Kuinka on mahdollista että minun vika on KAIKKI vaimon näkökulmasta. Vaimo syyttää minua aivan kaikesta. Omaa osuuttaan ei näe lainkaan. Mainitessani avioeron mahdollisuudesta ei sekään ole hyvä ratkaisu. Luultavasti minä häivyn kohta...
Mietin vain että kuinka naisen saa ottamaan vastuuta myös itsestään ja siirtämään (edes)hetkeksi näkökulman minusta pois. Lauseet alkavat "sinä...", "et koskaan...", "aina sinä.."
Mietin vain että kuinka naisen saa ottamaan vastuuta myös itsestään ja siirtämään (edes)hetkeksi näkökulman minusta pois. Lauseet alkavat "sinä...", "et koskaan...", "aina sinä.."
Vastaukset 136
Vanhimmat
takaisin naiselle, meteli aluksi kovenee mutta alkaapa tajuamaan mistä on kyse.
Olen koittanut tuotakin mutta tuloksetta. Niin hyvällä kuin pahallakin. Ilmeisesti kyseessä on jokin persoonallisuushäiriö. Se on uskomatonta miten kyky katsoa peiliin puuttuu totaalisesti... Ainakin olen oppinut karttamaan vastaavanlaisia naisia: jotka näkevät vain muiden virheet ja "ratsastavat" naisellisella erinomaisuudellaan.
Mukava huomata että keskusteluun kykeneviä naisiakin on; huonoa se ettei se ole oma.
Ehkä tässä jaksaa jotenkin...viinaakaan kun en käytä niin aloitan lenkkeilyn jolloin saa olla ainakin hetken rauhassa. Voihan sitä vaikka tavata jonkun mukavan lenkkeilijän......
Googleta vaikkapa "epävakaa persoonallisuus" tai "borderline", niin löydät tietoa siitä, mistä on kysymys.
Jos tarinasi on tosi, niin sitten ei muuta kuin vaimo terapiaan. Ja mene sinä hänen tuekseen.
Mitä teet silloin, kun vika oikeasti on sinun? Niinkin on varmaan joskus sattunut?:)
TÄMÄ TARINA ON TOSI MUTTA KUKA SEN USKOO TODEKSI!! Tällainen tilanne on tosi vaikea mihinkään terapiaan, minustahan siellä hullu tehdään. Minä en mene hänen kanssaan terapiaan kyllä muutenkaan, minun voimat kuluu toistaiseksi sinnitellessä.
Myönnän virheeni kertomalla ja sanomalla ääneen mitä olen mokannut. Joskus se harmittaa mutta tähän mennessä olen päässyt siitä yli :)))
Ei minulle virheiden myöntäminen ole vaikeaa. Kaikki niitä kuitenkin tekee mutta se on ehto rakentavan parisuhteen etenemiseksi, miksei muidenkin suhteiden.
Keskeistä on se millainen yhteinen tulkinta/näkemys riidoista ja virheistä syntyy. Jos vaikutelma on liian usein sellainen että vain toisessa on vika; eli hänellä on ratkaisun avaimet, niin ei siitä synny mitään järkevää.
entäs onko sinulla jokin tapa hyvittää tapahtunut moka? Entä otatko mokasta opiksesi, etkä tee sitä enään toiste?
Ymmärrän hyvin tilanteesi ja uskon kertomuksesi. Minulla on sellainen mies, joka ei osaa ottaa vastuuta tekemisistää tai sanomisistaan, syy löytyy aina minusta:) Olen todella iso syyllinen:)
Hymyt on perässä, mutta itse todellisuus ei todellakaan naurata enään yhtään!
...siis hyvittää...anteeksi olen pyytänyt. Yritän oppia mutta "alea jacta est". Kyllä minä olen sen joskus toistanutkin, en tosin päivittäin.:)))
Ei tällaista kukaan usko. Onneksi pari kaveria on seurannut elämääni joten se antaa hiukan tukea. Ruikuttamallahan mitkään asiat ei etene mutta ajattelin että onko täällä "saman kohtalon kokeneita".
