Muutimme erillemme syksyllä ja nyt on tullut aika laittaa eropaperit liikkeille. Olen ollut surullinen ja pettynyt, mutta nyt se iski ja kovin. Mieheni (tuleva ex) ilmoitti että enään ei ole paluuta menneseen. Miksi suren eroamme näin voimakkaasti? Mieheni on pettänyt minua koko ajan eri pituisilla suhteilla, hänellä on jopa ollut sukupuolitauti... kun odotin toista lastamme.
Tällä hetkellä asun 4 ja 1 vuotiaiden lapsieni kanssa ja meillä on mennyt hyvin. Kunnes romahdin. Olen nyt itkenyt kaksi päivää ja miettinyt että mitä elämältäni haluan. On vaikeaa kokea kaikkea tätä yksin, kun ei ole ketään jolle puhua. Pelkään että romahdan täysin...
Miten saan iskostettua itselleni että minun on parempi näin? Kuinka kauan tämä jatkuu ja kai se loppuu joskus....
Tällä hetkellä asun 4 ja 1 vuotiaiden lapsieni kanssa ja meillä on mennyt hyvin. Kunnes romahdin. Olen nyt itkenyt kaksi päivää ja miettinyt että mitä elämältäni haluan. On vaikeaa kokea kaikkea tätä yksin, kun ei ole ketään jolle puhua. Pelkään että romahdan täysin...
Miten saan iskostettua itselleni että minun on parempi näin? Kuinka kauan tämä jatkuu ja kai se loppuu joskus....
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jokainen eronnut on kokenut saman, joten tunne on täysin normaali.
Kirjoita ajatuksiasi vaikka tänne palstalle. Täältä löytyy saman kokeneita. Saat purettua ajatuksiasi ja pääset etenemään. Pärjäät kyllä, kuten me muutkin. Kohti uutta ja uudenlaista elämää.
Lastesi kannalta ainakin on tärkeää, että sinä jaksat heitä hoitaa.
Ota yhteys kuntasi perheneuvolaan.
Sen verran se ottaa.
Ajattele (kohta) näin: nyt aion tehdä kaikkea sitä mitä en avioliittonia aikana voinut tehdä.
Tsemiä!
X
no minä taas erosin avokistani, ja nyt eron jälkeen roikumme toisissamme kiinni. Kumpikaan ei osaa sanoa juuta eikä jaata suhteemme jatkuvuuden suhteen.... enkä enää tiedä mitä oikeasti haluan?
Suru kannattaa surra kerralla pois, vain silloin voi jatkaa elämää, pikkuhiljaa niitä parempia päiviä tulee enemmän ja enemmän, huonoja päiviä vähemmän ja vähemmän.... TSEMPPIÄ :-)
Meillä on ihan sama tilanne. Mietimme koko ajan että pystymmekö olemaan yhdessä. Rakastamme toisiamme, mutta mieheni ei kykene olemaan vain minun kanssa ja meillä on erilaiset odotukset avioliitolta/suhteelta. Kun mieheni tulee tapaamaan lapsia, niin vietämme paljon aikaa yhdessä ja taas kaikki tuntuu ihanalta... kunnes...
Moi,
anna itsellesi lupa surra ja olla vihainen, se ei haittaa mitään.
Luin Bruce Fisherin kirjan Jälleenrakennus ja pystyn tunnistamaan tunteeni, tiedän, että tästä selviää. Kirjaa saa tilata myös netistä, eikä se ainakaan pahasta ole lukea se, jos et terapiaan tms nyt pääse. Älä tee mitään harkitsematonta, kuten vaihdat paikkakuntaa tms., se tunne on jossain vaiheessa päällä, mutta ei ratkaisu. Kirjassa näistäkin asioista paljon.
Totta tosiaan olen miettinyt ulkomaille muuttoa. Mieheni muutti syksyllä toiselle puolelle suomea, jotenka hän ei pyöri silmissä kokoaikaa, mutta aina kun hän tulee tapaamaan lapsia niin hän on luonamme yötä. Koska hänellä ei ole muutakaan paikkaa ja olemme kuitenkin sen verran hyvissä väleissä. Hän on tulossa tapaamaan lapsia taas kuun vaihteessa ja pelkään että romahdan hänen edessä. En ole kertonut hänelle, että kuinka vaikeaa minulla on, vaikka hän on kysynyt vointiani...