Oma elämä palasi räjähdyksellä mieleen, kun satuin vaihtamaan muutama ilta sitten kanavaa. televisiosta tuli ohjelma kolmesta palestiinalais/israelilaismuusikosta.
Olin muutama vuosi sitten Israelissa opiskelemassa ja työskentelemässä. Lempipuuhaani oli mennä vapaailtoina kiertelemään kaupunkia. Rakastin myös kuunnella katumuusikoiden musiikkia. Kerran kierrellessäni pysähdyin pitemmäksi aikaa kuuntelemaan, kun eräs ryhmä soitti kitaroillaan(ei kovin perinteikästä, vai?).
Kävi niin, että ryhmä rupesi puhumaan kanssani, ja me ystävystyimme. He olivat syntyneet Israelissa palestiinalaisille vanhemmille. Heidän kertomat tarinat koskettivat minua.
Ystävystyin läheisesti yhden ryhmänjäsenen kanssa. Oikeastaan rakastuin häneen. Vietimme paljon aikaa yhdessä, aina kun vain oli mahdollista.
Aikani loppui Israelissa, ja jouduin valitsemaan: jäädäkö sinne rakastamani miehen kanssa vai lähteäkö takaisin kotimaahaan sukuni ja lapsuudenystävieni pariin. Eräs tuttavani oli varoittanut minua Lähi-Itään lähtiessäni, että muslimimieheen ei ikinä saa luottaa(häneltä löytyi omakohtaista kokemusta kahden lapsen verran). Pohdin pitkään, ja tein raskaan valinnan päättäessäni palata Suomeen. Kun kerroin tämän miehelle, hän sanoi minulle, että hänen sydämensä tulee aina kuulumaan minulle.
Viimeisenä iltana hän lupasi myös, että voisin tulla milloin tahansa takaisin hänen luokse, sillä hän ei pettäisi minua koskaan.
Arvelin hänen vain sanovansa sen kevyellä mielellä, ja että kuukauden sisällä hänellä olisi jo uusi tyttöystävä.
Mutta sairas asia on, että hän vieläkin elää yksin, eikä hän tapaile keitään muita. tiedän tämän, sillä sain Israelissa paljon ystäviä, ja he ovat olleet riittävän ystävällisiä kertoakseen minulle tapahtumista.
joulukuussa olin itse siellä vierailemassa, välttäen visusti menemistä niille alueille, joilla tämä poikaystäväni asui ja liikkui.
Eräänä iltana kuitenkin törmäsin häneen kadulla. Hän oli yksin, hieman muuttuneena, ja hän sanoi minulle englanniksi, mikä oli yllättävää: 'I've kept my promise. And I'll still keep it. As long as I live.'
Nyt olen koko tammikuun miettinyt, että pitäisikö minun lähteä takaisin, ja vain naida hänet. Tai edes katsoa olisiko meistä miksikään. En enää kyseenalaista rakkauttani häneen.
Mitä luulette? Voiko hän olla rehellinen, ilman taka-ajatuksia? Vilpitön? Rakastava naimisiinmenon jälkeenkin?
Olin muutama vuosi sitten Israelissa opiskelemassa ja työskentelemässä. Lempipuuhaani oli mennä vapaailtoina kiertelemään kaupunkia. Rakastin myös kuunnella katumuusikoiden musiikkia. Kerran kierrellessäni pysähdyin pitemmäksi aikaa kuuntelemaan, kun eräs ryhmä soitti kitaroillaan(ei kovin perinteikästä, vai?).
Kävi niin, että ryhmä rupesi puhumaan kanssani, ja me ystävystyimme. He olivat syntyneet Israelissa palestiinalaisille vanhemmille. Heidän kertomat tarinat koskettivat minua.
Ystävystyin läheisesti yhden ryhmänjäsenen kanssa. Oikeastaan rakastuin häneen. Vietimme paljon aikaa yhdessä, aina kun vain oli mahdollista.
