin rockabillyä - nimenomaan musiikkia - varhaisteininä 1970/80-lukujen vaihteessa. Kovia nimiä olivat Matchbox, Crazy Cavan, Teddy& The Tigers ja sitten tietysti Stray Cats. 1980-luvun buumi ei ollut mitään muuta kuin isolla rahalla synnytetty kupla, jossa muutaman todella hyvän bändin ohella oli pelkkää skeidaa ja joka sitten lässähti muutamassa vuodessa kun porukka keskittyi sisällön sijasta muotoon ja pitivät koko juttua pelkkänä muoti-ilmiönä. Itselläni sitten musiikkimaku kehittyi rockabillyn kautta toisaalta valkeaa linjaa countryyn ja hard rockiin, ja toisaalta sitten rockbillyn mustaa linjaa pitkin bluesiin ja jazziin. Nyt vanhempana olen löytänyt rockabillyn taas uudelleen, ja kitara pysyy käsissä enkä pelkää linjatason yliohjaamista putkivahvaimen kautta.
Ja tuntuu, että tällä palstalla porukka on juuttunut täsmälleen sinne 1980-luvun linjoihin. Hei herätys! Ei se muoto vaan se sisältö. Olisi todella hienoa, jos jonnekin mustan musiikin festareille, vaikka Puistobluesiin tai Pori Jazziin, saataisiin joku rockabilly/bluesbändi esiintymään.
Sen apinoiden kapinalipun eli konfederaatin palmettolipun minä olisin valmis polttamaan tai hautaamaan maahan. Minulle se symboloi epätoivoisten rasistien kapinaa valtakunnan laillista hallitusta vastaan. Jos rockabillylle pitää ehdottomasti saada symboli, niin miten olisi Texasin Lone Star?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kerrankin asiallinen ja asiantunteva kirjoitus. Pistää suorastaan sanattomaksi.HYVÄ HYVÄ!!!
An ny, ei se siitä kulu!
Turpa kii nyt tai rakastun suhun... ja vastatakseni kysymykseen, soitan ilman plektraa vähän samaan tyyliin ku Mississippi John Hurt tai Reverend Gary Davis, eli peukalolla bassokieliä ja muilla sormilla muita.
soitat niin. Mäkin oon viimeaikoina innostunut uudelleen kitaransoitosta ja oon opetellu juuri Mississippi J. Hurtin ja Gary Davisin piisejä sekä pari Blind Blakea. Täytyypä sanoa että meikäläisellä on vielä pitkä matka yllämainittujen herrojen tasolle...Nyt meni kyllä rockabilly aiheen vierestä. No vetäkää herne nenään kaikki ne jotka niin tykkää.
Kuten kirjoitit, monet elää elämänsä rockabillynä ja kapinoivat (mitä vastaan, omaa tyhmyyttäkö?) vielä viiskymppisinä etelävaltioiden liput selässä.
Minulle tuo on ollut aina musiikinlaji jossa on kieltämättä potkua. Joskus -78 kun alkoi Cochrania kuulumaan radiosta, siihen koukkuun jäin. Jostakin syystä nämä suomalaiset yritelmät, teddy ja tiikerit ym. tuntuivat niin huonoilta että en koskaan niihin perehtynyt, jopa suurin osa ulkomaan elävistäkin oli huonoja, crazy cavan esimerkkinä. Ensimmäinen orkesteri joka tuntui osaavan soittaa ja jossa oli tuoreutta, oli stray cats.
Piti sitten itsekin kitara saada ja kun raha ei riittänyt muuhun, sain säästöpossun halkaisemalla, kasaan sen verran kolikoita että sain metallikielisen hondon akustisen. Tuohon sitten mikkiä kiinni ja piuha mummon vanhaan putkiradioon.
Tuosta tuo soittohomma alkoi, eikä ole loppunut vieläkään. Ikuinen haave on että bändissä pääsisi soittamaan, mutta ei se maailma siihen kaatua vaikka jäisin vain olohuone-elvikseksi.
Kukaan ei minusta arvaa ulkoisesti että kuuntelen 40/50/60-luvun musiikkia ja miksi pitäisikään, musiikki on vain mauste elämässä, vaikka niin tärkeä mauste onkin.
Sellainen on minun taustani. Pikaan plektralla ja ilman, kuviot on epämääräisesti Scotty Mooreen kallellaan, mutta aivan omaakin räpellystä on joukossa. Mitään tarkaa soittamista en ole koskaan jaksanut opetella vaan roiskin sinnetänne, fiilispohjalta omaksi iloksi, jollottaen samalla enemmän tai vähemmän nuotin vierestä.