Aloin oikein miettimällä miettiä, että miksi se yleensä on juuri se miehen äiti, joka on se paha anoppi.
Itselläni on ongelmallinen anoppi, olen siis hänen ensimmäisen poikansa vaimo.
Itse olen työelämässä, opiskelen samalla, hoidan kodin ja lapsemme aivan moitteettomasti. Luonteeltani olen ajattelija, empaattinen, taiteellinen, hieman hiljainen - varmaan aika "tavallinen" suomalainen nainen, jos nyt niin voi sanoa. En polta, alkoholia otan vain lasillisen jouluna ja juhannuksena, baareissa en käy, ylipainoa ei ole ja pukeudun suht´ "normaalisti". Minulla ei ole tatuointeja tai lävistyksiä. Hoidan itseäni ja kuntoani ja elän melko "rauhallista" elämää. Tykkään laittaa kotia: sisustaa, ostaa astioita, huonekaluja jne..
Mieheni mielestä olen hänen unelmavaimonsa ja meillä sujuu oikein hyvin - kunnes anoppi ilmestyy sotkemaan asioita. Kaikki pitäisi tehdä niin kuin hän haluaa. Minulle hän ei asioista puhu, kaikki asiat menee pojan (mieheni) kautta ja se harmittaa välillä.
Koskaan en ole sanonut mitään poikkipuolista sanaa appivanhemmilleni, mutta silti olen kuullut sitten kautta rantain, kuinka huono miniä olen ja aivan sopimaton heidän pojalleen. En tajua, mitä teen väärin.
Näitä juttuja on monia, mutta en nyt takerru niihin.
Mietin juuri tätä eroa naisten äitien ja miesten äitien välillä.
Oman äitini kanssa keskustelemme asioista avoimesti, eikä hän koskaan tyrkytä apuaan tai neuvojaan väkisin. Lapsenhoito on meillä samantyylistä, joten siitäkään ei tule yleensä mitään kahnausta. Kunnioitamme toisiamme puolin ja toisin. Koskaan äitini ei puutu perheemme asioihin. Ikinä hän ei ole sanonut sanallakaan mitään huonoa miehestäni.
Jotenkin vain mieheni äiti toimii aivan toisin: ei avoimuutta, ei keskustella mistään... Aivan kuin olisi vain kulissi mikä pitää olla kunnossa.
Miksi tuntuu, että monesti ne ovat juuri poikien äidit ketkä jäävät siihen roikkumaan ja aiheuttavat hankaluuksia poikiensa avioliittoelämälle? Minulla on laaja ystäväpiiri ja olemme joskus keskustelleet em. asiasta. Kukaan mies ei ole ainakaan kuullakseni koskaan valittanut karmeasta anopistaan. Moni nainen ilmeisesti ottaa vävypojan mielellään vastaan, kun taas miniät saavat äidit takajaloilleen. Hieman yleistän nyt, mutta kun näin tuntuu olevan.
Joku tuolla edellisessä viestissään mainosti miniän olevan ylipainoinen, tiukat vaatteet, aina puhutaan kännykässä, ei osata hoitaa kotia jne.. Omalla kohdallani nuo eivät siis pidä paikkaansa ja silti olen epätoivottu miniä.
Eli näköjään se anoppi voi olla hankala, vaikka miniä olisi kuinka "hyvä" tahansa. Mistä lie johtuukaan: kateus, huono itsetunto, mustasukkaisuus...???
Itselläni on ongelmallinen anoppi, olen siis hänen ensimmäisen poikansa vaimo.
Itse olen työelämässä, opiskelen samalla, hoidan kodin ja lapsemme aivan moitteettomasti. Luonteeltani olen ajattelija, empaattinen, taiteellinen, hieman hiljainen - varmaan aika "tavallinen" suomalainen nainen, jos nyt niin voi sanoa. En polta, alkoholia otan vain lasillisen jouluna ja juhannuksena, baareissa en käy, ylipainoa ei ole ja pukeudun suht´ "normaalisti". Minulla ei ole tatuointeja tai lävistyksiä. Hoidan itseäni ja kuntoani ja elän melko "rauhallista" elämää. Tykkään laittaa kotia: sisustaa, ostaa astioita, huonekaluja jne..
Mieheni mielestä olen hänen unelmavaimonsa ja meillä sujuu oikein hyvin - kunnes anoppi ilmestyy sotkemaan asioita. Kaikki pitäisi tehdä niin kuin hän haluaa. Minulle hän ei asioista puhu, kaikki asiat menee pojan (mieheni) kautta ja se harmittaa välillä.
Koskaan en ole sanonut mitään poikkipuolista sanaa appivanhemmilleni, mutta silti olen kuullut sitten kautta rantain, kuinka huono miniä olen ja aivan sopimaton heidän pojalleen. En tajua, mitä teen väärin.
Näitä juttuja on monia, mutta en nyt takerru niihin.
Mietin juuri tätä eroa naisten äitien ja miesten äitien välillä.
Oman äitini kanssa keskustelemme asioista avoimesti, eikä hän koskaan tyrkytä apuaan tai neuvojaan väkisin. Lapsenhoito on meillä samantyylistä, joten siitäkään ei tule yleensä mitään kahnausta. Kunnioitamme toisiamme puolin ja toisin. Koskaan äitini ei puutu perheemme asioihin. Ikinä hän ei ole sanonut sanallakaan mitään huonoa miehestäni.
Jotenkin vain mieheni äiti toimii aivan toisin: ei avoimuutta, ei keskustella mistään... Aivan kuin olisi vain kulissi mikä pitää olla kunnossa.
Miksi tuntuu, että monesti ne ovat juuri poikien äidit ketkä jäävät siihen roikkumaan ja aiheuttavat hankaluuksia poikiensa avioliittoelämälle? Minulla on laaja ystäväpiiri ja olemme joskus keskustelleet em. asiasta. Kukaan mies ei ole ainakaan kuullakseni koskaan valittanut karmeasta anopistaan. Moni nainen ilmeisesti ottaa vävypojan mielellään vastaan, kun taas miniät saavat äidit takajaloilleen. Hieman yleistän nyt, mutta kun näin tuntuu olevan.
Joku tuolla edellisessä viestissään mainosti miniän olevan ylipainoinen, tiukat vaatteet, aina puhutaan kännykässä, ei osata hoitaa kotia jne.. Omalla kohdallani nuo eivät siis pidä paikkaansa ja silti olen epätoivottu miniä.
Eli näköjään se anoppi voi olla hankala, vaikka miniä olisi kuinka "hyvä" tahansa. Mistä lie johtuukaan: kateus, huono itsetunto, mustasukkaisuus...???
Vastaukset 47
Vanhimmat
jos lapsesi on tyttö ja toivoa, ettet koskaan poikaa saisikaan. Jos niin ikävästi kävisi, niin muista sitten aikanasi, että se yleensä on juuri se miehen äiti, joka on se paha anoppi.