Aikani loppui Israelissa, ja jouduin valitsemaan: jäädäkö sinne rakastamani miehen kanssa vai lähteäkö takaisin kotimaahaan sukuni ja lapsuudenystävieni pariin. Eräs tuttavani oli varoittanut minua Lähi-Itään lähtiessäni, että muslimimieheen ei ikinä saa luottaa(häneltä löytyi omakohtaista kokemusta kahden lapsen verran). Pohdin pitkään, ja tein raskaan valinnan päättäessäni palata Suomeen. Kun kerroin tämän miehelle, hän sanoi minulle, että hänen sydämensä tulee aina kuulumaan minulle.
Viimeisenä iltana hän lupasi myös, että voisin tulla milloin tahansa takaisin hänen luokse, sillä hän ei pettäisi minua koskaan.
Arvelin hänen vain sanovansa sen kevyellä mielellä, ja että kuukauden sisällä hänellä olisi jo uusi tyttöystävä.
Mutta sairas asia on, että hän vieläkin elää yksin, eikä hän tapaile keitään muita. tiedän tämän, sillä sain Israelissa paljon ystäviä, ja he ovat olleet riittävän ystävällisiä kertoakseen minulle tapahtumista.
joulukuussa olin itse siellä vierailemassa, välttäen visusti menemistä niille alueille, joilla tämä poikaystäväni asui ja liikkui.
Eräänä iltana kuitenkin törmäsin häneen kadulla. Hän oli yksin, hieman muuttuneena, ja hän sanoi minulle englanniksi, mikä oli yllättävää: 'I've kept my promise. And I'll still keep it. As long as I live.'
Nyt olen koko tammikuun miettinyt, että pitäisikö minun lähteä takaisin, ja vain naida hänet. Tai edes katsoa olisiko meistä miksikään. En enää kyseenalaista rakkauttani häneen.
Mitä luulette? Voiko hän olla rehellinen, ilman taka-ajatuksia? Vilpitön? Rakastava naimisiinmenon jälkeenkin?
Vastaukset 18
Vanhimmat
kun hänen ystävänsäkin todistavat tämän:)Hehehehee
että on totta... voisiko hän tulla suomeen tai että muuttaisitte kumpikin pois kotimaastanne?
Kyseessä olevat ystäväni eivät ole poikaystäväni ystäviä. He vain asuvat melko lähellä hänen asuinaluettaan ja yksi heistä käy samaa koulua hänen kanssaan. Olen täysin varma siitä, ettei heillä ole mitään 'salaliittoa' minua vastaan, sillä heillä menevät näkemykset ristiin uskonasioiden takia.
Osoititpa taas olevasi hieno suomalainen. Ei yhtään ennakkoluuloja. Ei siis yhtään.
Et usko kuinka paljon minä haluan, että hän on pitänyt lupauksen. Hän on jotain aivan ihmeellistä. Suuressa perheessä kasvaminen on tehnyt hänestä uskomattoman sympaattisen ja empaattisen. On muuten aivan totta, että heidän kulttuurissaan yhden perheenjäsenen naiminen tarkoittaa sitä, että nait koko perheen ja suvun:).
Suomeen muuttaminen on poissuljettu vaihtoehto. En halua, että käy juuri kuten tutulleni. Heti kun oleskelulupa tuli, äijä jätti.
Miehen pitää myös ajatella perhettään, sillä heitä on paljon, eikä hän voi jättää heitä.
Ainoa järkevä vaihtoehto on se, että minä muuttaisin takaisin Israeliin. Itse muuttoa ja sielä asumista en pidä kauheana, sillä luonto ja ihmiset ovat jotain valtavan kaunista.
Mutta minua pelottaa, että minuun sattuu, sillä minä todellakin rakastan häntä. Entä jos viimeiset pari vuotta ovatkin olleet suuremman luokan kusetusta?
Minä kuolisin, koska en kestäisi sitä.
Pelkään myös sitä, että jos en nyt mene hänen luokseen, hän kyllästyy odottamaan. Ja minä katuisin sitä koko lopun elämääni.
