Lyhytkäisyydessään olisin kaivannu mielipiteitä seuraavasta ja ensin hiukan taustaa.
Olemme seurustelleet yhdeksän kuukautta, molemmat reilusti yli kolmekymppisiä. Minulla kaksi lasta ja ero takana. Suhteessa menee hyvin, sekä vällyjen välissä että muuten. Miehellä takanaan kaksi ei kovin pitkää seurustelusuhdetta. On aina kuulemma ollut aika ujo naisten suhteen. Hän on ottanut minut ja lapseni hyvin mukaan elämäänsä ja tutustuttanut ystäviinsä (joissa myös perheellisiä). Haluaa kuulemma itsekin oman lapsen. Samoin ollaan tutustuttu minun ystäviini. Parhaan kaverinsa mukaan (itse tuli ns. puhumaan minulle yhdellä ravintolareissulla) on suhteeni kuulemma ihan vakavissaan.
Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta se puhumattomuus.... Hän oli aluksi hyvinkin ujo, mutta on kuitenkin tosi hellä ja mukava ja juttukin luistaa nykyään ihan hyvin minun kanssani. Mutta se mikä minua vaivaa, on se että hän ei puhu tunteistaan minua kohtaan tai suhteestamme. Ei ole koskaan sanonut rakastavansa, vaikka kyllä käyttäytyy hyvin rakastavasti. Esim. sohvalla istuessaan silittelee jatkuvasti jne. Hän on kai hyvin tyypillinen suomalainen "äijä", mutta minulla on aikaisemmin ollut miehiä, joiden kanssa on voinut puhua suhteesta, tunteista, tulevaisuudesta jne. Tällaiseen hiljaisuuteen en ole tottunut :(.
Ongelma tässä on se, että en koe voivani pakottaa toista "avautumaan", mutta oman historian ja pettymysten takia tarvitsisin myös sanallista ilmaisua/vahvistusta häneltä itseltään siitä, että on syvempiä tunteita. Jotenkin tuntuu, etten uskalla laskea viimeisiä suojamuurejani, vaan olen varuillani, jos en voi olla ihan 100% varma toisen tunteista. Ja en myöskään uskalla sanoa hänelle ensin itse rakastavani,sillä osa minua pelkää kuollakseen sitä, että hän ei vastaisi mitään. Vaikka eroni olen käsitellytkin niin traumat ne on minullakin.
Osaisitteko joku arvailla mistä tässä on kyse? Antaa ehkä hyviä neuvoja miten voisin ottaa asian puheeksi, kun toinen on hiljainen. Tai neuvoa minua miten saisin ylitettyä omat estoni ; ). Vai huolehdinko ihan turhaan?
Olemme seurustelleet yhdeksän kuukautta, molemmat reilusti yli kolmekymppisiä. Minulla kaksi lasta ja ero takana. Suhteessa menee hyvin, sekä vällyjen välissä että muuten. Miehellä takanaan kaksi ei kovin pitkää seurustelusuhdetta. On aina kuulemma ollut aika ujo naisten suhteen. Hän on ottanut minut ja lapseni hyvin mukaan elämäänsä ja tutustuttanut ystäviinsä (joissa myös perheellisiä). Haluaa kuulemma itsekin oman lapsen. Samoin ollaan tutustuttu minun ystäviini. Parhaan kaverinsa mukaan (itse tuli ns. puhumaan minulle yhdellä ravintolareissulla) on suhteeni kuulemma ihan vakavissaan.
Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta se puhumattomuus.... Hän oli aluksi hyvinkin ujo, mutta on kuitenkin tosi hellä ja mukava ja juttukin luistaa nykyään ihan hyvin minun kanssani. Mutta se mikä minua vaivaa, on se että hän ei puhu tunteistaan minua kohtaan tai suhteestamme. Ei ole koskaan sanonut rakastavansa, vaikka kyllä käyttäytyy hyvin rakastavasti. Esim. sohvalla istuessaan silittelee jatkuvasti jne. Hän on kai hyvin tyypillinen suomalainen "äijä", mutta minulla on aikaisemmin ollut miehiä, joiden kanssa on voinut puhua suhteesta, tunteista, tulevaisuudesta jne. Tällaiseen hiljaisuuteen en ole tottunut :(.
