Elämäni rakkaudella on uusi suhde. Esitän ymmärtäväistä, mutta en voi mitään sille että rakastan kumppaniani vielä kovin.
Olen eksyksissä. Tiedän että heidän uusi suhteensa on intensiivinen, mutta silti vain mielessäni kuvittelen että minulla voisi olla yhä jotakin mahdollisuuksia. Buddhakin sanoi "kärsimme, koska himoitsemme". Tiedän että halu olla himoitsemattakin on himoitsemista, eli miksi yrittääkään vain lakata toivomasta, mutta pelkään ettei minulla ole enää mitään mahdollisuuksia.
Mitä minä voin tehdä. En halua enää kärsiä. Ainoa mikä tästä tilanteesta näyttää johtavan ulospäin on aika, mutta pelkään sitäkin mihin se minut vie.
Olen eksyksissä. Tiedän että heidän uusi suhteensa on intensiivinen, mutta silti vain mielessäni kuvittelen että minulla voisi olla yhä jotakin mahdollisuuksia. Buddhakin sanoi "kärsimme, koska himoitsemme". Tiedän että halu olla himoitsemattakin on himoitsemista, eli miksi yrittääkään vain lakata toivomasta, mutta pelkään ettei minulla ole enää mitään mahdollisuuksia.
Mitä minä voin tehdä. En halua enää kärsiä. Ainoa mikä tästä tilanteesta näyttää johtavan ulospäin on aika, mutta pelkään sitäkin mihin se minut vie.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihan kuin minä oisin kirjoittanut tuon. Mulle kans selvis että mun miehellä on toinen,ja ensin otin sen kannan että mun miestä et vie ja yritin olla kun mitään ei oliskaan.Olin tosi ystävällinen kotona ja muutenkin pidin vielä vähän enemmän huolta itsestäni.. Mutta taas eilen mies lähti tän toisen kanssa (vaik ei sitä myöntänytkään) Ja kun koko illan ja yön olin itkenyt niin laitoin tekstarin (hän ei voi töissä vastata puheluihin) ja kysyin että mitä hän haluaa,erota minusta vai siitä toisesta!(ei ihan noilla sanoilla) viestin laitosta on yli tunti eikä vastausta kuulu,taidan tietää mikä vastaus on kun hän tulee kotiin.Olen aivan murtunut,ruokahalu on kadonnut täysin ja itken paljon.Miten voin lakata rakastamasta,näin vaan satutan itseäni=(
Omassa tapauksessani minulla ei juurikaan enää ole mitä tehdä. Meillä on viime ajat olleet aika heikkoja, ja kerran jo erosimmekin pariksi päiväksi, mutta päätimme sitten yrittää vielä uudestaan.
Jouluaattona avopuolisoni lähti perheeni luota takaisin asunnollemme, ei kuulemma oikein kestänyt olla siellä kanssamme (veikkaan että paha nettiriippuvuus netittömässä taloudessa saattoi myös vaikuttaa asiaan...). Olin sitten viikon kotonani, ikävöin häntä ja hänkin ilmeisesti jossain määrin minua, mutta ajattelin antaa hänelle sitä tilaa ja aikaa, jota hän tuntui tarvitsevankin. Eli vältin missään tapauksessa antamasta hänelle painostavia signaaleja.
Ennen uuttavuotta palasin sitten kotiin, halailtiin. Ajattelin että kyllä tämä tästä. Rupesin puuhailemaan erään projektin kanssa, josta ajattelin koituvan meille molemmille vielä paljon iloa, hän taas jatkoi intensiivistä WoW:n pelaamistaan. Sitten eräänä päivänä vain yllätin hänet käymästä humalaisen hilpeää messenger-videokeskustelua jonkin pojan kanssa. Ei siinä muuten mitään, mutta ajattelin heti että jotakin siinä nyt on. Avopuolisoni tuli hihittelemään minulle, ja sanoi että kai minä tiesin ettei me olla enää yhdessä. Menin ehkä hieman shokkiinkin. Torstaina hän pyysi minua auttamaan pelitietokoneensa siirtämisessä makuuhuoneeseemme. Ja minulle tuli porttikielto makuuhuoneeseen. Sitten kuulin hänen illalla puhuvan tälle norjalaiselle mese-wowi -kaverilleen puhelimessa, että rakastaa tätä.