Israelissa ollessani tapasin paljon kusipäitä, mutta hän on niin erilainen, että haluan usko häntä. Se miten hän katsoo ja koskee. Ja puhuu asioista, jotka painavat hänen mieltään.
Jos en pian saa päätäni selvitettyä, kuolen.
Ilmeisesti olet alta parikymppinen, tai vähän päälle?
kokea mitään todella suurta, jollei ole välillä valmis ottamaan riskejä.Tietenkin on mahd. että jotain "ikävää" voi sattua, mutta entä jos ei satukaan? Voitko olla ilman elämäsi rakkautta vain sen takia että palkäät että sattuu? Ota riski ja elä tätä sinun ainutkertaista elämääsi!
päätellen tuo mies tai jokin muu asia on saanut sinut pois tolaltasi.
Koeta rauhoittua ennen kuin teet mitään ratkaisevaa.
Haet apua tältä palstalta. Emme valitettavasti pysty auttamaan sinua riittävästi. Tilaa aika vaikkapa terveyskeskuksesta ja pyydä saada keskustella ongelmistasi.
Itse lähtisin tilanteessasi varmaankin takaisin Israeliin. Mutta naimisiin en heti ryntäisi vaan katsoisin rauhassa miten asiat etenevät. Siihenhän ei ole kiire vai halusiko hän jo naimisiin? Minkä ikäisiä olette? Joka tapauksessa, älä kuuntele liikaa muiden kokemuksia, huonoja kokemuksiahan riittää oli sitten kumppani ulkomaalainen tai suomalainen. Mistäänhän ei voi olla koskaan täysin varma, riskejäkin pitää elämässä ottaa. Tärkeintä on tehdä niin mikä itsestä tuntuu oikealta.
Hyva kirjoitus tuo edellinen. Jos sinulla on mahdollisuus muuttaa takaisin, mene, ja katso rauhassa, miten asiat etenevat. Jos ei toimi, ei toimi, minkas sille voi. Mutta sinulla on hyva mahdollisuus myos loytaa elamasi mies.
Olen nyt 25. Israeliin jäänyt/jätetty poikaystäväni on minua kaksi vuotta vanhempi.
Yhdessä ollessamme puhuimme tulevaisuudesta. Hän ilmaisi halunsa olla kanssani, mutta ei hän mitenkään erityisen palavasti halunnut naimisiin, kuten en minäkään sillä hetkellä. Puhuimme silloin vain mahdollisista vaihdoehdoista, joita meillä oli.
Tiedän, että teksteistäni saa sellaisen käsityksen, että olisin heti rynnistämässä naimisiin hänen kanssaan, mutta ei se niin mene. Muistutan jatkuvasti itselleni, etten ole nähnyt häntä pariin vuoteen.
Vietin yli vuoden hänen kanssaan ja tapasimme melkein joka päivä. Omasta mielestäni tunnen hänet hyvin. Olen nähnyt hänet hyvän- sekä pahantuulisena. Olen nähnyt hänet terveenä, väsyneenä, stressaantuneena, rakastavana, vihaisena, jopa sairaana. Tiedän mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä, tiedän asiat, joista hän ei pidä.
Olen tavannut hänen perheensä, olen asunut heillä useamman viikon yhteen putkeen, tunnen hänen veljensä; tiedän keiden kanssa saan olla varovainen, keiden kanssa rennompi, tunnen hänen sisarensa ja hänen vanhempansa.
Puhun ymmärrettävää arabiaa sekä auttavasti osaan hepreaa. Puhuin hänen kanssaan joskus myös ranskaa.
Olen hyvin koulutettu, joten en usko, että minulla kestäisi kauhean kauan hankkia itselleni töitä.
Vaikka mies on muslimi, ei minun tarvitse kääntyä islamiin. Se oli yksi niistä lukuisista asioista, joita pohdimme yhdessä. Hänen perheensä on vapaamielisempi. Esimerkiksi hänen siskonsakaan eivät ole miltei koskaan käyttäneet huivia.
Elämäni mies. Todellakin.