Ota kuitenkin hyvä ihminen huomioon, että äitisi on sinut kasvattanut. Häneltähän sinä olet samantapaisen lastenhoitosi oppinut, samoin kuin kodinhoitotyylisi. Äitisi on sinulle läheinen ihminen, jolle olet tottunut kertomaan asioistasi avoimesti. Anoppi on vieras. Et sinäkään häntä kohtaan käyttäydy samalla tavalla kuin omaa äitiäsi kohtaan. Et käyttäytyisi, vaikka hän jostain kumman syystä olisi poikkeus säännöstä, eli kaikkea sitä, mitä sinä itse ja oma äitisi olette. Eihän anoppikaan pysty avautumaan sinulle samalla tavalla kuin tyttärelleen.
Jos äidilläsi on miniä, niin ei ole varma, että hänen mielipiteensä anopistaan ovat ihan samat, kuin sinun mielipiteesi äidistäsi.
Tosi on, että harvemmin anopit vävyilleen mistään asioista huomauttavat. Anopit nielevät aika paljon ennenkuin huomauttavat miehelle mistään asiasta. Kynnys on usein melko korkea, eikä vävyn kanssa usein muutenkaan kovin paljon keskustella, ei ainakaan jokaisen. Eivätkä vävyt myöskään kiinnitä huomiota kaikkiin anopin naaman ilmeisiin, eivätkä moneen muuhunkaan asioihin puuttumiseen, joista miniät olisivat nousseet heti takajaloilleen, jos kysymyksessä olisi ollut anoppi, ei oma äiti.
Ei se kuitenkaan sitä tarkoita, etteikö ystäville takanapäin mieltä painavista asioista puhuttaisi. Tuskinpa ne kaikkien kamalien anoppien kasvattamat pojatkaan aina niitä ihanneaviomehiä ovat. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että monta kertaa ihmetyttää, miten nämä huonot anopit ovat onnistuneet kasvattamaan sinun tapaisillesi (En yhtään epäile, ettetkö olisi juuri sellainen kuin kerrot)naisille kelpaavan aviomiehen.
Se on lopultakin aikamoinen ihme.
on muuten niin että kymmenen vuoden päästä niistä mukavista miehistä tulee vanhoja anopin arvoja julistavia miehiä.Naiset lyttyyn vaan!
...mutta tämä kohta herätti huomioni: (Lainaus) "Vaikka täytyy kyllä sanoa, että monta kertaa ihmetyttää, miten nämä huonot anopit ovat onnistuneet kasvattamaan sinun tapaisillesi (En yhtään epäile, ettetkö olisi juuri sellainen kuin kerrot)naisille kelpaavan aviomiehen.
Se on lopultakin aikamoinen ihme."
Jotenkin vain en itse päässäni osaa "yhdistää" näitä asioita toisiinsa... Tarkoitan, että kyllä juu, anoppi on kasvattanut aivan ok pojan, mutta eihän se mitenkään liity siihen, miten anoppi kohtelee miniäänsä. Mielestäni oman lapsen kasvatus ja "vieraan" ihmisen kohtelu eivät ole verrattavissa toisiinsa. En tiedä, osasinko selittää asian ymmärrettävästi...
Aika useasti näkyy tällä palstalla käytettävän juuri tuota "vertausta" ja mielestäni se on hieman asiaankuulumaton.
Mielestäni se on lopultakin aikamoinen ihme, että anoppi alkaa sorsia aivan ok-miniäänsä jostain kumman syystä - en vain voi käsittää.
Yleensähän kuitenkin sanotaan, ettei omena kauas puusta putoa, joten geenithän kuitenkin periytyvät.
Myös kasvatus vauvasta asti tietenkin muovaa miehenkin luonnetta. Jos mies on miniän mielestä ihan hyvä, niin tuntuu oudolta, että anoppikaan niin kamalan ilkeä olisi.
Toinen asia sitten on, mikä välit miniän ja anopin kesken tulehduttaa.
Ja samoin myös miniän puolelta suhdetta omaan äitiin ja anoppiin ei voi verrata. Epäilen, että aika usein kumpikin, miniä ja anoppi, ovat melko herkkänahkaisia toistensa suhteen.
Oma äiti voi sanoa melkein mitä tahansa loukkaamatta tytärtään, anoppi ei puolta lausettakaan.
Samoin poika voi riidellä äitinsä kanssa ja hetken kuluttua kaikki on unohdettu.
Miniän ja anopin kesken mitään ei unohdeta KOSKAAN. Huom. ei myöskään anoppi unohda, ja se on valitettavaa normaalien ihmissuhteiden kannalta.
Äiti voi myös puuttua tyttären asioihin ihan vain tavallisella keskustelulla, jota tytär ei ota ollenkaan puuttumiseksi tai epälauseeksi. Se on normaalia kanssakäymistä.
Äidin kanssa usein myös puhutaan puhelimessa päivittäin ja setvitään asiat, eikä miehen tulisi mieleenkään vetää siitä hernettä nenäänsä. Minunkin mielestäni se on ihan luonnollista.
Miniät eivät sellaista anopin puolelta useinkaan hyvällä katso, mutta harvemmin pojat nyt niin halukkaita ovat äitinsä kanssa päivittäin puhelimessa puhumaankaan. Ei ainakaan minun poikani, enkä ihan varmasti itsekään hänen kanssaan. Asiaa sen olla pitää. Ei sitä turhia juoruta. Siihen olen oppinut.
Tyttären kanssa taas puhelin on jatkuvasti kuumana.
Tietenkin meitä anoppeja kuitenkin on kaikenlaisia, eikä jokaisen suhteen epäonnistumista pysty selittämään.
Kuitenkin, lähes jokainen anoppi on ollut ja ehkä on edelleenkin myös miniä, joka toivoo hyviä välejä miniänsä kanssa.
Uskon todella, että sinä olisit monelle toiveminiä ja olen pahoillani, ettet saa suhdetta anoppisi kanssa pelaamaan. Ehkä kuitenkin aikaa myöten anoppisikin asian huomaa, etkä sinäkään rekisteröi kaikkia anopin toilauksia.
Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos vähän enemmän.
Oma veikkaus olisi että se olis sitä kateutta ja mustasukkaisuutta. Muistan joskus kuulleeni jonkun sanovan että kun on kyse anopin ja miniän väleistä, niin ongelma olis siinä että kaksi naista rakastaa samaa miestä.. Kai se ottaa koville kun äiti ei enää olekaan miehen elämän tärkein nainen? Olen myös huomannut että vaikka kuinka olis ystävällinen ja vaikka mitä niin ei kelpaa, itsestä kun olis niin mukavaa että tulisi hyvin toimeen. Mutta ei auta kuin yrittää, ehkä se tästä vielä jonain päivänä..
Terveisin se kamala miniä joka vei anopin ainoan pojan
Pelkään ja vapisen, että miniä väsyy mieheensä, eli minun poikaani, heittää pihalle, ja poika tulee kassi kourassa kotiovelleni.
Ei olisi herkkua, ei.
Kun olen saanut jälkikasvuni onnellisesti sijoitetuksi avioliittomarkkinoilla, en suin surmin enää huolisi takaisin aikuista miestä omine oikkuineen.
On tässä appiukossa ihan tarpeeksi.
Että ajatelkaas nyt vähän tätäkin puolta, miniät.
