Oon tässä miettinyt päni puhki, että mitä sitä oikein tekis. Mies on raskautta vastaan, koska hänen koulunsa on kesken. Kun olin tehnyt raskaustestin joka näytti positiivista, en uskaltanut edes näyttää kuinka innoissani olin. Mieheni kuitenkin on vaan puhunut abortista jne kuinka lapsi ei nyt sovi elämäntilanteeseen. Ja kuinka hänen mielestään ei kumpikaan olla valmiita vanhemmiksi. Mielestäni vanhemmiksi kasvetaan odotusajan aikana. Iän puolesta ei ole estettä ja oma asunto on jne, mutta oon ihan hukassa että mitä pitäis tehdä.
Mitähän tässä tekis..
neuvoton82
131527
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Jos olet tehnyt testin ja se näyttää positiivista,olet ilmeisesti ihan tiedostaen hankkiutunut raskaaksi,ainakin puhesistasi päätellen.ja eiköhän aikuinen tiedä ehkäisystä jo jonkin verran..?!
Ja silti olet mennyt miehesi selän takana pamahtamaan paksuksi?!Eli olet niitä jotka eivät paskaakaan välitä toisen mielipiteistä!Siis joko olet yli-itsekäs tai teit näin salaa jotta pystyt äijäsi pitämään!huh huh..
En todellakaan ole seläntakana hankkiutunut raskaaksi ja kumpikin on ollut tietoisia ko.asiasta alusta alkaen. Testin olen tehnyt sen takia koska asiasta minulla oli epäilys että näin on voinut käydä. Muutenkaan en jaksa aina ymmärtää näitä aina toisia tuomitsevia ihmisiä. Joitain asioita vaan ymmärtää helposti väärin kun kirjottaa täne ja ei tiedä/tunne tapausta ja ihmisiä.
Ihan aluksi ehdotan, että jätät huomiotta aiemman saamasi vastauksen, joka on jälleen kerran tökerö. Kaikki eivät vain osaa purkaa huonoa oloaan muualla kuin keskustelupalstoilla... :/
Ensinnäkin näkisin, että oli virhetikki hyvässä parisuhteessa jättää innostus näyttämättä. Ennen kuin aloin itse odottaa esikoistani, minua vaivasi hankalassa elämäntilanteessa kova vauvakuume. Avoimesti kerroin tuntemuksistani avopuolisolleni, joka oli valmis yrittämään lasta vaikeaan elämäntilanteeseen vain siksi, että minulle vauva tuntui olevan niin tärkeä. Vaikea elämäntilanne tarkoittaa tässä tilanteessa vähävaraisuutta ja siihen syynä olevaa opiskelua. Miehillä on siis kumma taipumus ymmärtää ihmisluonnetta, kun heille avoimesti uskaltaa paljastaa tunteensa. Suosittelen myös sinulle, oman kokemukseni nojalla tietysti.
Meistä pitää mainita, että olemme molemmat yliopisto-opiskelijoita. Lapsen kanssa olemme pärjänneet aivan loistavasti (myös läheisten, ei vain omasta mielestämme), mutta toki lapsen erinomainen hoivaaminen on vaatinut molempien sitoutumista perheeseen.
Itse olin 21-vuotias lapsen saadessani, ja puolisoni pari vuotta vanhempi. Totuus todella on, että odotusaika on sitä vanhemmaksi kasvamista, joka toki jatkuu myös lapsen synnyttyä. Tässäkin näen silti sukupuolieron: äitinä olin valmis lapsen vastaanottamaan yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen, mutta synnärille lähdettäessä isä ei vielä tuntunut ymmärtävän, mistä on kyse. Kun tuore isukki sai lapsen syliinsä, hän oli ikionnellinen ja ylpeä saavutuksestaan (ehkä vähän myös minun saavutuksestani...), eikä silmännurkkakaan kuivana säilynyt.
Lähinnä suosittelen sitä avoimuutta, noin yhteenvetona. Positiivinen raskaustesti (ehkäisy otti ja petti) oli itselleni järkytys, mutta oma lapsi on tätänykyä tärkeintä maailmassamme. Päivääkään en vaihtaisi pois. Vanhemmuuden iloa ei voi sanoin kuvata, rakkaudesta puhumattakaan. Jälkikäteen ajatellen abortti tuntuu hirveältä ajatukselta, vaikkemme sitä koskaan vaihtoehtona pitäneetkään. Nyt haaveissa toinen lapsi ja opiskelut jatkuvat edelleen.
Kukin järjestää elämän tavallaan. Teille toivotan joka tapauksessa onnea, miten ikinä asiat järjestyvätkään. Käyhän kertomassa kuulumisia, kunhan olet todelliset tunteesi puolisollesi paljastanut. Eivät miehen ajatuksetkaan voi kokonaan lapsen tulosta päättää, sinähän olet alustavasti äiti.
Jaksamista.