Ongelma tässä on se, että en koe voivani pakottaa toista "avautumaan", mutta oman historian ja pettymysten takia tarvitsisin myös sanallista ilmaisua/vahvistusta häneltä itseltään siitä, että on syvempiä tunteita. Jotenkin tuntuu, etten uskalla laskea viimeisiä suojamuurejani, vaan olen varuillani, jos en voi olla ihan 100% varma toisen tunteista. Ja en myöskään uskalla sanoa hänelle ensin itse rakastavani,sillä osa minua pelkää kuollakseen sitä, että hän ei vastaisi mitään. Vaikka eroni olen käsitellytkin niin traumat ne on minullakin.
Osaisitteko joku arvailla mistä tässä on kyse? Antaa ehkä hyviä neuvoja miten voisin ottaa asian puheeksi, kun toinen on hiljainen. Tai neuvoa minua miten saisin ylitettyä omat estoni ; ). Vai huolehdinko ihan turhaan?
Vastaukset 12
Vanhimmat
riittää että mies osoittaa hellyyttä noinkin kuin sanoit. Se on hänen tapansa osoittaa sitä rakkautta. Ei siihen välttämättä niitä kolmea sanaa silloin tarvita.
"Ja en myöskään uskalla sanoa hänelle ensin itse rakastavani,sillä osa minua pelkää kuollakseen sitä, että hän ei vastaisi mitään."
Mies ajattelee varmaan ihan samalla tavalla.
että kaverilla voi olla ihan vastaava tunne:
"en myöskään uskalla sanoa hänelle ensin itse rakastavani,sillä osa minua pelkää kuollakseen sitä, että hän ei vastaisi mitään"
Toisaalta jos ajattelet niitä aiempia suhteitasi/miehiäsi, jotka osasivat puhua tunteistaan ja mahdollisesti jopa rakkaudestaan sinua kohtaan, niin onnistuivatko nuo edelliset suhteet sitten jotenkin paremmin? Ilmeisesti ei, jos oikein ymmärsin.
Yleensäkin sanahelinä ja puheet on yliarvostettua tavaraa ainakin meidän sellaisten miesten mielestä, jotka mieluummin tekee ja osoittaa jopa tunteet teoillaan.
Tiedän kyllä, että kauniilla sanoilla on merkitystä naista hurmatessa, mutta saako niillä naisen pysymään?
Joillekin tunteista puhuminen vain on vaikeaa. Toinen seikka saattaisi olla yhdessä viettämänne aika: 9 kuukautta on kuitenkin 9 kuukautta ja miehen ja sinun lisäksi siinä ovat vielä lapsesi. Miehellä saattaa kestää kauemmin eritellä tuntemuksiaan, jos suhteessa on muitakin osapuolia, jotka vievät tunne-elämää myöskin toisaalle, eli mies joutuu käsittelemään sinun lisäksesi suhdettaan lapsiisi jne.
Kiitos vastauksista ja lisääkin otetaan vastaan. Näin olen hiukan uumoillutkin. Ja minusta juuri noiden omien aikaisimpieni "puheliaiden pettymysten" takia, arvostan tätä miesystävääni todella. Hän on kuin peruskallio: hellä, vakaa ja turvallinen. Ja tasapainottaa minun hersyvämpää persoonallisuutta kauniisti. Olen jopa oppinut olemaan välillä ihan hiljaa ;-).
Ja, ehkäpä olen ollut niin omiin estoihini kääriytynyt etten ole edes tajunnut, että hänelläkin voi olla traumoja. Lapset tuskin ovat ongelma, sillä hän halusi ottaa koko paketin alusta alkaen ja tulevat hyvin toimeen. Toki onhan muutos iso, jos lapsia ei itsellä ole vielä, ymmärrän sen. Totutteleminen vaatii aikaa ja 9 kuukautta ei ole niin kovin pitkä aika.
Taidampa yrittää rohkaista mieleni ja seuraavan kerran kun siinä kainalossa tuntuu siltä, niin annan niiden sanojen pulpahtaa esiin. Ei kai siitä voi pahastuakaan? Kai minulla on tarve ilmaista rakkauteni, sillä haluan hänen tietävän, että hänellä on ihan oma paikka sydämessäni.
Eiköhän tuo liene vaan hyvillään. Kaikille ei tuo puhuminen ole helppoa, silloin sitä yrittää teoillaan osoittaa missä mennään.
Miten te ootte ylipäänsä päätyneet yhteen, kun Suomessa hiljaiset miehet ei yleensä pariudu?
Turha odottaa miehen muuttuvan, puhu itse tunteesi, jos niitä on.