Jos menee välit kireiksi anopin kanssa, niin uhatkaa palautettavalla pojalla! Ties jos tilanne paranisi kertaheitolla!
Voi sinä ihanainen:)
Ei taitaisi meillä toimia.Anoppi ottaisi poikansa riemusta kiljuen peräkammariinsa.
Minulla on samanlainen tilanne ja itsekin olen tyypiltäni samanlainen. Mielestäni anoppien ei tarvitsisi puuttua minkäänlaisen(laihan,lihavan,ruman..)miniän ja poikansa elämään muutoin kuin tukien. Olen jatkuvien naljausten, mustamaalaamisien ja lopuksi välirikon jälkeen tullut siihen tulokseen, että maailmassa on ihmisiä,jotka ovat katkeria ja kateellisia, eikä muuta elämän sisältöä ole. Takana on siis anopin omat psyykkiset ongelmat. Minun tilanteeni on käynyt siinä mielessä törkeäksi, että anoppi on kääntänyt mieheni sisarukset minua vastaan valheilla. Olen kuullut ja lukenut tälläisistä ihmishirviöistä myös työpaikoilta, jotka kääntävät muutkin puolelleen valheillaan. Kamalinta tilanteessani on se, että anoppi on mustamaalannut minua omille lapsillemme. Eihän tuollainen ihminen oikeasti rakasta poikaansa, lasten lapsiaan, joka on valmis tuhoamaan perheen tahallaan. Minun anoppini on saanut paljon pahaa aikaseksi, pelkästään siksi että uskalsin kerran puolustaa itseäni oikeen ääneen.ei ole pakko olla yhteyksissä. Ne joilla on samanlainen tilanne, niin eikös niin että tämänlaiset anopit eivät ylpeydeltään "voi "olla väärässä tai osaa pyytää anteeksi. Eikö totta?
Minäkin olen miettinyt, miksi yleensä tulen ihmisten kanssa toimeen, mutta anoppini on poikkeus tästä säännöstä.
Ainakin 60- ja 70-luvulla naisen arvo nousi, jos hän synnytti poikalapsen. Niinpä monet tuon ajan poikalapsien äidit ehkä pitävät itseään poikiensa ykkösnaisena. Toisaalta tuo ajanjakso oli Suomessa sikäli poikkeuksellinen, että monet äidit olivat kotiäitejä ja keskittyivät lapsiinsa ja oma elämä jäi elämättä. (Sitä ennenhän suurin osa nuorista suomalaisnaisista osallistui maalaistalon töihin ja 80-luvulta alkaen naisilla on ollut omakin elämä). Koska naisten elämässä ei ole ollut mitään lasten lennettyä pesästä, he takertuvat lapsiinsa ja erityisesti poikiinsa. On ihan sama, millainen miniä on. Miniä on kuitenkin se varas, joka vei anopilta pojan. Kaksi ihmistä ei voi koskaan olla toistensa kopioita ja siksi miniä ei voi koskaan olla anoppinsa kopio.
En pidä anopistani, mutten myöskään koskaan ole kieltänyt miestäni tai lapsiani pitämästä häneen yhteyttä. Voin myöntää, että minua ahdistaa, kun anoppini puhuu minusta tyttärenään. En ole hänen tyttärensä, en edes omasta mielestäni sukua hänelle. Anoppini on aivan eri maata kuin minä ja olisin halunnut olla hänen kanssa hyvissä mutta etäisissä väleissä. Anoppi taas halusi minusta (ensimmäisen poikansa vaimosta) puuttuvan tyttären itselleen. Asetelma oli minulle ihan väärä ja ongelmiahan siitä vain seurasi.
Kyllä minä ainakin, ja kaikki ystäväni, oikeastaan kaikki ikäiseni naiset, joiden kanssa olen ollut vähänkin enemmän tekemisissä, ovat olleet työssä. Ja minä puhun viisikymmentä luvun puolivälistä lähtien.
Mistä ihmeestä sinä tuon 80-luvun vedit? Ei se ainakaan etelän kaupungeissa näin ollut.
Lisäksi tuttavapiiriini on aina kuulunut myös maaseudulta kaupunkiin muuttaneita, joten en allekirjoita väitettäsi edes maalla-asuvien suhteen.
Sitten siitä naisen arvonnoususta poikalapsen syntymän myötä. Mitä se on? Ei minun kohdallani ainakaan mitään erityisarvostamista kenenkään taholta tullut.
Tyttäreni syntyi -68 ja poika -71.
Tosiasiassa minä en ennen poikani syntymää pitänyt pienistä pojista. Mielestäni ne olivat lähes järjestään kauhukakaroita. No, mieleni kyllä sitten muuttui, mutta ihan sama minulle ja miehelleni olisi ollut, vaikka olisi tullut toinen tyttö.
Jos ei ole sitä aikaa elänyt, ei kannata laukoa turhanpäiväisiä "totuuksia". Kyllä myös on varmasti harvassa anoppi, joka haluaisi aikuisen poikansa takaisin omaan huusholliinsa. Kuka sellaista elämää kestäisi. Ruveta nyt uudestaan passaamaan aikuista miestä ja menettää rauhansa omassa kodissaan.
Anopit ja miniät voivat riidellä vaikka kuinka paljon, mutta avioero, vaikkei poika vanhaan kotiinsa muuttaisikaan, on useimmille anopeille kauhistus. Miniähän vie lapset, hakee uuden miehen ja lasten isä jää sivustakatsojaksi. Isovanhemmat tuskin näkevätkään lapsenlapsia, jos se on miniästä kiinni. Usemmiten. Ei aina. Tiedän toki päinvastaisiakin tapauksia, kun isovanhemmat eivät välitä siinä tilanteessa lastenlapsista, mutta eivät halua poikaansakaan, todellakaan takaisin.
Lisäksi pojan elämä saattaa jollakin lailla suistua raiteiltaan ja sellaistahan ei kukaan anoppi toivo.
Joten pitäkää vaan kaikessa rauhassa kiinni miehistänne. Se on kaikille parasta. Jos ei ole muita syitä kuin kamala anoppi.
Itse asiassa oma äitini on ollut nuori aikuinen nainen 60-luvulla ja myös työssä käyvä kahden lapsen äiti. Mutta... hän on kyllä tuttavapiirissäni poikkeus ja esimerkiksi anoppini kerran sanoikin, että hänen ystäväpiirissään äidit olivat kotona lapsia hoitamassa eikä lapsia viety hoitoon. Anoppikin ehti olla vajaat kymmenen vuotta töissä viimeisen lapsen kouluun lähdön ja oman varhaiseläkkeelle jäämisensä välissä, mutta minun silmissäni hän on kotiäiti. Tuo vajaan kymmenen vuoden työelämä ei oikeastaan sitä muuksi muuta.
Ehkä sinä et pidä poikaasi tytärtäsi kummempana, mutta minä tunnen monta 60-80-vuotiasta naista (mm. anoppini ja oman tätini), jotka antaisivat taivasosuutensa poikiensa takia.
