Vielä viikko sitten suurin masennukseni syy (ja siis se masennus on ihan diagnosoituakin) oli yksinäisyys ja menneiden suhteiden aiheuttamat sydänsurut. Kärsin todella yksinäisyydestäni, ja se oli elämäni suurin tragedia.
Viime tiistaina tapasin sitten äitini pahaa aavistamatta, ja kaikki romahti. Hän kertoi syövästään, jonka ennuste ei yleensä ole kovin hyvä. Nyt odottelemme (ilmeisesti, suurin osa tiedosta meni ohi järkytyksessä) tarkempaa diagnoosia, ennustettta, hoitosuunnitelmaa. Epätietoisuutta vielä kokmisen viikkoa. Elän kuin sumussa, ja mietin, miten hyvää elämäni loppujen lopuksi olikaan ennen tätä uutista. So what, vaikken ketään löytäisikään tai omaa perhettä perustaisikaan. Olen sentään elossa ja muutama ystäväkin minulla on, vaikka heidän elämänsä ovatkin imaisseet heidät minulta.
Nyt kun olen itkenyt monta päivää - valvonut öitä, herännyt sellaisiin kauhukohtauksiin, joita en olisi koskaan voinut kuvitella, tuntenut väsymystä kuin olisin syönyt lyijyä, voinut fyysisestikin pahoin - olen alkanut tuntea jopa pientä kiukkua turhasta valittajia kohtaan. Juuri sellaisia kuin minäkin olin vielä viikko sitten. Eilen luin NYT:stä adoptiota odottavista naisista, jotka kierivät itsesäälissä. Ymmärrän kyllä heidän tuskansa, mutta se lapsikin - tai perhe, mies jne - ovat kuitenkin vain yksi osa elämää. Valitettavasti elämässä ei kaikkea voi saada, ja se vain on hyväksyttävä ja elettävä täysiä muilla elämänaloilla.
Tämä ei ollut tarkoitettu saarnaksi, vaan avaamaan silmiä. Olisin toivonut, että minä olisin tämän nähnyt jo silloin kun asiat olivat ainakin periaatteessa hyvin.
Viime tiistaina tapasin sitten äitini pahaa aavistamatta, ja kaikki romahti. Hän kertoi syövästään, jonka ennuste ei yleensä ole kovin hyvä. Nyt odottelemme (ilmeisesti, suurin osa tiedosta meni ohi järkytyksessä) tarkempaa diagnoosia, ennustettta, hoitosuunnitelmaa. Epätietoisuutta vielä kokmisen viikkoa. Elän kuin sumussa, ja mietin, miten hyvää elämäni loppujen lopuksi olikaan ennen tätä uutista. So what, vaikken ketään löytäisikään tai omaa perhettä perustaisikaan. Olen sentään elossa ja muutama ystäväkin minulla on, vaikka heidän elämänsä ovatkin imaisseet heidät minulta.
Nyt kun olen itkenyt monta päivää - valvonut öitä, herännyt sellaisiin kauhukohtauksiin, joita en olisi koskaan voinut kuvitella, tuntenut väsymystä kuin olisin syönyt lyijyä, voinut fyysisestikin pahoin - olen alkanut tuntea jopa pientä kiukkua turhasta valittajia kohtaan. Juuri sellaisia kuin minäkin olin vielä viikko sitten. Eilen luin NYT:stä adoptiota odottavista naisista, jotka kierivät itsesäälissä. Ymmärrän kyllä heidän tuskansa, mutta se lapsikin - tai perhe, mies jne - ovat kuitenkin vain yksi osa elämää. Valitettavasti elämässä ei kaikkea voi saada, ja se vain on hyväksyttävä ja elettävä täysiä muilla elämänaloilla.
Tämä ei ollut tarkoitettu saarnaksi, vaan avaamaan silmiä. Olisin toivonut, että minä olisin tämän nähnyt jo silloin kun asiat olivat ainakin periaatteessa hyvin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ihmisten tarpeet ovat omituisia. Kun se perustavampi on täytetty ja turvattu, niin se ikäänkuin lakkaa olemasta ja tilalle tulee jokin vähemmän oleellinen. Monella sinkulla asiat taitavat paradoksaalisesti olla vähän liian hyvin, kun tuntuu siltä että menee huonosti.
Mutta voimia sinulle ja äitillesi.
Olen aikalailla samaa mieltä, että kun elämän perusasiat on kunnossa, niin onnellisuus on pitkälti omasta asenteesta kiinni.
Itse pitkään sinkkudesta kärsineenä ;) olen opetellut hahmottamaan sen, että yksinolo ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. Se on auttanut eteenpäin niin käytännön tekojen kuin omien asenteiden muuttamisessa.