Avioero ei mielestäni ole mikään ratkaisu, vai onko silloin jättäjä jos eroaa psyykkisesti sairaasta ihmisestä?
tulokseen ole tullut, että psyykessä täytyy olla jotain pilessä, jos ei näe omaa osuuttaan asioihin. Voi huudella aivan mitä sattuu, tajuamatta mitä tekee, todella pahasti loukaten.
Miksei ero ole ratkaisu?
Mitä väliä sillä on, onko joku "jättäjä"?
Vaikeatkin muutokset on perusteltuja, jos muutos pyrkii entistä parempaan...
Kai minulla on niin luterilainen ja "arvot" edellyttää...tuota täytyy minun miettiä.
Lyhyen kuvauksesi perusteella elät ongelmanaisen kanssa jolla psyykkinen tasapaino ei ole paras mahdollinen; selkokielellä ilmaistuna nainen on nuppivikainen! Olet ilmeisesti ns "kiltti mies" joka myötäilee naistasi ja haluaa antaa parisuhteelle paljon -mutta siinäkin naisen mielestä annat koko ajan liian vähän. Vaatimukset siis kasvavat sitä mukaa mitä enemmän myötäilet hänen tahtoaan. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa:
1. nostat 2kissan pöydälle" -toteat ettei naisesi meno enää onnistu. Siitä tulee kunnon riita mutta näytät että sulla on "munaa" tarpeeksi eikä naisesi voi pyöritellä, moittia ja syyllistää sinua omien mielen heilahtelujensa mukaan.
2. jos teillä ei ole lapsia niin otat eron. Siis piste. Kerrot naisellesi että oikut ja meno loppui nyt, sinulla mitta täyttyi, jaatte tavarat ja lähdette eri suuntiin. Naisesi ratkeaa varmasti moittimaan että "olet pilannut hänen elämänsä, romuttanut haaveensa " ja kaikkea muuta sontaa. Senkun valittaa, ja moittii -se on hänen tapansa heijastaa ongelmat itsensä ulkopuolelle.
Naisesi on silloin aika ottaa vastuu omista tunteistaan, sanomisistaan ja tekemisistään eikä hakea syytä ulkopuolisista tekijöistä.
Vaikka naisesi uhkaisi itsarilla, tai millä tahansa syyllä, ET OTA HÄNTÄ TAKAISIN. Lähdet itse menemään. Piste.
Tehköön itsarinsa, vaipukoon synkkyyteen, toteuttakoon uhkauksensa. Tuon luonteiset eivät vain toteutakaan, uhkaukset ovat vain vallankäytön välinoitä joilla taivutellaan toinen maan tahtoon, toteuttamaan omia oikkuja.
teidän menostanne ei hyvää seuraa: vähitellen SINUN itsetuntosi murenee, pala kerrallaan, eikä elämä tällöin varmastikaan ole sitä millaista olet halunnut.
Jos teillä ei ole lapsia niin paneminen seis. Naisesi saattaa yrittää sitoa sinut häneen tekemällä (vielä yhden) lapsen kanssasi -siihen ansaan on turha mennä.
Teillä on kyseessä valtataistelu suhteessanne -itse olen kokenut saman. Siinä on ratkaisuna kolme tietä:
1. ulkopuolinen suhde mikä helpottaa tilapäisesti
2. ero
3. molemminpuolinen suhteeseen panostaminen ja suhteen saaminen kuntoon.