Ei anopit ole minunkaan mielestäni mikään homogeeninen ihmisrotu. Anoppeja on monenlaisia. Tosin tuo esimerkiksi minun mollaamiseni ("älä puhu soopaa", "turhanpäiväiset totuudet" jne)yhden kirjoituksen perusteella saa kyllä taas ihmettelemään, onko anopeilla sittenkin joku yhteinen geenivirhe...
Mieheni veljen erotessa anoppini sanoi minulle ihan suoraan, että eronneen pojan lapsenlapset eivät tunnu enää omilta ollenkaan ja hän ei välitä heitä enää tavata. Minusta se oli aika omituista, koska mieheni veljen vaimo jätti miehensä ja sai tietysti lapset itselleen. Oli miehen veljestä mukavaa, että vaimon hylätessä hänet oma äiti hylkäsi lapsenlapsensa. Poikansa anoppi kyllä otti siipiensä suojaan; kävi siivoamassa ja ruokaa laittamassa. Onneksi tässä tapauksessa isän (siis mieheni veljen) ja lasten suhde kesti, vaikka anoppi halusi lasten avulla kostaa petolliselle miniälle.
Pysyn delleenkin sanojeni takana. Kuka sitten ketäkin mollaakin.
Minä olen elänyt sen ajan itse, joten luulisin siitä myös jotain tetäväni. Se, että jotkut äidit joutuivat olemaan kotona, johtui yleensä päivähoitopaikkojen puutteesta. Ei sinun ikäisesi, subjektiivisella päivähoitopaikkaoikeudella siunattu nainen, voi edes kuvitella, miten vaikeaa oli 3 kk:n ja 6 kk:n äitiysloman jälkeen (muutamaa vuotta aikaisemmin loma oli vielä lyhyempi) lähteä takaisin työelämään.
Ei niitä lapsia anoppisi sanojen mukaisesti, todellakaan viety hoitoon, kun EI OLLUT paikkaa mihin viedä.
Ainoastaan yksinhuoltajilla tai opiskelijoilla oli tällainen mahdollisuus.
Ehkäpä anopistasikaan ei olisi tullut sinun halveksimasi kotiäiti, jos olisi ollut nykyajan mahdollisuudet.
Kuitenkin, niin minä itse, kuin ystävänikin, vaikeuksista huolimatta, työpaikkamme pidimme.
Kotiäidit, joilla ei ollut muuta mahdollisuutta, taas hoitivat perheensä lisäksi muiden lapsia. Tämä sitten jotenkin antoikin toisille työssäkäyntimahdollisuuden. Usein kotiäidit kuitenkin lähtivät kodin ulkopuolelle työhön heti, kun omat lapset kasvoivat.
Samaahan tapahtuu nykyisinkin. Äitiysloman jälkeen jäädään usein hoitovapaalle. Jos syntyy useampia lapsia, niin aina on sama mahdollisuus. Sillä erotuksella vaan, ettei ole pakko samalla hoitaa vierasta lapsilaumaa.
Kotiin voi myös jäädä muutamaksi päiväksi, jos lapsi sairastuu. Ennen nämä päivät korvattiin kesälomapäivillä, jos työnantaja pitkin hampain suostui.
Jos itse olet joskus anoppi, niin muista sitten se yhteinen geenivirhe. Tosin, kun kaikesta kaiken tiedät, niin varmasti olet miniäsikin mielestä toiveanoppi.
Ja sen auvoisen kodinhoidon 3vuotta jälkeen putoaa moni piankin tyhjän päälle nykyisinkin.
Jos mies käy töissä on perheen äiti äkkiä nolla siis pyöreä nolla tuloinen.
Ei se mies pysty elättämään yhdellä palkalla jos ne asuntovelat on mitotettu kahden tulolle. Ja niinpä on ero edessä.
Varsinkin uusperheelliset. Kyllä mies hieman alkaa miettimään kun muijalla on pari omaa kersaa jotka vaan haistattelee ja muija onkin yhtäkkiä nolla tuloinen, ja sitten pitäisi se hirviöperhe vielä elättää.
Ja anoppi ja appi ovat kyllä sitä avioeroa sitten vauhdittamassa. NÄIN NYKYYHTEISKUNNASSA, onko hienoa, huora mikä huora, yrittää itseään ja penikoitaan kunnollisella työssäkäyvällä hyväuskoisella miehellä elättää.
Mutta onneksi on viisaat appivanhemmat vauhtia antamassa sellaiselle siipeilijälle.
Nyt vanhempana ja viisaampana tiedän että lapsille on ihanteellista jos äiti saa olla kotona mahdollisimman kauan.
Jos saisin nyt valita en menisin töihin vasta sitten kun lapset ovat yläasteella.
Johtuu siitä että minulla oli työmäärään suhteutettuna liian huono palkka.
Tajuan sen nyt kuuskymppisenä että se hyöty mikä palkastani oli tuli lasten kustannuksella.
Ei silloin ollut nykyisiä etuja eikä niitä edes osattu kuvitella.
Hyvähän se on että lapsiperheillä on helpompaa, vaikka usein vieläkin valitetaan.
Onko sinulla lapsia, jos on poika niin geenivirhe on sinussakin piilevänä.
Itse olen ollut kotiäitinä 60-luvun. Kotiin jäädessäni tiesin, että olen vastaisuudessa miehen rahoissa, ilman omia tuloja. Vaihtoehtona tietysti oli pitää työpaikka ja mennä takaisin töihin ruhtinaallisen äitiysloman jälkeen. Siitä ei ollut mitään lakia olemassa, joten työnantajasta riippuen pituus oli n. 1,5 kk - 4 kk.
Miksi tässä vedetään esiin työttömyys? Vertailun vuoksiko?
Se on paha virhe.
60-luvun kotiäidillä ei ollut penniäkään tuloja mistään. Tänä päivänä työttömäksi jääneellä on työttömyyspäiväraha ja kodinhoidontuki ja ties mitä muuta.
Joku, joka sen tietää, valaiskoon meitä vanhuksia.
Tämän päivän kotonaolevalla vanhemmalla on ainakin teoriassa "omaa rahaa".
Mutta sen ME taas tiedämme, että oli sitten velkaa tai ei, niin meidän aikanamme kotiäiti oli se, joka ei ostanut itselleen vaatteita, luopui huvituksistaan ja lähes tuttavistaan, yritti tehdä lasten vaatteeet kotona, ainakin kutoi villatakit ja myssyt. Ruokaa teki melko vaatimattomista raaka-aineista, ja eineksiä ei edes ollut, saati että niihin olisi rahaa tuhlattu.
Otti hoitoon naapurin lapsia, jos naapurin rouvalla oli onni löytää tai pitää työpaikka, vaikka oli perheellinen.
Olen elänyt sitäkin aikaa, jolloin firmassani kihloihin meno oli suora irtisanomisilmoitus. Naimisissa olevia naisia ei palkattu ollenkaan.
Työhönottohaastattelussa haluttiin tietää, seurusteliko hakija vakituisesti.
Onneksi joku järjestys tässäkin tuli 50-luvulla, ja syrjintä saatiin kielletyksi.
Tämän päivän naisilla on mahdollisuus 3 v. äitiyslomaan. Sitten hän vaan palaa entiseen työhönsä. Tänä aikana äiti ei ole "kotirouva". Hän on äitiyslomalla.