Kiitos vastauksesta! Koitan puhua mieheni kanssa asiasta. Onhan itsellänikin tosin koulu kesken, mutta on mahdollisuus jatkaa myöhemminkin, riipuen kuinka pian valmistun. Sen mitä aiemmin puhuin mieheni kanssa, sain itse käsityksen että hän pitää aborttia ehkäisykeinona lähinnä. Ja ei ajattele itse sitä että itse ei joudu käymään sitä läpi. Toivon että asia kääntyy viellä parhainpäin.
Vaisto sanoo mitä pitää tehdä. Se kuultaa kirjoituksestasi, tai siis sanotkin suoraan: olet innoissasi ja syystä. Älä tee aborttia. Mies ei ehkä heti ymmärrä mutta kun hän näkee lapsen ultrassa tms. hän myöhemmin ymmärtää että tämä lapsi juuri on tärkeä. Hän on ainutlaatuinen eikä häntä voi korvata.
Meillä miehellä alkoi menokenkä vipattamaan, heti kun lapsi ilmoitti tulostaan.
Se, että lapsi "pidettiin" oli yhteinen, yksimielinen päätös.
(olemme olleet naimissa "jo" 2 vuotta)
9 kuukautta katselin, kun mies kävi kotona pyörähtämässä, eli syömässä ja nukkumassa.
Itkin illasta toiseen (viikonloput olin yksin, kun mies lähti perjantai-iltana ja tuli su-iltana kotiin), että mitä on tapahtunut..
Olimme olleet vuosia yhdessä ja aina molemmat viihtyneet kotona.
Itselläni ei ole oikein läheisiä ystäviä, enkä tapaa puida ongelmia kenellekään, joten yksin olin, enkä muuta voinut kuin itkeä.
Kun laskettu aika (15.9) lähestyi, olimme jo moneen kertaan "sopineet" kaiken erimielisyyden ja mies vakuutellut, ettei lähde mihinkään, eli jätä minua enää yksin.
Lauantaina hän taas jäi reissullensa.
Puhelut tms. ei auttaneet, kun hän sulki puhelimensa kun lähti kotoa.
Niinä lyhyinä hetkinä kun hänellä oli puhelin auki, tykitin tekstiviestiä, että saisin hänet kotiin. (puheluihin hän ei vastannut.) Viesteihin sisällytin kaiken mitä mielessä pyöri; viha, itku, luottamuksen pettäminen, uhkailu jättämisellä, vetosin lapseen, valehtelin jopa että lapsi syntyy NYT, tule kotiin.
Sain hänet tiistai aamuna kotiin, kun maanantaina itkuisena soitin äidilleni ja kerroin kaiken. Siltä istumalta äitini soitti mieheni kaverille, jossa mieheni oli koko ajan ollut(jolle en itse ollut soittanut, yritin pitää ylpeyteni edes jotenkin..)
Sen jälkeen mieheni soitti minulle, häntä tietenkin hävetti ja suututti kun olin kertonut äidilleni.
Siltä istumalta pistin hänelle "luun kurkkuun" ja sanoin, että tämä oli ainut keino, kaikkeni olin jo yrittänyt.
Sanoin ettei hän ollut enää se mies jonka kanssa olen ollut vuosia ja mennyt naimisiin.
Ja että kuinka hän kehtasi jättää minut yksin tms.
Annatin siis kaiken mikä mieltä painoi ja itseni myös yllätin, että silloin ei itkettänyt yhtään.
Tiistai aamuna mies sitten tuli kotiin ja lupasi ettei lähde mihinkään.
Torstai aamuna meni lapsivesi ja poikamme syntyi tuolloin torstaina 15.59.
Näin ensimmäistä kertaa ikinä mieheni itkevän, kun hän piti poikaamme sylissään.
Kaksi yötä olin poikamme kanssa sairaalassa ja muistan kuinka miestäni itketti vielä ekana yönä, jolloin hän oli yksin kotona. (puhuimme puhelimessa)
Hän kertoi, kuinka pahalta se tuntuikaan olla yksin.
Minä tiesin sen jo.
Sen jälkeen elämä palasi raiteilleen ja oli "kuin ennenkin" lisänä tietysti maailman tärkein ihminen, poikamme.
Tämän kerroin siksi, että odotusaikakin voi olla kaikkea muuta kuin ihanaa.
Mutta elämä kantaa, enkä koskaan lakannut uskomasta ja luottamasta mieheeni.
Rakastan häntä niin paljon (olen aina rakastanut), etten voinut uskoa, että tässä tämä on..
En tiedä auttoiko tämän tarinan kertominen (minulle se tuo yhä pahan olon ja kyyneleet silmiin), mutta se lapsi oli kaiken kärsimyksen arvoinen, vaikken olisi sitä kärsimystä mielestäni ansainnutkaan..
Voimia Sinulle ja silityksiä masu-asukille. :)
Toivon kovasti voimia alkuperäselle kirjoittajalle..:)
Minun odotusaika meni hyvin..ja mies oli omalla tavallaan onnellinen..kun kuiten yhteinen päätös oli hankkia lapsi..
Odotusaikana mies rälläs..ja sanoi, et hyvä mennä ku lapsi ei oo viel syntyny..hullu uskoin..