Olen oikeastaan viimeiset vuodet ollut sitä mieltä, että tein virheen, mutta sukulaiseni ja suomalaiset ystäväni ovat kuitanneet huoleni sanomalla, että en ollut oikeasti rakastunut häneen vaan kaipasin vain jotain eksoottista. Olen kuitenkin ajatellut häntä usein, ja saan vaivoin sysättyä ajatukseni, kaipuuni taka-alalle.
En tiedä kuinka moni teistä on ikinä tuntenut arabimiestä (tai persialaista yms..) niin hyvin, että on katsonut niihin tummanruskeisiin, karaistuneisiin silmiin, tuntien jonkinlaista suurta ymmärrystä. En tiedä onko kukaan muu leikkinyt pitkien, mustien ja kiiltävien korkkiruuvikiharoiden kanssa. Ja tiedättekö te sen sängen, joka on leuassa joka aamu? Entä ne valtavan ilmaisuvoimaiset kulmakarvat? En tiedä kuinka moni muu on saanut herätä aamulla rakastamansa miehen laulamaan lauluun, jota hänen kansansa on laulanut kymmenien, ehkä jopa satojen sukupolvien ajan.
Ääh. Rakastan häntä.
Taidanpa lähteä Israeliin.
Nyt tilanteesi selkeytyi enemmän. Jotain jäin kuitenkin vielä miettimään... Näitte toisenne siis viimeksi joulukuussa? Törmäsitte sattumalta kadulla, mutta vietittekö aikaa sen enempää yhdessä ja puhuitteko tilanteestanne? Entä miksi lähdit sinne, jos et halunnut edes nähdä häntä? Mutta näitpä kuitenkin, lieneekö kohtalon syytä..
Seuraa siis vain sydäntäsi sinne Israeliin, mutta kuten jo todettukin, rauhassa ja hätäilemättä. Olisi kiva kuulla sinusta myöhemminkin, laitahan viestiä sitten sieltä Israelista =)
"En tiedä kuinka moni teistä on ikinä tuntenut arabimiestä (tai persialaista yms..) niin hyvin, että on katsonut niihin tummanruskeisiin, karaistuneisiin silmiin, tuntien jonkinlaista suurta ymmärrystä. En tiedä onko kukaan muu leikkinyt pitkien, mustien ja kiiltävien korkkiruuvikiharoiden kanssa. Ja tiedättekö te sen sängen, joka on leuassa joka aamu? Entä ne valtavan ilmaisuvoimaiset kulmakarvat? En tiedä kuinka moni muu on saanut herätä aamulla rakastamansa miehen laulamaan lauluun, jota hänen kansansa on laulanut kymmenien, ehkä jopa satojen sukupolvien ajan."
Ja sitten ne väittävät, että suomalaiset naiset olisivat idiootteja. Pyh sanon minä. :-D
Idiootilla ja rakastuneella nuorella oli ainakin mun nuoruudessa jonkunlainen ero. Lievä kylläkin.
Ite oon saanut seurata kun oma tyttö on rakastunut kolme kertaa päätä pahkaa johkin ihan sekopää-äijään, eikä ole minkään muun suuntasta ajatusta suoltanut ku jotain: 'Oi sen nenä, oi sen hiukset, oi sen huulet, oi sen hymy, oi sen hauikset, oi sen löpölöpölöpö...' ;)
Kyllä ne jossain vaiheessa tokenee siitä. Pe*kele, antaa naisen olla rakastunut. Kerranhan sitä vaan eletään.
Israeliin menin jouluna, koska minulla on siellä ihan muitakin ystäviä, ja suunnittelimme tapaavamme taas pian. Kerroin heille kyllä, etten mieluusti enää palaisi takaisin Israeliin, sillä olen tuntenut olleeni sidottu sinne hieman kuin metallikepillä: olen halunnut palata, mutten kuitenkaan ole voinut. Ystäväni eivät kuitenkaan voineet tulla suomeen, sillä matkan kustannukset olisivat nousseet tähtitieteellisiksi, sillä en pysty tarjoamaan majoitusta, koska asun yksiössä.