Siitä lähtien fiilikset ovat pyörineet aikalailla laidasta laitaan. Hän haluaa olla ystäväni ja asua kanssani kämppiksenä tässä samassa asunnossa. Välillä tuumaan, että mikäs siinä, mitään ei ole tehtävissä suhteen eteen niin ollaan sitten edes ystäviä. Tiedän heidän jopa suunnittelevan tapaamista lähiajoille. Välillä taas olen täysin murtuneissa fiiliksissä, kun tunnen tajuavani kuinka paljon häntä rakastankaan. Tuntuu älyttömän hylätyltä ja ulkopuoliselta. Ja minun pitäisi esittää ymmärtävää naamaa ja parasta ystävää.
Tajuan kyllä mitä meille tapahtui. Meidän maailmamme ja tekemisemme alkoivat erkaantumaan. Hän pelasi wowia, minä en osannut kuin istua toisella tietokoneella irkkaamassa. Vähitellen hän ei enää jaksanut enää jakaa kanssani edes niitä häntä kiinnostavia wow-asioitakaan (joita kyllä sinälläään ymmärrän kun olen itsekin kyseistä peliä pelannut, ironisesti juuri hänellekin sen opettanut). Hänellä alkoi olla uudet omat piirinsä. Kuvioon on viimeisen vuoden aikana kuulunut myös enenevissä määrin runsas alkoholinkäyttö, molempien osalta. Masennuin ja aloin valvomaan myöhään, omia juttujani tehden. Eli edes sänkyaikaa emme enää päässeet juuri jakamaan. Tiedän hänenkin olleen masentunut. Hän on varmasti ollut myös tympiintynyt elämäntilanteeseeni, johon ei tällä hetkellä kuulu aktiivinen koulussa-/työssäkäynti. Eli haha, onhan noita ongelmia ollut. Eli pitäisi kai olla nyt iloinen?
Jostain hemmetin syystä en tehnyt asioiden eteen mitään, vaikka näin koko ajan tilanteen huononemisen. Ehkä paremminkin kuin hän itse. Jossain vaiheessa jopa halusin itsekin eroa. Aivan viime aikoihinkin asti tuumasin, että ehkäpä asumusero voisi tehdä meille hyvää. Mitä tuuminkaan, laskin sen varaan että me haluamme loppujen lopuksi olla yhdessä, ja että emme etsi uutta seuraa. Olin väärässä, kaikelta putosi pohja. Ja nyt on niin eksynyt olo. Kaikki vaikuttaa vain absurdimmalta kun huomaa hänen vastarakastuneen onnellisuutensa.
Tulipa kirjoitettua. Jotenkin vaan oli tarve purkaa mieltä jonnekin, ja viimein uskaltautua tarttua siihen analysoimiseenkin. Miten tässä nyt käykään, niin en minä halua enää mokailla tulevaisuudessa.
Tämä elämäsi rakkausko sinut aikanaan jätti, vai minkä takia erositte? Kuinka nopeasti se teidän suhteenne jälkeen alkoi seurustelemaan tämän uuden kanssa ja miksi edelleen rakastat häntä noin paljon? Mieti niitä syitä miksi erositte ja että se voisi tapahtui jo toistamiseen. Mutta hänellä on nyt uusi, joten sun on vaan pakko pikkuhiljaa irrottaa otteesi ja alkaa elämään omaa elämääsi ja katsomaan muita ihmisiä.
Tuo kahdenkuukauden takainen eropäätös syntyi hänen aloitteestaan, mutta hyväksyin sen, sillä jotakin sellaista olin niihin aikoihin itsekin tuumaillut. On totta, että jotenkin helpommin se tuli silloin otettua. Ehkäpä juuri mustasukkaisuus sitten luo niin ison osan tämän toisen eron tuntemuksia. Kun on nyt siis tuo kolmaskin osapuoli mukana.
Minä en totta puhuen tiedä mikä meidän "virallinen" eropäivämme nyt on, joten en osaa sanoa tuon uuden suhteen alkamisesta. Mutta vähintään se on ollut vakavalla asteella jo siinä vaiheessa, kun minulle lopulta valkeni ettemme ole enää yhdessä. Eksäni väittää, että vielä tuolloin joululomallakaan tuota suhdetta ei ollut olemassa, siis ainakaan nykyisellä tasollaan, eli varmasti vain nettiystävyytenä.
Olen tullut siihen tulokseen, että olen yksinkertaisesti läheisriippuvainen eksästäni. Juuri nyt, kun visioitani ja unelmiani uhkataan todellisimmalla mahdollisella tavalla, eli kilpakosijan (ja vieläpä menestyksekkään sellaisen taholta), tuntuu petetyksi ja jätetyksi ja hylätyksi tulemisen tunteet niin suurilta. Ehkäpä suuremmilta kuin se oikea kaipuu tuon ihmisen luo, en tiedä. Haluan kutsua tätä siksi, että vasta nyt ymmärrän todella rakastavani häntä, mutta pelkäänpä ettei tilanne enää pelastuisi vaikka hänen suhteensa tuohon uuteen katkeaisikin, ja vaikka päätyisimme vielä yrittämään yhdessä. Siis olisihan se varmasti mahdollista suurilla elämänmuutosremonteilla, mutta haluammeko sitten nähdä sen vaivan.