Lapsen syntymän jälkeen miehelle tuli kai pakokauhu, kun olisi joutunut luopumaan entisistä tavoista tai ainakin vähentää kulkemista..
Kesä meni yksin lapsen kanssa, kun mies oli kaukana töissä, kävi n. 1kk kotona ja pääasiassa kävi vain nukkumas ja syömässä..
Syksyllä paljastui pettäminen..ja erohan siitä tuli..
Oikeastaan ihmettelen miten on jaksanu..kun yksin alusta asti hoitanu lapsen ja muut hommat ja eron aikana piti kuiten jaksaa vielä enemmän..
Nooh, joskus miehistä ei ole seisomaan sanojensa takana..:/ Mut pikkuhiljaa elämä alkaa voittamaan..kun ei tarvitse olla huolissaan, missä mies luuhaa..ja kenen kanssa..:/
Kiitos näistäkin vastauksista paljon. Sain onneksi puhuttua mieheni kanssa ja uskon että hänkin nyt vihdoin alkaa ymmärtämään ettei rakauden kskeytys ole ainoa vaihtoehto. Tosin keskustelu venähti sen verran myöhään ettei kouluun tullut mentyä, mutta se nyt on sivuseikka. Mieheni sanoi että oli kyllä ajatellut muitakin vaihtoehtoja, mutta ei tiedä miksi oli vaan puhunut keskeytyksestä.
Että eiköhän tunnelin päässä ala nyt näkyä valoa jo.
Ilo kuulla, että olet saanut oltua avoin ja voitte yhdessä miettiä myös muita vaihtoehtoja kuin keskeytys. Kuten sanottu, yllättävän paljon miehet kuitenkin ymmärtävät - näin naisen näkökulmasta. :)
Hyvää jatkoa teille!
tarinani je mielipiteeni..
ensinnäkin...mieheni on käynyt läpi kaksi aborttia...ensimmäisen entisen tyttöystävänsä kanssa(syitä en tiedä)ja toisen minun kanssani(en todellakaan jaksa nyt kertoa syitä, ne kun ei ole oleellisia)ja hän on kertonut että ei se miehelläkkään helppoa ole.tai ei ollut minun miehelleni ainakaan.Hän rakastaa lapsia mutta näillä kerroilla on elämäntilanteet olleet mitä on..vaikka mies olisikin abortin kannalla, se ei tarkoita sitä että hän olettaisi sen olevan paras ja helpoin vaihtoehto...
ja tuosta että odotus ei aina ole onnea...ei ollut meilläkään...ehkäisy petti ja raskaaksi tulin...minä olin onnellinen tästä lapsesta(olisin halunnut pitää sen ensimmäisenkin mutta..).Ja niin sanoi miehenikin olevansa..alkujärkytyksen jälkeen.kävimme ultrissa, mies herkisteli jne jne.mutta menojalkaa alkoi hänelläkin vipattamaan ja mentiin niin kuin ei oltaisi aikoihin mentykkään...kun olin noin seitsemännellä kuulla, sain kuulla että mieheni oli pettänyt minua kun oli saanut kuulla raskaudestani."kun tuli niin lopullinen olo"....siinä sitten itkettiin seuraavat kaksi kuukautta ja harkitsin jo etten ota miestäni mukaan synnytykseen ollenkaan...poikamme syntyi ja mies oli onnellinen.edelleen pyytelee anteeksi aiheuttamaansa pahaa oloa mutta rakastaa poikaansa ja minua silti yli kaiken..hmm..en taas tiedä..tulipahan sanottua..onnea odotukselle jos siihen päädytte!
meilläkin mies oli aluksi vastaan. sinnikkäästi vaan puhuin asiasta ja kerroin jättäväni pillerit pois. ei tuntunut miestä haittaavan ja tulos oli aivan ihana pieni poika ja isi on todella innostunut ja onnellinen lapsestaan:)parisuhde vaan parani lapsen myötä. puhukaa ja älä tee aborttia vasten omaa tahtoasi..kadut sitä tod.näköisesti myöhemmin:/
Abortista päättäminen kuuluu minusta naiselle. Eikä ole hyvä jos mies yrittää siihen painostaa. Miehelle tämä nyt on varmaan yllättävä tilanne eikä hän oikein tiedä miten tulisi toimia ja miten asiasta otetaan vastuu. Jos omat signaalisi vielä ovat epäselviä (peität innostusta) voi miehen tilanne vielä vaikeutua. Mies ei ehkä koe painostavansa vaan tukevansa. Jos et ole innostunut olet ikäänkuin valmis tekemään abortin ja mies tukee sinua tässä.
Kerää rohkeutta ja näytä miehellesi oikeat tunteesi. Kerro millaiset ne juuri tällä hetkellä ovat. Se on täysin vaaratonta koska se ei sido mihinkään. Tunteet voivat muuttua.
Nyt on kaikki ok. Päästiin yhteisymmärrykseen ja mietittiin vaihtoehtoja.. Tultiin siihen tulokseen, että katsotaan nyt heinäkuuhun jolloin laskettu aika on. Koska mieheni tajusi lopulta, että oli kohtuutonta vaatia keskeytystä puhumatta asiasta.