Todennäköisintä on ero, suhteen saa kirjallisuuden mukaan kuntoon tuossa tilanteessa 5%:ssa. Ex-avokin kanssa oli samankaltaisia piirteitä kuin sulla, keskustelimme näistä valtataistelu ym. kuvioista. Ex totesi ettei hän lähde minnekään ulkopuolisen luo keskustelemaan -mulle ratkaisu oli selvä; Essolta vuokrapaku, pari kaveria kantamaan yhtenä lauantaina mun tavarani pois ja kantapäät eri suuntiin. Ex yritti pari kertaa soittaa ja moittia että mä olen pilannut hänen elämänsä ja haaveensa perheestä mutta neuvoin häntä ystävällisesti mutta päättäväisesti olemaan soittamatta ja poistumaan lopullisesti elämästäni.
Tässä on sulle miettimisen aihetta miesnäkökulmasta!
Tuollainen käyttäytyjä on mies ja lapsia on? Mitä tuollaiselle miehelle voi tehdä? Kissa on pöydälle nostettu, mutta vastuu ei löydy!
Sulla on muutama vaihtoehto (taas jatkuu mun miesnäkökulmani):
1. Yrität saada miehen perheneuvolaan tms, näitä on kunnilla ja seurakunnilla. Todennäköisesti kumppanin mukaan hänessä ei ole mitään vikaa mutta voit tietysti kiertää asian ja "myydä" idean hänelle siten että saisit itsekin hieman enemmän eväitä parisuhteen arjen käsittelyyn ja kumppanisi apu ja mielipiteet auttaisivat myös sun ajatustesi hahmottamisessa -sekä erityisesti kumppanisi tarpeiden ja tavoitteiden kartoittamisessa. Siis tällaista myyntipuhetta jolla saat kumppanin mukaan -hänessä ei ilmeisesti "ole mitään vikaa" ja arkihan menee aivan hyvin "kunhan vain sinä muutut" -siis se toinen josta löytyy kaikki viat.
2. Jos mies ei (monista) yrityksisä huolimatta koe hänessä olevan mitään vikaa ja ainoa ongelmakimppu olet sinä, vaihtoehdoiksi melkeinpä jää nykytilan hyväksyminen ja sietäminen, ulkopuolinen suhde tai eroaminen.
Sietäminen ja kärsiminen murentaa ennenaikaisesti ja vie elämänilon -huonoin vaihtoehto!
Ulkopuolinen suhde piristää varmasti, tuo vipinää ja auttaa kestämään arkea -kuinka kauan? Lopputuloksena suhde huononee vielä lisää!
Eroaminen sattuu kaikkiin, lapset kärsivät, varsinkin jos ovat pieniä. Tämä saattaa olla harkittava vaihtoehto vaikken sitä heti ekana suosittelisikaan.
Useimmiten "ongelmapuoliso" ei koe itsessään olevan mitään vikaa -ja siksi hänen saamisensa keskustelemaan jonkin ulkopuolisen kanssa voi olla työlästä. Melkeinpä tallaiselle tarvitaan kunnon kriisi, vaikkapa vakava sairastuminen tms mikä pysäyttää miettimään.
Ensimmäisenä neuvona sanoisin että mene kirjastoon selaamaan parisuhteen ongelmia käsitteleviä kirjoja ja lainaa selkeimmän ja ymmärrettävimmän tuntuinen, lue se nyt viikonloppuna ja mieti! Mieti erilaisia vaihtoehtoja, tarpeeksi pitkälle. Lue kirja ensin ennen kuin keskustelet miehesi kanssa -aloita keskustelu hitaasti edeten eikä intoa täynnä- koska miehesi kulkee suhteessanne eri vaiheessa kuin sinä. Hän tarvitsee samanlaisen syttymisen ongelmien olemassaoloon kuin sinä olet jo saanut!
Tsemppiä!
kyllä aivan upean järkevä ihminen! Käytännöllinen vielä sen lisäksi!:)
Lapset on tulossa murrosikään ja meillä on yhteinen yritys, joten ero on todella hankala ratkaisu, vaikea. Miehen pullisteluista huolimatta, hän ei kykene hoitamaan tätä putiikkia ilman minua, joten siinä menisi meidän kaikkien toimeentulo.
