Meillä on tämän huiman pitkän seurustelun aikana (1,5 vuotta) ollut useita kymmeniä kiinnikäymiskertoja ja nyt se toivottavasti oli viimeinen. Tällä kertaa vieressä katseli miehen kaveri...
Meillä on pieni lapsi (0,5 v.), joten jollain lailla se on varmasti mieliä kiristänyt, mutta siltikään en ymmärrä miksi aina pitää käydä käsiksi, ja nykyisin ihan pienistäkin syistä!? Ymmärtäisin, jos itse kävisin mieheen kiinni ja sillä toinen puolustautuisi, mutta kun ei niinkään ole. En edes puolustaudu kunnolla jos toinen käy kiinni.
Tällä kertaa kiinni käymisen laukaisi riita, jossa mies halusi yhden aikaan yöllä lähteä kaljalle kaverinsa kanssa, ja minä suutuin ja sanoin ettei mene (olin pelännyt sitä koko illan ja luulinkin jo, ettei mene). Olisi tietysti pitänyt päästää menemään, mutta pienen lapsen kanssa olen ollut taas koko viikon yksin, kun mies on pitkiä päiviä töissä, ja siksi jo valmiiksi ahdisti ajatuskin, että se menee kaljalle. Huomenna (lauantaina, siis tänään!) pitikin tulla lisää kavereita kylään, ja minua ahdisti jo valmiiksi viikolla ajatus, että se menee niidenkin kanssa jonnekin...
Nyt varmaan ihmiset sanovat, että sun pitäisi itse mennä tuulettumaan. Niin pitäisikin, mutta ei enää ehtinyt, kun tarpeeksi on pinna kiristynyt poissaolevan miehen kanssa ja vapaa-ajat se vaan ryyppää ja keljuilee minulle, kun en päästä sitä menemään ja en itse mene minnekään. Vieraalle paikkakunnalle (miehen synnyinpaikkakunta) muutin muutama kuukausi sitten ja ainoat tutut ovat miehen kavereita tai sukulaisia. Kaverit ja oma suku jäivät sadan kilometrin päähän. Ei se niin helppoa ole olla pienen lapsen kanssa yksin, vaikka toisen kanssa asuu. Joutuu vaan sietämään toisen keljuilut yms. vielä kaiken päälle. Oikeasti pitäisi jättää äijä, koska helpommalla pääsisi; nytkin jo hoidan lapsen yksin... Eikä tarvitsisi kokea kipua ja loukkauksia.
Tämmöistä nyt sitten kirjoittelen, kun ahdistaa, vaikka niin mietin asian päässäni jo aiemmin selväksi, että homma on ohi jos vielä kerran kiinni käy.
Millä saisin itseni nyt pidettyä vahvana ja pidettyä niin, että en ota sitä takaisin jos sattuu tulemaan ruikuttamaan vielä???!!!
Meillä on pieni lapsi (0,5 v.), joten jollain lailla se on varmasti mieliä kiristänyt, mutta siltikään en ymmärrä miksi aina pitää käydä käsiksi, ja nykyisin ihan pienistäkin syistä!? Ymmärtäisin, jos itse kävisin mieheen kiinni ja sillä toinen puolustautuisi, mutta kun ei niinkään ole. En edes puolustaudu kunnolla jos toinen käy kiinni.
Tällä kertaa kiinni käymisen laukaisi riita, jossa mies halusi yhden aikaan yöllä lähteä kaljalle kaverinsa kanssa, ja minä suutuin ja sanoin ettei mene (olin pelännyt sitä koko illan ja luulinkin jo, ettei mene). Olisi tietysti pitänyt päästää menemään, mutta pienen lapsen kanssa olen ollut taas koko viikon yksin, kun mies on pitkiä päiviä töissä, ja siksi jo valmiiksi ahdisti ajatuskin, että se menee kaljalle. Huomenna (lauantaina, siis tänään!) pitikin tulla lisää kavereita kylään, ja minua ahdisti jo valmiiksi viikolla ajatus, että se menee niidenkin kanssa jonnekin...
Nyt varmaan ihmiset sanovat, että sun pitäisi itse mennä tuulettumaan. Niin pitäisikin, mutta ei enää ehtinyt, kun tarpeeksi on pinna kiristynyt poissaolevan miehen kanssa ja vapaa-ajat se vaan ryyppää ja keljuilee minulle, kun en päästä sitä menemään ja en itse mene minnekään. Vieraalle paikkakunnalle (miehen synnyinpaikkakunta) muutin muutama kuukausi sitten ja ainoat tutut ovat miehen kavereita tai sukulaisia. Kaverit ja oma suku jäivät sadan kilometrin päähän. Ei se niin helppoa ole olla pienen lapsen kanssa yksin, vaikka toisen kanssa asuu. Joutuu vaan sietämään toisen keljuilut yms. vielä kaiken päälle. Oikeasti pitäisi jättää äijä, koska helpommalla pääsisi; nytkin jo hoidan lapsen yksin... Eikä tarvitsisi kokea kipua ja loukkauksia.
Tämmöistä nyt sitten kirjoittelen, kun ahdistaa, vaikka niin mietin asian päässäni jo aiemmin selväksi, että homma on ohi jos vielä kerran kiinni käy.
Millä saisin itseni nyt pidettyä vahvana ja pidettyä niin, että en ota sitä takaisin jos sattuu tulemaan ruikuttamaan vielä???!!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
turvakotiin koska sieltä varmaan saat asiantuntevaa apua ja voit harkita rauhassa tulevaisuuttasi.
Mielestäni kuitenkin voisi ajatella että ei kenenkään tarvitse sietää minkäänlaista "väkivaltaa"ainakaan fyysistä (henkinen on sitten ehkä vaikeampaa).