Poikaystäväni asuu kaupungin arabialueella. Juuri sitä aluetta välttelin, muutamien muiden katujen lisäksi, joilla hän aina silloin tällöin tuppasi soittamaan ryhmänsä kanssa.
Kuljeskelin siis vain niillä alueilla, jotka tiesin 'turvallisiksi'.
Kuitenkin törmäsin häneen 'turvallisella' alueella. Valitettavasti menin täysin lukkoon siinä tilanteessa, joten ystäväni, joka oli ollut kanssani kävelyllä, vei minut pois.
En oikeastaan ole täysin varma, mitä poikaystäväni puuhasi siinä osassa kaupunkia, ehkä hän oli saanut vihiä, että olin palannut Israeliin.
Ja mitä tulee muiden ihmisten lähettämiin viesteihin: En ole maanisdepressiivinen, enkä itsemurhainen. Luuletteko tosiaan, että haluaisin kuolla? Olen tekemässä ehkä elämäni suurinta päätöstä, ja te luulette, että haluan kuolla? Ja 'tuo mies' ei ole syy levottomuuteeni, vaan vainoharhaiset suomalaiset sukulaiseni ja ystäväni.
Nimimerkkini taas johtuu siitä, että en keksinyt parempaakaan, joka ei olisi jo ollut käytössä. Olen siis lähinnä ahdistunut, ja haluan vain saada sellaisten ihmisten mielipiteitä, jotka eivät tunne minua, vaan pystyvät tarkastelemaan asiaa muilla kuin tunteellisilla tasoilla.
Ja mitä taas tulee ruskeisiin silmiin ja korkkiruuvikiharoihin... No, makunsa kullakin.
Minä ainakin tykkäsin herätä kaihoisaan, jokseenkin surulliseen, mutta rauhalliseen lauluun. Toki voin tunnustaa, että olen päästänyt tunteet hieman liian pinnalle näissä kirjoituksissani.
Viisas huomio on se, että olen tosiaankin rakastunut.
Mulle tulee ihan selkeä mielikuva jostain Jasser Arafatin näköisestä pullukasta, jolla on konkkanokka, nasaali puheääni ja tukka kuin Krusty the Clownilla. :-D Tätä sitten tuijottaa joku suomalainen blondi isoin lehmänsilmin ja huokailee... ;)
Tarinasi kosketti minua...
Voin vain sanoa sinulle, että kuuntele sydämesi ääntä. Ymmärrän tietysti, että olet varuillasi jos sukulaiset ja ystävät sinua "painostavat" mutta muista että elät tätä elämää itsellesi, et muille. Ja häipyykö hän jos tulee tänne ja saa oleskeluluvan..sen tietää vain yksin luoja, mutta mielestäni sinun EHDOTTOMASTI tarvitsee mennä sinne takaisin ja vaikka asumaan....miksipäs ei ? Jos nyt jätät tämän tilaisuuden käyttämättä kadut sitä ikuisesti...Anna elämänvirran viedä sinua mukanaan, ota kaikki mitä se antaa avosylin vastaan...Rakkaus on maailman ihanin asia, älä päästä sitä käsistäsi!!!
Annoin sydämeni ja elämäni 7 vuotta sitten ulkomaalaiselle, arabille, muslimille...enkä ole hetkeäkään katunut. Kukaan koskaan ei ole minua niin hyvänä pitänyt, palvonut minua ja kunnioittanut minua ihmisenä ja naisena.
Toivottavasti tienne kohtaavat vielä, INSALLAH.
Toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää
Kuinka kauan olitte yhdessä? puhutko hänen kieltään? mitä sinä tekisit siinä maassa?oletko valmis pitämään huntua? kannattaisi varmasti vielä olla yhteydessä hänen kanssaan enemmän, ennenkuin muutat lopullisesti sinne.Tai voithan vierailla siellä lomalla ja miettiä päätöstä loman jälkeen.onko pakko mennä heti naimisiin?
jo merkitty Mossadin rekisteriin.Voi menisit vaan ja jäisit sinne niin yksi nauta vähemmän.