Meidän aikanamme oli toisin. Lapsen synnyttyä hän jäi vaille työpaikkaa. Hän muuttui kotirouvaksi.
Eipä hänellä 3 v. kuluttua ollut juuri mahdollisuutta löytää työpaikkaa, jossa olisi annettu mitään helpotusta lapsenhoidon takia. Vaikka lapsi olisi ollut kuinka sairas tahansa, oli hänet vietävä hoitopaikkaan, sillä kotiin ei ollut lupa jäädä lasta hoitamaan.
On suututtavaa, kun ihmiset siirtävät edellisen sukupolven ratkaisut tähän päivään. Asiat eivät sujuneet noina aikoina samoin kuin nyt. Asennoituminen oli erilaista.
Naurettava huomautus, että poikien synnyttäminen olisi ollut naisen arvoa lisäävä tai paremmuuden osoitus, voidaan jättää omaan arvoonsa. Tyhmiä ja sovinistisia mielipiteitä on tänäkin päivänä.
Mutta ei pidä arvostella edellisen polven elämässään tekemiä ratkaisuja. Ne olivat sitä päivää.
Kodinhoidontuen jälkeen putoaa pikkuhiljaa työmarkkinatuelle, se on harkinnan varainen. Jos mies käy työssä nainen ei saa senttiäkään työttömyyskorvausta. Tällainen on harkinnanvarainen työmarkkinatuki nykyään. Ei senttiäkään!
Tiedän kuule monta naista jonka tulot on nolla.
Se kolme vuotta on kuitenkin äitiyslomaa, ja jotain silloin maksetaan. Kolmen vuoden jälkeen lain voimalla lapsi pääsee kunnalliseen päivähoitoon ja äiti voi palata työhön. Siihen ei ole estettä.
60-luvulla piti olla sosiaalitapaus, yksinhuoltaja, leski tms. jonka lapsellle päivähoito tarhassa voitiin järjestää.
Paremminhan nyt kaikki on. Mutta ns. "harkinta" on varmaan yhtä tyhjän kanssa kaikkina aikoina.
Lue lehtiä, niin ymmärrät mikä määrä on naisiakin työttöminä. Ja ei ne lapset itseään elätä sen kolmen vuoden jälkeen.
Tais mennä varsinainen pointti ohi; naisia on työttömänä nyt ja oli silloinkin. Nyt saavat vähintään peruspäivärahan - silloin ei mitään !
Ennen kuin rupeat heittelemään haloita, siitä mihin peruspäiväraha riittää ja mihin ei, vedä pari keuhkollista happea ja suorita vertailu : tänä päivänä Jotain €/päivä, ennen vanhaan tasan 0 €/päivä ! Menikö perille ? Anna, kun arvaan; ei mennyt !
"Ja ei ne lapset itseään elätä sen kolmen vuoden jälkeen." Ei tietenkään, se elättäminen on vain ja ainoastaan vanhempien tehtävä ensimmäiset 18 vuotta, mikä olisi syytä muistaa jo munaa liotettaessa !
Opettele lukemaan ja laskemaan
http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/200701132559EH?openDocument
Jokaisella aikakaudella on omat haasteensa ja vaikeutensa. 60- ja 70-luvulla oli omat juttunsa ja nyt omansa. Olen todella onnellinen subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Tosi-asiassa vanhimman lapseni ollessa päivähoitoiässä kyseinen oikeus taisi koskea silloin alle 3-vuotiaita, joten kyseessä on aika uusi etu ja meissä nelikymppisissä äideissä on vielä monia, joita se ei ensimmäisten lasten ollessa pieniä koskenut.
Jos 60-luvun äideillä on ollut vaikeutensa, se ei anna oikeutta olla marttyyri ja vähätellä esimerkiksi tämän päivän miniöitä. Jotenkin esimerkiksi oman anoppini touhuista paistaa tietty katkeruus ja kateus. Hänen luonteellaan ei varmasti olisi tehty uraa kodin ulkopuolella, vaikka lapset olisi kotoa haettu kunnan toimesta joka aamu hoitoon. Hän eli tavallaan, mutta hän ei salli sitä muille. Jotenkin tuo suvaitsemattomuus korostuu hänen miniäsuhteissaan. Aika on nyt erilainen, mutta joidenkin anoppien - siis erityisesti anopin roolissaan - näyttää olevan vaikea hyväksyä sitä, että miniä käy töissä eikä sen lisäksi voi käyttäytyä juuri samalla tavoin kuin itse aikoinaan.
Ainakaan minun anopillani ei ollut ikinä ketään vieraan lapsia hoidossa ja hänen omilla lapsillaan oli sen verran ikäeroa, että alle kouluikäisiä oli kotona kaksi kerrallaan. Appeni oli tavallinen tehtaan työläinen, joten suuret tulotkaan eivät olleet syynä tuohon kotona olemiseen ilman ansiotyötä.
Ikävä tuottaa pettymys, mutta en todellakaan luule tulevani ihanneanopiksi. Olen todella iloinen, että minulla on yksi tytär. Syy tuohon iloon on se, että omasta ikäpolvestani nuoremmat perheet näyttävät sitoutuvan selkeästi enemmän vaimon sukuun kuin miehen sukuun. Itse yritän elää elämääni siten, että annan poikani (ja myös tyttäreni) mennä, kun sen aika on. Toivon, että en ala elämään lapsieni elämää. Siihen ei ole mielestäni muuta keinoa kuin olla uhrautumatta ja muistaa, että lapset ovat vain lainassa meillä vanhemmilla.
Naurettavaa on myös kadehtia nykyvuosikymmeniltä asioita. 60-luvulla oli varmaan omat positiiviset puolensa verrattuna nykymenoon. Jos nyt on mahdollisuus jäädä hoitovapaalle, niin ainakin sekä omalla äidilläni että anopillani oli aikoinaan omaa sukua tukenaan mm. tilapäisessä lastenhoidossa. Nykyään monet perheet asuvat satojen kilometrien päässä suvuistaan. Oma äitini onkin sanonut, että hänelle oli todella tärkeä henkireikä päästä joskus järvelle sunnuntaisin isäni kanssa ilman lapsia. Minä ja mieheni emme ikinä käy missään yhdessä ilman lapsia, koska sukulaisia ei asu sadan kilometrin säteellä ja toisaalta emme halua lapsia iltaisin ja viikonloppuisin vierailla hoidattaa.
Vanhempani myös kertoivat, että 60-lukua leimasi myös erittäin suuri toiveikkuus. Jos joku halusi tosissaan tehdä töitä, niitä löytyi. Kumpikaan vanhemmistani ei ole korkeasti koulutettu, mutta kumpikaan ei ole koskaan ollut päivääkään työttömänä. Nykyään ihmisillä saattaa olla akateeminen loppututkinto ja 15 tuhatta opintolainaa ja silti töistä ei ole tietoakaan. Asioissa on aina monta puolta.
