Minun anoppini on maailman ihanin ihminen. Hän on hyvä ystäväni, mukava naapurini ja maailman ihanimman miehen äiti.
Kiitos teille tällä palstalla anoppeja haukkuneille, nyt todella osaan arvostaa häntä vielä enemmän ja ymmärrän näyttää ja kertoa hänelle, kuinka onnellinen olen hänet saadessani elämääni.
Anoppini on mulle rakas.
Kiitos teille tällä palstalla anoppeja haukkuneille, nyt todella osaan arvostaa häntä vielä enemmän ja ymmärrän näyttää ja kertoa hänelle, kuinka onnellinen olen hänet saadessani elämääni.
Anoppini on mulle rakas.
Vastaukset 13
Vanhimmat
No menkää rakastelemaan
Niin muuten kohta menemmekin, kumpikin oman kultansa kainaloon.
Sinä se et tiedä edes mitä se sellainen on!
vaihteeksi tuollaistakin tekstiä anopista.
Voi, olisitpa minun miniäni.
Olen iloinen puolestanne !
Kiitos kovasti. On mukava tuntea olevansa niin välitetty ja pidetty.
Ihanaa ja hienoa että sinulla on asiat noin hyvin. Meillä kaikilla ei ole, pikkuisen haistan
leuhkimisen makua, miksi kerrot niin kovasti
miten ihanaa sinulla on, vai onko, toivottavasti.
Minä olen kokenut kovia elämässäni, ehkä olen
kateellinen niille joilla on kaikki niin kamalan
hyvin ja toivon että niin myös sinulla jatkuu.
Minulla ei ole todellakaan ollut hyvin elämässä.
Olen sairastanut lapsena fyysisesti hengenvaarallisesti, synnynnäinen sydänvika, joka on myöhemmin leikkauksella korjattu ja ehkä siksi osaan nauttia kaikesta hyvästä, pienestäkin, mikä elämässäni osuu kohdalleni.
Olen kiitollinen jokaisesta päivästä ja myöskin niistä huonoistakin hetkikistä.
Olen usein ihmetellyt, miksi täällä ei koskaan saa kertoa, jos asiat joltain osin ovat hyvin ilman, että joku laukoo jonkun oman vastakkaisen, tai vähintäinkin vihjailevan mielipiteensä.
Kaikkein pahinta on kertoa tulevansa hyvin toimeen anopin kanssa.
Kuitenkin yleensä kaikki muukin positiivinen kirjoittaminen aiheuttaa ainakin yhden negatiivisen "hyökkäyksen".
Sinä olet varmasti jokaisen anopin toiveminiä ja jos anoppisi lukee näitä kirjoituksia, hän on kaksinverroin kiitollinen saatuaan kaltaisesi, anoppiakin arvostavan, miniän.
On mukavaa, kaikkien moittimisten jälkeen, lukea välillä toisenlainenkin kirjoitus.
Minä olen se miniä jolle anoppi saa käydä tekemässä viikkosiivouksen jos haluaa, toki miehen kanssa yhdessä jaksan sen tehdä itsekkin. Anoppi saa tuoda valmiita ruokiaan ja usein pyytääkin meitä hänelle syömään.
Anopin kanssa käyn ostoksilla, ulkona syömässä ja laivareissuilla. Anoppi hänen siskonsa ja siskon mies pitävät minua kuin omaa vauvaansa. Ja käymme yhdessä koko porukalla laivareissuilla. Välillä tuntuu tietysti vähän hassulta kun he paapovat minua, mutta oikeasti minä nautin.
Viime viikolla sain anopilta vaaleanpunaisen karvaisesta langasta kudotun kaulahuivin. Värin olin toki saanut itse valita.
Koska lapsuudessa olin syd. vikainen ja korjaamista suunniteltiin, oli minulla usein tunne, että en kelpaa äidilleni. Ehkä siinä taustaa, miksi nautin nyt niin paljon siitä että olen pidetty ja tunnen olevani nyt hyväksytty. Otan tavallaan menetettyä lapsuutta takaisin.
Minulla oli karmea lapsuus, inhottava nuoruus, alkkis-isä ja välinpitämätön äiti sekä kaksi inhottavaa sisarusta, jotka polkivat minua joka tilanteessa.
Sain ihanan miehen, vaikka perheeni toivoi minulle vain pahaa. Miehestäni he ovat olleet minulle kateellisia. Siskoni avioliitto hajosi (enkä ihmettele, ettei sen mies kestänyt), veli on biseksuaali tuskin hankkii perhettä, isä kuollut juomiseensa, äiti sen kuin entisestään vain katkeroituu eikä suostu tekemään mitään parantaakseen omaa olotilaansa.
Sain kaiken tuon kukkuraksi inhottavan anopin, joka teki jo ensi kertaa tavatessamme selväksi, että minä en sitten kelpaa millään tavoin joten turha yrittääkään.
Minäkin olisin ollut valmis solmimaan hyvät suhteet anoppiin, mutta kun muija jo kätellessä nyrpisti nenäänsä ja sama jatkui, olin sitten tehnyt jotain miten vain, aina oli väärin, niin ei siitä mitään mukavaa ihmissuhdetta pääse syntymään. Kas kun yhden yritys ei riitä, jos toinen vain panee vastaan.