Kaikissa marttyyriajatuksissani en vain kykene näkemään otteeni irroittamista ja uuden elämän aloittamista helpoksi, jos edes mahdolliseksi, mutta tajuan tämän toki olevan ajankohtainen mielikuva. Totta puhuen, minulla on nyt jopa tunne, että kaikkein vähiten haluaisin enää ikinä olla onnellinen ja rakkauteen kykenevä, ehkä koska silloin olisin todella päässyt irti eksästäni, ja pelkään sitä ajatusta. Mutta tiedän ettei hän enää halua minua, siihen tuskin enää mitkään asumuseroikävät sun muut voivat enää vaikuttaa.
Minun ja hänen erona varmaan onkin, että siinä missä hän sanoo olevansa mieluummin vapaa kuin onnettomassa suhteessa, niin minä olisin vain kaikkein mieluimmin suhteessa, oli se sitten onneton tai ei. Hänen kanssaan.
Niin se kai sitten on, että sä olet vaan mustasukkainen siitä että miehellä on jo uusi ihastus ja sä et ole löytänyt vielä ketään. Miksi turhaan itseäsi kiduttaisit riitaisassa ja muuten huonossa suhteessa?
Ehkäpä se sitten on suureksi osaksi sitä mustasukkaisuutta tyttöystävän uuden suhteen osalta. En osaa vielä sanoa.
Hassua ehkä, mutta kyllä minä mieluummin olisin vielä siinä suhteessa ollut. Ei se ollut riitaisa, huono se ehkä viime aikoina monin osin oli, mutta en kuitenkaan tuntenut kituvani siinä. Ehkä vain odotin että alamäistä ja huonoista ajoista pääsee vielä ylikin, niinkuin aina ennenkin on päässyt. Ehkäpä sitten olisi pitänyt vain tehdä jotakin, eikä vain odottaa.
Enhän minä tosiaan sille mitään voi että tyttöystävä haluaa olla jonkin toisen kanssa enemmän.
Kylläpä vähän mielialat vielä vaihtelevat. Eksäni haluaisi olla ystäväni ja kämppikseni, ja minäkin aina välillä olen vahvasti sitä mieltä että tehköön hän suhteissaan mitä vaan, mutta voin minä olla hänen ystävänään olla, ja haluankin, vaikken hänen tuntemuksilleen tietysti mitään voikaan. Toisaalta tulee taas hetkiä jolloin tunnen suurta katkeruutta ja oloni niin loukatuksi ja petetyksi, että ei mitään rajaa.
Toivoisin, ja olin tätä itseasiassa aikaisemminkin toivonut, että me voisimme kokeilla erilläänasumista, ja siten lämmittää hiljakseen uudelleen sammumaan päin käynyttä suhdettamme. Yhteisen koirammekin takia olisi ainakin tullut nähtyä ja pidettyä yhteyttä. Mutta luonnollisesti tämä hänen uusi kaukosuhteensa vie pohjan näiltä toiveilta. Olen mustasukkainen ja pettynyt. En halua vihata tyttöäni, mutta en haluaisi antaa anteeksikaan. Kuinka nurinkurista se sitten on?!
Tiedän heidän suhteensa intensiiviseksi ja tunteensa voimakkaaksi, vaikka se toki aika aluillaan vielä onkin. Tuntuu aivan siltä kuin se ei voisi loppua ikinä. Ja jos joskus loppuukin, niin siihen menisi varmaan vuosia. En minä voi häntä odottaa vuosia, sehän olisi aivan hullua.
Mietin tässä nyt sitten vain, että pitäisikö minun päästä huithittoon tästä kämpästä ja mahdollisimman nopeasti. Yhdessä siis edelleenkiin asumme. En minä tiedä. En tiedä haluanko päästä omiin oloihin erkaantumaan hänestä rauhassa ja kasvamaan henkisesti, vai haluanko sittenkin vain roikkua vierellä, ollen ystävä, esittäen hyväksyvää, ja vain tarkkailla tilannetta. Sairaalta ne tuntuu itseasiassa molemmat vaihdoehdot..
Haluaisin kyllä puhua perusteellisesti tilanteemme läpi, mutta hän vaikuttaa siihen vastahakoisalta. Kai minun, aivan kuin hänenkin, oikeutensa olisi saada asiat perusteellisesti puitua?