Itse en todellakaan voisi kuvitella eläväni mieheni rahoilla. Puolet avioliitoista päätyy eroon ja aika moni mies vaihtaa viisikymppisen vaimonsa nuorempaan. En tosiaankaan haluaisi olla rahaton, työtön ja ammattitaidoton viisikymppinen ja huomata, että elämä on ohi. Minulle on ihan sama, vaikka joku muu sellaisen ratkaisun tekeekin, kunhan ei tule vaatimaan minulta samaa.
Mitä tarkoitat, kun sanot, että ei ne lapset itseään elätä sen kolmen vuoden jälkeen?
Mistä tässä puhutaan oikein?
60-luvulla kotiäiti ei elättänyt itseään eikä lapsiaan. Sen teki aviomies. Ja moni kotiäiti oli lastensa vuoksi useita vuosia kotona pennittömänä.
Tänä päivänä moni fiksu nuori äiti hankkii lapset siten, että avustusta saa kaikkina kotonaolovuosina. Äitiysloma, vanhempainloma, jne.
Nykypäivän kotiäidillä on monet kodinhoitoon liittyvät laitteet. Kyllä se helpottaa elämää monin tavoin.
60-luvun kotiäiti tiesi aikanaan paikkansa ja oli pesukone, siivousfirma, pyykkäri, lastenhoitaja ja köksä. Kaikki hommat tehtiin käsin.
Hän maksoi perheen taloudesta työllään. Jos olisi mennyt ansiotyöhön, olisi pitänyt maksaa vähintään valkopyykin pesu pesulassa, hoidattaa lapset ulkopuolisella ihmisellä, olla palkattomalla vapaalla, jos lapsi sairastui jne.
Sanot, että on naisiakin työttömänä tänä päivänä. 60-luvulla oli perheellisen naisen vaikea saada työtä, koska ne lapset olivat esteenä.
On kuitenkin turhaa vertailla aikakausia toisiinsa. Mutta silloinkin oli anoppeja, nykyiset anopit olivat silloin nuoria. Heillä oli tyttäriä.
Te.
Missä se geenivirhe piilee?
Luin kirjoituksesi viimeisen kappaleen huvittuneena.
Tärkeää näyttää sinullekin olevan tyttären perheen sitoutuminen selkeästi enemmän vaimon sukuun kuin miehen.
Voi, voi, taitaa sinullakin olla vielä joskus opettelemista anopin rooliin pojan äitinä, vaikka nyt hurskasteletkin irtipäästämisellä ja oman elämäsi elämisellä.
Tuskin kukaan nykyinen miniän anoppi uskaltaisi täällä kirjoittaa, olevansa iloinen, jos pojan perhe sitoutuisi enemmän pojan kuin miniän sukuun.
Minusta tuossa vaimojen perheiden asettamisessa etusijalle ei ole mitään huvittavaa. Se vain näyttää olevan nykyajan tapa. Itsellä on kolme poikaa ja esimerkiksi jouluaatot pojat ovat joko kotonaan tai anoppilassaan. Ehkä on pojatkin tullut hieman löpsyksi kasvatettua. Pyysin kerran poikaani lapsuuden kotiinsa jouluksi perheineen. Poika sanoin olevansa väsynyt anoppilansa jouluhössötykseen, mutta olevansa siellä vaimon mieliksi joka toinen joulu. Joka toinen joulu haluaa rauhoittua kotonaan. Jotenkin tuntuisi pahalta kärttää poikaa kotiimme jouluksi tai muutenkaan riitauttaa koko asiaa. Poika haluaa avioliittoonsa panostaa ja en aio häntä kahden tulen väliin asettaa.
Minä olen jo noita tosiasian hyväksyneitä anoppeja enkä tunne itseäni kovinkaan hurskaaksi. Haluaisin toki poikiani useammin nähdä, mutta en heidän avioliittojensa kustannuksella. Olen irtipäästänyt. En nyt ole suorastaan iloinen irtipäästämisestä ja eihän meidän välit katkenneet ole, vaikka poikien perheet ovat enemmän vaimojen kotona. Siitä olen iloinen, että avioliitot näyttävät voivan hyvin ja minä en ole niitä vaatimuksillani vaarantanut.
"En tosiaankaan haluaisi olla rahaton, työtön ja ammattitaidoton viisikymppinen ja huomata, että elämä on ohi. Minulle on ihan sama, vaikka joku muu sellaisen ratkaisun tekeekin, kunhan ei tule vaatimaan minulta samaa. "
haluan tuohon kommenttiisi sanoa, että muistathan sitten viisikymppisenä, että elämä on muutakin kuin, raha, työ ja ammattitaito !
Itse olen tuota kaikkea juuri nyt ja voin sanoa että elämässäni on rikkauksia joita ei mikään noista anna !
Ajattelin jo, että kukaan ei ymmärrä minun tekstiäni.
Ihan niin, kotiäidillä ei ollut puupenniäkään omaa rahaa koko sinä aikana, minkä hän oli kotona lapsiaan hoitamassa. Lapsilisä maksettiin 4 kertaa vuodessa.
Mikäli kotiäiti otti naapurin lapsia hoitoon, sai hän siitä korvauksen tietysti, mutta maksoi heidän ateriansa, joita oli useita päivän mittaan, kun hoitolapsi tuli aamulla ennen klo 7 ja haettiin klo 17. Eipä siitä paljon jäänyt käteen, sillä hoitolapsen äiti oli kuitenkin pienipalkkainen naisihminen. Ei hän isoja rahoja pystynyt maksamaan.
Vaan sitä, että kirjoittaja toivoo (tietää), ja sanoo suoraan, tyttären asettavan oman perheensä etusijalle. Tytärhän näissä asioissa usein on se perheen päätöksentekijä ja sen vuoksi kirjoittaja on onnellinen, että hänellä on tytär.
Minun kokemusteni mukaan pojat eivät tällaisiin asioihin niin kauheasti kiinnitä huomiota, kunhan sopu vaimon kanssa säilyy ja tosiasiassa, niin onkin parempi.
Eivätkä pojat läheskään aina niin kovin äidissään kiinni roiku, kuin annetaan ymmärtää. Tänne myös päätyvät yleensä vain ne hankalat tapaukset. On paljon muitakin.
Tytön äitinä kirjoittaja voi mainostaa päästävänsä irti, (koska tietää kuitenkin olevansa vahvoilla toiseen anoppiin nähden). Sitähän hän tarkoitti, vai ymmärsinkö väärin?
Se tekopyhyyshän minua huvitti.
Kyllähän minäkin jo tässä iässä tosiasiat olen hyväksynyt ja myös irtipäästänyt. Myös minulle on tärkeintä, että en ainakaan minä ole poikani avioliittoa vaarantamassa. Se lienee kuitenkin normaalien anoppien keskuudessa yleisin suuntaus, vaikka näistä kirjoituksista usein toisenlaisen käsityksen saakin.
Enkä minä hurskastele tällä asialla. Ajattelen kylmästi poikani ja lapsenlasten onnea ja etua. En missään nimessä haluaisi, että perhe hajoaisi. Lapset jäisivät miniälle, ilman läsnäolevaa isää. Koti hajoaisi ja omaisuus jaettaisiin. Lapsenlapset ja poika kärsisivät jonkinlaisen katastroofin. Tulisi kuvioihin kukaties uusperheet omine vaikeuksineen.