Sanoisin myös, että jos oma elämä rasittaa pahemman kerran niin ammattiauttajan tukea ei kannata unohtaa.
Minäkin toivon, että olisin tuon oivaltanut tarpeeksi ajoissa. Kun kaikki on menetetty paitsi elämä, huomaa asioita, jotka todella jotain merkitsevät.
Itsekin kiereskelen itsesäälissä, mutta tuntuu siltä etten itselleni voi mitään.
On kyllä sellaisia päiviä jolloin ei jaksa turhista valittaa , mutta ei ihminen voi aina itselleen mitään. Eihän?
Kiitos kuitenkin silmien avaamisesta.
Syöpää on meidänkin suvussa.
Luulen tietäväni miltä susta tuntuu. Viimeisten parin vuoden aikana olen kokenut avioeron, sen että näkee omaa lastaan vaan viikonloppuisin ja lisäksi läheisen ihmisen syöpään sairastumisen. Tämä kaikki on kyllä muuttanut suhtautumista elämään, tunnen että kaikesta huolimatta olen viisaampi ja vahvempi ihminen kuin koskaan ennen.
Välillä on tuntunut tosi pahalta, mutta kaikesta pääsee yli. Enkä jää enää murehtimaan sellaisia asioita joille ei voi mitään. Sinäkin olet 29 vuotias, tulet varmasti kokemaan yhtä pahoja takaiskuja tulevaisuudessakin. Vanhempana ne kait vaan lisääntyvät. Ne kuuluu elämään, kaikilla. Toki surra voi, ja täytyykin mutta epätoivosta ei ole mitään hyötyä eikä saa liiaksi jäädä miettimään negatiivisia asioita.
Elämä koostuu ylä ja alamäistä. Kun on ylämäki niin surraan mutta kun on alamäki niin nautitaan kyydistä. Tunnen ihmisiä jotka vaikuttavat tosi onnellisilta ja tasapainoisilta vaikka heidän elämässään on ollut vaikka millaisia vastoinkäymisiä. Ihmisen vahvuus katsotaan siitä kuinka pystyy käsittelemään näitä juttuja.
Kaikkea hyvää sulle ja toivon että jaksat olla vahva.
paljon enemmän minua ahdistaa vanhentuminen. sinkku tai ei, ikääntyminen etenee vääjäämättömästi ja kuolema on edessä kumminkin.
sellaisen ihmisen tekstiä, joka ei ole koskaan käynyt lähellä kuolemaa. Sellainen, joka on käynyt, usein huomaa että vaikka rypyt lisääntyvät ja vauhti hidastuu niin ei tästä elämästä sittenkään haluaisi liian aikaisin luopua. Vielä on monta sellaista asiaa, jotka haluaisi kokea ja toteuttaa.
t.nimim. "Jatkoajalla"
minulla ei olisi ollut oikeutta vähätellä ahdistustasi vanhenemisen johdosta eikä esittää olettamuksia kirjoittajasta ("olet varmaan sellainen-ja-sellainen"). En kuitenkaan ota edellistä kirjoitustani pois, vaikka se olikin huonosti kirjoitettu.
Nyt on kiire, joten en ehdi perustella omaa tekstiäni enempää. Mukavaa sunnuntaipäivää kaikille.
Mielestäni elämän tärkeimmästä ihmisestä luopuminen, hänen kärsimyksensä katsominen ennen sitä, on kuitenkin rankempi asia, kun ainainen valitus siitä, ettei ole kahteen kuukauteen seurustellut. Kysynpä sinulta, että mitä pahaa on sinkkuudessa verrattuna kuolemaan? Kaltaisiasi ihmisiä, jotka ette ollenkaan mieti toisen tunteita tuollaisia laukoessanne on ilmeisesti. Meinasin tarttua työkaveria tukasta kun hän uutisestani ilmoitettuani sanoi, että onneksi äitini on "jo" 60-vuotias, kun moni kuolee jo nuorempanakin. Hei haloo, tuollaiset kommentit eivät surevaa auta mihinkään. Mokoma hienosteleva jeesustelijaa, jolle kynnen katkeaminenkin tai lasten lojumaan jättämät lelut vimpanpäälle laitetussa talossa on kriisi tai se, ettei mies joka hetki ole vakuuttelemassa, kuinka sexy tämä mamma on.
Kiitos kuitenkin niille kirjoittajille, jotka jaksoitte ymmärtää ja antaa tukea. Elämäni heiluu nyt niin veitsenterällä, että niin naurettavaa kuin se onkin, edellisen kirjoittajan kaltaiset kommentit masentavat oikeasti. Ja juuri kun tänään oli parempi mieli ja äitikin kuullosti reippaalta puhelimessa..