Niitä kolmea ( ei niin ) maagista sanaa on turha jäädä odottelemaan...
Kyllä vain, huolehdit ihan turhaan.
Naisen aivojen yhteydet puheaivokuoren ja tunteista vastaavan limbisen järjestelmän välillä ovat voimakkaammat kuin miehellä ja miehellä taas yhteydet puheaivokuorelta frontaaliselle aivokuorelle (joka vastaa mm. suunnittelusta ja ennakoinnista) ovat korostuneet.
Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mies ei löydä sanoja tunteilleen niin spontaanisti kuin nainen, eikä osaa verbaalisesti erotella tunteitaan kovin joustavasti. Äärimmäisessä tapauksessa puhutaan aleksitymiasta, jolloin mies ei kykene käsittelemään puhumalla lainkaan tunteitaan eikä aina edes itse tiedosta minkä tunnetilan vallassa hän on.
Jos mies puhuu tunteistaan, se tapahtuu usein pikemminkin harkiten ja pitkällisen pohdinnan seurauksena, kuin sellaisena spontaanina ryöpsähdyksenä kuin naisella.
puhua muista tärkeistä asioista..esim. lapsista, yhteenmuutoista, yhteisistä hankinnoista jne? Voi ehkä olla hankalaa, jos mies ujostelee noissa asioissa puhumista. Jos "vaan" sillä tunnepuolella klikkaa, niin sitä ehkä pystyy kattomaan sormien läpi vähän, jos hän jotenki muuten osoittaa välittävänsä.
Kyllä ne hiljaiset miehet pariutuvatkin. Kun tulee se hetki, että saa aikaiseksi kysäistä puhelinnumeroa soittaakseen sitten myöhemmin ja vielä ihan oikeasti rohkaistuu soittamaan ; ) ja pyytämään elokuviin tms.
Kyllä olemme jonkun verran keskustelleet isoista suuntaviivoista ja mitä kumpikin haluaa elämässä. Täydellinen hiljaisuus ilmenee lähinnä tunteista puhumattomuutena. Tosin en ole vielä täysin huolestunut, kun niitä tunteita ilmaistaan sitten teoilla kuitenkin.
Kai se on niin, että olemme erilaisia ja toinen pitää hyväksyä sellaisena kuin hän on. Olla odottamatta lyyrisiä rakkaudentunnustuksia, jos toisen on vaikea ilmaista tunnepuoltaan. Mutta ei sen kai sitten minua tarvitse estää olemasta nainen, joka voi impulsiivisesti tunteensa joskus ilmaista ; ).
Kyllä hiljaiset miehet ovat parempia kuin yksikään pelimies. Ehkä nuorena en olisi syttynyt, koska toinen oli aluksi ujo ja hidas päästämään lähelle. Näin varttuneempana se tietynlainen rauhallisuus ja vankkumattomuus tuntuu ihan hyvältä. Sillä ei ne sanat vaan teot. Kai se on uskottava : ), kun miehet näin sanoo.
Kyllä ne hiljaiset miehet pariutuvatkin. Kun tulee se hetki, että saa aikaiseksi kysäistä puhelinnumeroa soittaakseen sitten myöhemmin ja vielä ihan oikeasti rohkaistuu soittamaan ; ) ja pyytämään elokuviin tms.
Kyllä olemme jonkun verran keskustelleet isoista suuntaviivoista ja mitä kumpikin haluaa elämässä. Täydellinen hiljaisuus ilmenee lähinnä tunteista puhumattomuutena. Tosin en ole vielä täysin huolestunut, kun niitä tunteita ilmaistaan sitten teoilla kuitenkin.
Kai se on niin, että olemme erilaisia ja toinen pitää hyväksyä sellaisena kuin hän on. Olla odottamatta lyyrisiä rakkaudentunnustuksia, jos toisen on vaikea ilmaista tunnepuoltaan. Mutta ei sen kai sitten minua tarvitse estää olemasta nainen, joka voi impulsiivisesti tunteensa joskus ilmaista ; ).
Kyllä hiljaiset miehet ovat parempia kuin yksikään pelimies. Ehkä nuorena en olisi syttynyt, koska toinen oli aluksi ujo ja hidas päästämään lähelle. Näin varttuneempana se tietynlainen rauhallisuus ja vankkumattomuus tuntuu ihan hyvältä. Sillä ei ne sanat vaan teot. Kai se on uskottava : ), kun miehet näin sanoo.