Ja kaiken lisäksi tulen hyvin toimeen nykyisen miniäni kanssa. Hän on minulle nuoresta asti tuttu ja hyvä äiti, jolle mies ja lapset ovat ehdottomasti rakkainta maailmassa.
Joten luultavasti tässä ollaan Mummeli Maijan kanssa suurinpiirtein samoilla linjoilla.
Minäkin olen yksi noita parjattuja nykyminiöitä, jolla ei ollut halua jäädä kotiin edes lasten ollessa pieniä. Ehkä sinä nautit työttömyydestä ja ammattitaidottomuudesta, mutta minulle oma ammatti on ainoita todella omia asioita elämässäni. Lapset lentävät jossain vaiheessa pesästä ja haluan elämän jatkuvan senkin jälkeen. Omalla kohdallani elämä on varmasti parempaa, kun minulla on mielenkiintoinen työ. Olen neljän vuoden kuluttua viisikymppinen ja aika vaikea uskoa, että olisin silloin tästä asiasta eri mieltä. Vaikka tämän palstan anopeille näyttää rahattomuus ja kurjuus olevan joku tavoiteltava elämäntilanne päätellen tämänkin ketjun kirjoituksista, niin itselleni raha ja nimenomaan oma raha on antanut myös mahdollisuuksia kokea asioita. Tottakai lapset ovat tärkeitä. Jos niin ei olisi, tuskin niitä olisin hankkinut ainakaan yhtä enempää. Lasten takia en ole tehnyt ylitöitä, vaikka se ammatissani on melko yleistä. Olen myöskin harrastusaikani nipistänyt unesta eli käynyt lenkillä lasten ollessa nukkumassa ja joistain harrastuksista joutunut luopumaankin lasten ollessa pieniä.
Jos voisin jotenkin viisikymppisen elämääni ennustaa, luulen, että työ ja työyhteisö on silloin minulle vieläkin tärkeämpää kuin nykyään. Nuorinkin lapsistani on silloin jo lähemmäs täysi-ikäinen ja toivottavasti muuttaa kotoa pois sen jälkeen. Mieheni on jo nyt lähes viisikymmenvuotias ja aktiivinen työelämässä ja harrastuksissa.
En tosiaan ymmärrä, mitä rikkauksia elämä MINULLE voisi antaa, vaikka olisin köyhä ja ammattitaidoton? Linnut laulaa parempituloisillekin... Ja lapset ja lastenlapset käyvät varmaan vanhempiensa ja isovanhempiensa luona, vaikka viimemainitut sattuisivat olemaan työelämässä ja heillä olisi kohtuullinen elintaso.
Olet ainakin mestari vääristelemään toisten sanomisia ;)
Siinä se onkin, ettö sinäkään et kaiksessa erinomaisuudessasi kykene ennustamaan mitä olet viisikymppisenä ja mikä on elämäntilanteesi. Toivo aina voi parasta mutta aina ei elämässä niin käy.
Ihan siltä varalta voisit ajatella muitakin elämänarvoja kuin raha, työ ja ammattitaito.
Ammattitaito ruostuu kun jäät työttömäksi, ja siinä samalla sekin raha on saavuttamattomissa.
Silloin on aika rueta ajatelemaan jäikö mitään muuta jonka varaan rakentaa.
Ja tuo tyyppi joka on itsensä noin paljon muitaparemmaksi ylentänyt on narsisti ja sen puoliso on kuihtunut impotentti, nöyryytetty hiirulainen joka kykkii nurkissa, onko se hienoa ja ylevää elämää.
Tässä sinulle luettavaa ole hyvä
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000022976449
Jos joku mainitsee työn olevan hänelle tärkeää, tarkoittaako se automaattisesti, että työ on hänelle elämän ainoa sisältö ja tärkeä asia? Välillä puolustelen jopa tämän palstan katkeria anoppeja, omani on nimittäin mukava tapaus. Noista vastauksista paistaa tämän palstan anoppien perisynti: he haluavat muiden elävän juuri heidän tavallaan, arvostavan tismalleen samoja asioita kuin he itse. Jos muut eli tämän palstan miniät eivät sitä tee, ylempi taho kostaa heille. Anopit eivät voi millään hyväksyä sitä, että heidän suurin ongelmansa miniäsuhteessa on nimenomaan tuo omien valintojen pitäminen ainoana oikeana.
Valitettavasti anopit ja miniät eivät voi olla syntyneitä samalla vuosikymmenellä.
Mistä ihmeestä päättelet, että edellinen kirjoittaja jää työttämäksi vai oikeinko kostoa rukoilet? Jos hän sattuu olemaan vaikka sairaanhoitaja tai lääkäri, tuskinpa työttömyys uhkaa. Ei kaikkien uraa tehneiden tarvitse olla liike-elämän pyörteissä. Minä olin lasten kanssa kotona muutaman vuoden, sen jälkeen olen tehnyt mielestäni uraa ja se ura on koululaitoksen parissa.
Ihan vain tiedoksi, että yleensä toisen kirjoittajan leimaaminen narsistiksi on samaa luokkaa kuin "oletko muistanut ottaa tämän päivän lääkkeesi". Kun oikea sanottava loppuu, aletaan herjaamaan ihmisen ominaisuuksia. Niitä harvoin pystyy päättelemään yhden tai kahden kirjoituksen perusteella.
huomioon, että nuo luettelemasi asiat, mustasukkaisuus, huono itsetunto ja kateus kuuluvat periaatteessa luonteenpiirteisiin. Kyllä sen kaltaisia ihmisiä löytyy myös miniöista, ikävä kyllä. Kuin myös työkavereista jne...
Anoppeja löytyy myös mukavia, esim. itselläni, kuin myös miniöitä. Me ihmiset olemme niin erilaisia, mutta todellakaan, se että joku on anoppi, ei automaattisesti tee ihmisestä ilkeää. Kyllä se piirre on ollut siellä hamasta miniä-vaiheesta asti.
Ja minä taas en millään käsitä monien miniöiden tolkutonta anoppinsa mollaamista. Minkähän ikäisiä te oikein olette ja missäpäin Suomea asutte? Miten te ehdittekin ja jaksatte olla anopin kanssa noin paljon tappelemassa?
Ettekö te ole töissä päivisin?
Tuo ikuinen luulo, että vasta 80-luvulta lähtien naiset rupesivat käymään kodin ulkopuolella töissä ja että sitä ennen elettiin agraariyhteiskunnassa.
Haloo hei,minä olen anoppi-ikäinen, joten olen ehtinyt tuntea monen eri ikäluokan naisia. Enkä ole juuri ollenkaan ollut tekemisissä muiden kuin työssäkäyvien naisten kanssa.
Ainakin Länsi- ja Etelä-Suomessa naiset rupesivat käymään töissä tehtaissa, kaupoissa, kouluissa, autokuskeina, hoitajina, kampaajina, hammaslääkäreinä,konttoreissa viimeistään 40-luvulla eli 70 vuotta sitten.