Usein on niin että tilanne pahenee vain ajan kuluessa ellei kukaan tee mitään asian korjaamiseksi.
Tiedätkö noita "turva- tai apupuhelimia" joista myöskin voit saada neuvoja? ja monet niistä on ilmaisia,kuten nämäkin.
Tukinainen Kriisikeskus 0800 97899
Tukinaisen Kriisikeskus juristipäivystys
0800 97895
Ja tuossa taas samaa erikoista ajattelumallia tyyliin:
" ei kenenkään tarvitse sietää minkäänlaista väkivaltaa ainakaan fyysistä (HENKINEN ON SITTEN EHKÄ VAIKEAMPAA)"
Henkinen väkivalta EI OLE vaikeampaa tai pehempaa väkivaltaa kuin fyysinen.
Ne ovat yhtä tuhoisia. Uskokaa nyt jo.
Miehesi ei selvästikään miltään osin ole kypsä perheen, siis vaimon ja lapsen, olemassaoloon. Eikä perhe ole hänelle minkäänlainen prioriteetti.
Tekstisi perusteella tuntuu ja näyttää, että hänelle merkitsee vain työ (se on ok), mutta vapaa-ajalla vain kaverit, kalja ja kavereiden kanssa hengaaminen (yötä myöten).
Tuo käsiksi käyminen on täysin tuomittavaa ja on hyvä syy purkaa suhde. Jos olette naimisissa, niin avioero.
Olet omaehtoisesti "eristynyt" suvustasi, kun olet vieraalla paikkakunnalla. Sinulla ei omasta suvustasi ole siten minkäänlaista turvaverkkoa takanasi. Tästä seikasta "vinksahtanut" puolisosi saattaa olla pelkästään tyytyväinen - ja käyttäytyy sitten miten tahtoo.
Ohjeeksi: turvakotiin ja sinne nimenomaan miehen tietämättä. Lhestymiskielto (sen saa poliisilta), oma asunto kunnan sosiaalipuolen kautta ja huoltajuusjärjestelyt kunnan sosiaalipuolen kautta.
Oman asunnon ja puhelimen tiedot kannattaa salata,e ttei mies rupea häiriköimään. Jos yhteishuoltajuus, lapsen tapaamisen vain valvotusti, kun on tuota pahoinpitelytaipumusta.
Onko sinulla omaa ammattia tai työtä ? Jos ei ole, kannattaa hakeutua koulutukseen.
ÄLÄKÄ koskaan enää ota miestä takaisin. Tilanne EI parane, vaan joka kerta kun ns. aloitatte alusta, tulet kokemaan entistä enemmän ja entistä julmempaa pahoinpitelyä, kunnes sinulta ehkä menee henki. Sitähän et pienen lapsen äitinä tietenkään halua.
Saat itseesi voimia ja vahvuutta (pitää pääsi ja pysyä omillasi) hankkimalla itsellesi asiantuntija-apua. Siis keskuktelet psykologin, tai sosiaalityöntekijän tai jonkun muun auttamisen ammattilaisen kanssa.
Tiedän kokemuksesta, että jättäminen on vaikeaa, mutta se on todellekin AINOA mahdollisuus.
Lue: Raimo Mäkelä: Naamiona terve mieli
ja katso tiedostoa www.narsistienuhrientuki.info
toisen kyttäämisen ja annat sen meennä ihan vapaasti,i hanki itselles sellaisia mukavia harrastuksia joita voit tehdä lapsen kanssa ja puhu, hanki uusia tuttavia, ystäviä. Alam pikkuhiljaa keskittymään elämän ihaniin asioihin/puoliin. Sun ei travi jättää miestäs vaan katsoa vaan lähteekö se ite vai ei. Ja eikö se asia josta suutuit ollu just se et mies on lähdössä meneen etkä luiota siihen et se ei lähde. Ei se siis auta ongelman lähteeseen et sä lähdet meneen.
Et kuitenkaan voi uudenkaan miehen menemisiä päättää, jokainen ihminen itte päättää menemisistään.
Mut tuomitsen kyllä kiinnikäymisen. Ketään ei saa lyödä vaikka kuinka vituttaisi, ja sun ei kyl siin suhtees tarvitse mitenkään muuttua vaikka miestäsi ärsyttäisikin. Teil näyttää molemmil olevan puutteita toistenne kunnioituksessa, luottamus rakoilee ja olette pyrkiny sitä korjaamaan pakottamalla toinen tekemään/olemaan oman mielen mukaan.
Minkäänlaista väkivaltaa ei tarvitse sietää, ei fyysistä eikä psyykkistä. Voisitko muuttaa takaisin kotipaikkakunnallesi (vaikka Turvakodin kautta), ja saada siellä asuvilta sukulaisiltasi ja kavereiltasi tukea ja apua lapsen hoidossa? Mikäli et halua lopettaa suhdetta kokonaan, onnistuisiko siirtyminen tapaamisiin viikonloppuisin? Jos mies ei tästäkään selviä, hänestä ei todellakaan ole isäksi, sillä 100 kilometriä on lyhyt matka.
Mies ei ole valmis perhe-elämään, mutta toisaalta suhteennekin tuntuu edenneen melkoista vauhtia, jos 1,5 vuoden seurustelun jälkeen yhteinen lapsenne on jo melkein puolivuotias. Minkä ikäisiä olette? Väkivaltaa ei selitä eikä oikeuta, mutta menohaluja kylläkin, jos parikymppinen mies yhtäkkiä huomaakin joutuneensa keskelle perhe-elämää ja lapsenhoitoa, vaikka menojalka vipattaa pahimmillaan (niinkuin usein tekee parikymppisenä ja vähän ylikin).