Tämä on ihan käsittämätöntä, en tiedä vieläkään, miksi hän oli päättänyt alkaa inhota minua jo silloin kun ei tiennyt minusta mitään.
Tuommoisia naisia kuitenkin on olemassa. Ei siinä sitten auta yhtään, vaikka itse olisikin se ns. "toiveminiä".
Ainoa hyvä puoli tässä meidän tilanteessamme on se, että tuo inhotus ei ole mieheni biologinen äiti.
Nämä ihmissuhdeasiat ovat todella vaikeita, ei voi muuta kuin myöntää. Ehkä se ongelma onkin anopilla siksi, että hän ei ole biologinen äiti ja ehkä hän tuntee riittämättömyyden tunteita senvuoksi.
Ne hyväksytyksi tulemisen tunteet ja riittävyyden tunteet voivat häiriintyä niin kummallisista asioista, ja järki ei niihin auta.
Usein syynä onkin taustalla lapsuuden ongelmat, ja ihminen on ehkä liian herkkä arvostelulle, on epävarmuutta joka peitetään, ja ei uskalleta olla aitoja omana itsenään.
Sinulla on ollut niin vaikeaa, että olisi nyt korkea aika sinunkin alkaa saamaan sitä hyväksytyksi tulemisen tunnetta ja välittämistä. Olisi hyvä jos voisit puhua noista sinun ikävistä kokemuksistasi jollekkin.
Minulla on onneksi hyvä ystävä, jolla on samantapaisia kokemuksia synnynnäisestä syd. viasta ja me tuemme toisiamme henkisesti. On helppo jutella sellaisen kanssa, joka tietää mistä toinen puhuu.
Ei minun ja anoppini suhteet heti alussa syntyneet. Mies oli komennustöissä, kun tapasimme ja seurustelimme vain viikonloppuisin pari vuotta. Anopilla oli ehkä aikaa hyväksyä minut pikkuhiljaa, kun emme syöksyneet pikavauhtia yhteen.
Sitten kerran, kun mies oli taas komennustöissä anoppi soitti ja itki, kun hän pelkää asunnossaan eikä ole saanut puhelimella poikaansa kiinni. Hän sanoi naapurista kuuluneen omituista ääntä ja huutoa ja sitten, kuin oltaisiin ammuttu ja hän ei uskalla olla yksin.
Oli ilta, minä en epäröinyt hetkeäkään. En tiennyt onko se totta, vai onko hän saanut jonkun vainoharhaisen kohtauksen. Ajattelin vain, että hän on ihan poissa tolaltaan ja pelkää, sama se mikä on syy. Sanoin että minä tulen hakemaan ja tulet mulle yöksi. Siitä suhde alkoi. Annoin anopille yösijan hoidin ja lohdutin tärisevää ja pelkäävää naista. Annoin hänen kertoa ja vuodattaa kaikki. Hän kertoi miten kamalia naamaan tatuoituja miehiä asunnolla kulkee. Kaikki minä ne kummalliset jutut kuuntelin ja annoin kaiken myötätuntoni.
Myöhemmin selvitettyä asiaa kuulimme, että naapuri asunnossa oli oikeasti ammuttu ja siellä oli harjotettu huumekauppaa. Taloyhtiö oli hääti asukkaan ja asunto otettiin taloyhtiön haltuun. Kaikki mitä anoppi oli kertonut minulle oli ollut totta ja hän raukka oli kärsinyt monta kuukautta, kun kukaan ei ollut puuttunut eikä välittäneet hänen puheistaan.
No, meillä ei ole ollut tuommoista eikä anoppi ole yksinäinen edes, koska hänellä on oma sukunsa ja he ovat päivittäin tekemisissä. Anopille ei tulisi mieleenkään soittaa minulle mistään asiasta saati jos hän on jossain hädässä.
Olen ollut naimisissa pian 15 vuotta eikä tänä aikana häneltä ole tullut minkäännäköistä vihjettä että hän haluaisi olla kanssani tekemisissä. Emme asu (onneksi) samassa kaupungissa joten emme koskaan näe vahingossakaan.
Ikävä lukea noita tekstejä anopeista.
Minulla on myös todella lämmin sydäminen anoppi. Menemme ensi kesänä mieheni kanssa naimisiin ja anoppini halusi maksaa hääpukuni, koska olen hänelle niin tärkeä. Sillä hetkellä kun hän tämän kertoi niin kyllä kyynel silmään tuli;)
Oma äitini on kuollut 7 vuotta sitten ja anopistani on tullut minulle todella läheinen. Hän antaa elää meidän omaa elämää..vinkkejä kysymmme häneltä itse kaikkeen liittyen, koska olemme vielä suht nuori pari:)
Voi, kun kiva kuulla että sinullakin on mukava anoppi. Se on todella kivaa kun saa tuntea olevan pidetty ja kun välitetään. Onnea sinulle ja halaukset.