Minun anoppini kun onkin eläkkeellä oleva, yksin asuva ihminen.. Ja hän on kyllä kiireinen omasta mielestään, mutta silti tuppautumassa meidän asioihin minun mielestä vähän liikaakin. Olemme kyllä keskustelleet asiasta ja hänen mielestään se olen AINA minä, joka ajattelee oudosti ja että minun kasvatuksessa on mennyt joku pahasti pieleen, koska en siis tykkää, että anoppi puuttuu meidän kodin sisustukseen, tai poikamme kasvatukseen, tai kukkien kuntoon, tai johonkin semmoiseen asiaan mikä ei hänelle voisi kuulua YHTÄÄN! Ja hänellä on myös kauhea hinku analysoida KAIKKI asiat juurta jaksain! Hänen luonteestaan kertoo jotain se, että hänen oma poikansa, eli minun mies, ei myöskään kestä olla äitinsä seurassa tuntia pidempää. Mutta jos mieheni kieltäytyy menemästä oman äitinsä luokse, on se ymmärrettävää anopin mielestä, mutta minun pitäisi hänen mukaansa käydä siellä joka viikko ja sekään ei aina tunnu riittävän!
Ymmärrän kyllä, ettei yksin asuvalla ihmisellä ole välttämättä kauheasti seuraa päivisin, mutta itsehän on omat ystävänsä karkoittanut jo aikaa sitten..(on myös itse myöntänyt, että ei ole ystäviä oikeen koskaan ollutkaan ja vähäisetkin on mennyt) Minä en haluaisi hoitaa sitä ystävän virkaa, vaan olla vain ok miniä.
TOtta on mitä kirjoitit. Kyseessä on todellakin häiriöityneet persoonat, tiedän että on ihania anoppeja ja ihania ihmisiä suurin osa muutenkin. On väärin, että kiltit ihmiset, joutuvat kiusan kohteeksi ja aina niitä kiusaajia löytyy, joilla on niin paha olla. Itse olen pahan anopin kokeneena ollut todella kovilla. Se on varmasti ollut hänen tarkoituksensa, mutta en todellakaan aio siirtää kokemustani kostona seuraavalle sukupolvelle. Se loppuu tähän!
"Eli näköjään se anoppi voi olla hankala, vaikka miniä olisi kuinka "hyvä" tahansa. Mistä lie johtuukaan: kateus, huono itsetunto, mustasukkaisuus...??? "
Tuon asian voi kääntää täsmälleen toisinkinpäin ja yhä se on täyttä totta.
Eli myös miniä voi olla erittäin hankala vaikka anoppi olisi kuinka hyvä tahansa ja nuo syyt sitten...taivas tietää mitä ne voivat olla.
oma elämä onneton,elämätön elämä takana,pojankin onni voi olla liikaa ja myrkkyä sieluparalle..
tuollainen ole mahdollista.
Miksi automaattisesti eletystä elämästä tulisi onneton kun naisesta tulee anoppi ?
Miksi ei niihin ennen miniää olleisiin elinvuosiin mahtuisi rikaskin elämä eletyksi ?
Ja onneksi niihin vuosiin ei ainakaan miniä pysty vaikuttamaan, jotain yksityisyyttä siis anopillakin ;))
Pojan onni ei koskaan ole äidille myrkkyä vaan nimenomaan se on jokaisen äidin toive ja pyrkimys.
Jos kykenet järkevästi ajattelemaan ja unohdat tuon katkeruutesi niin tajuat, että ei ole olemassa yhtäkään sellaista ihmistä johon kirjoituksellasi viittaat. Ja mikä törkeintä, vielä yleistät että juuri kaikki anopit olisivat sellaisia.
Hän onkin pysähtynyt tai taantunut kehityksessään peruskoululaisen tasolle. ÄO on noin 13v. tasoa.
Kuunnelkaa tätä viisasta, hänelle mahtuu vain yksi ajatus päähän: kaikki ne ihmiset, joista hän ei pidä, ovat jääneet 13-v tasolle. Minusta tämä on kyllä loukkaus 13-vuotiaita kohtaan.
Mutta tämähän äiti tietää paremmin kai.
13vuotiaan tasolla on vain ne jotka käyttäytyvät 13vuotiaan tavalla.
Olet selvästi kehitysvammainen tai harhainen mielisairas. Kirjoittelet että "kuulkaa kaikki".
Tämä on Suhteet&tunteet palsta ja olemme netissä jokainen tietokoneemme näytepäätteellä ja viestisi ei ole kuultavassa muodossa. Sinulla on harhoja sinä kuulet ääniä.
Voi huudella ihan niin kovin kuin haluat. Me emme voi kuulla puhettasi, voimme vain lukea tekstiäsi.
"Aloin oikein miettimällä miettiä, että miksi se yleensä on juuri se miehen äiti, joka on se paha anoppi. "
Tuon tuomionhan antaa vain ja ainoastaan se miniä eli sen pahan anopin pojan vaimo, eikö totta.
Mitä se kertoo siitä vaimosta eli miniästä ?
Eihän voi olla niin, että tyttölasten äidit ovat automaattisesti ihania ja mukavia ja suvaitsevaisa ja poikalasten äidit sitten jotain aivan muuta. Siihen en usko.
Yleensä kai anopilla ja miniällä on ikäeroa parikolmekymmentä vuotta. He ovat toisilleen täysin ventovieraita ihmisiä, joita yhdistää ainoastaan anopin poika, joka on samalla miniän mies. Muuten miniä ja anoppi voivat olla erilaisia kuin yö ja päivä. Ainakin minun anoppiani vaivaa kaikkitietävyys erityisesti lasten- ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Minun elämäni on kuitenkin puitteiltaan aivan erilaista kuin anoppini elämä kolmisenkymmentä vuotta sitten. En voi hoitaa siis kotiani ja lapsiani samalla tavoin kuin hän. Ainakin itse toivoisin anopiltani, että kohtelisi minua samoin kuin hän kohtelee tuttaviaan. En odota häneltä mitään apua, koska hän asuu kaukana. Toisaalta hänellä ei myöskään ole oikeutta minua arvostella, koska hän ei ole mitenkään vastuussa kodistamme tai lapsistamme.
Minun isäni ei koskaan tunkeudu mieheni "tontille" ja jos tunkeutuu, mieheni valittaa kohtelustaan ihan samoin kuin tämän palstan miniät. Hän ei kirjoittele tänne ja isäni kunniaksi on sanottava, että hän uskoi kerrasta, kun mieheni esimerkiksi kielsi isääni leikkaamasta pensasaitaa mieleisekseen yhden vierailun aikana. Anopistani ei valitettavasti voi sanoa samaa. Ihan sama, pyydänkö nätisti tai pahasti, ettei hän esimerkiksi ala siivoamaan vierailujensa aikana keittiökaappeja. Anoppi tekee juuri niin kuin häntä huvittaa ja aikani nielin raivoa, mutta nykyisin yritän pysytellä pois jaloista anopin vierailujen aikana. Se on aika helppoa vuorotöillä ja ylitöiden iskiessä juuri anopin vierailujen aikaan. Raivoan sitten itsekseni anopin lähdettyä.