Terapiaan hänet jo yhden kerran sain, mutta se loppui, kun hän oli mielestään jo "valmis".
Olit oikeassa jokaisesta vaihtoehdosta, kiitos mielipiteestäsi, se oli antoisa:) Minulla on tosi kova pähkinä purtavana!
jäi kysymättä...sain sen vaikutelman, että miehiä pitää mielestäsi käsitellä "hellemmin" kuin naisia, miksi?
Ero tuskin teidän kohdalla sitten kuitenkaan on se paras ratkaisu, näin asiaa pohdin. Sinä taidat olla se suhteenne koossapitävä voima -ehkä lievällä tavalla äitihahmokin- vaikka mies ehkä itse luulee "päättävänsä kaapin paikasta". Teillä taitaa yhdessäpitävänä voimana olla ensisijaisesti järki, ehkä siinä on tunnettakin mukana, kaikesta huolimatta. Palaan vielä tuohon terapiaan (ehkä olisi parempi puhua miehellesi vaikka "perheen tai parisuhteen kehittämissuunnitelmasta") -tai ehkä intohimon lisäämisestä arkeen (miehethän ovat aika suoraviivaisia, varmaan tiedät). Ehkä alkuun joku keskusteluhetki voisi olla paikallaan jossa joku ulkopuolinen toimisi enemmänkin keskustelun virittäjänä ja ohjaajana kuin henkilönä joka asettuu (tai jonka mies odottaa asettuvan ) jomman kumman puolelle ja hakevan syitä. Paremminkin en oman kokemukseni mukaan lähtisi hakemaan kummassa on enemmän tai vähemmän syytä vaan keinoja miten teidän tilanteessa pääsee tästä pisteestä eteenpäin. Paikalleen ei pidä jäädä ja kuvitella että kaikki muuttuu itsestään. Ei varmasti muutu.
Exällä oli perustyytymätön asenne elämään: "kaikilla muilla" oli asiat paremmin: parempi työ, enemmän rahaa, isompi asunto, onnellisempi elämä, vaikka mitä, listaa voisi jatkaa pitkälle. Samalla hänellä itsellään oli muka kaikki huonommin kuin muilla -ja vielä lisäksi laiska avokki joka teki kaiken väärin, jopa ajattelikin väärin!
Tuollainen oli käsittääkseni seurausta exän heikosta itsetunnosta mitä hän yritti siirtää muihin -moittimalla muita. Lisäksi ex oli elämän suorittaja, hän haki muiden hyväksyntää pyrkimällä olemaan "täydellinen" -elämään kuuluvan epävarmuuden sieto oli hänelle stressavaa ja rankkaa kun tällainen maailma ei enää ollutkaan hallittavissa!
Tässä on joitakin omakohtaisia ajatuksia eletyn elämän varrelta.
Toiseen kommenttiisi esitän miesnäkökulmasta että naiselle pitää laittaa selkeät rajat kun nainen on useimmiten aika tavalla tunneohjautuva kun taas mies on useimmiten järkiohjautuva.
Pureskele pähkinääsi, vaikeudet kasvattavat -kuitenkin.
En malta olla sanomatta, että arviosi miesten järki ja naisten tunne juttuun ei ihan osu kohdalleen. Mies on täysin tunteella käypänen ja kun se ei aivan riitä, hänen tunteensa eivät tule tästä todellisuudesta!
Ja olen tästä asiasta hänelle puhunut noin kolme vuotta, mutta asia muuttuu vain hetkeksi, palatakseen taas entisiin uomiin....ja nuo niin sanotut tunteet taitavat vain voimistua...jopa koomisiin piirteisiin asti:)
Kaikesta huolimatta, kiitos ajastasi ja mielipiteistäsi, sinun kanssasi on helppo keskustella!
Huomaan että sanojen takana on ideaa ja ilmeisesti kokemusta. Tunnut myös ymmärtävän tilanteeni hyvin! Kiitos siitä.
Mainitsemasi vaihtoehdot ovat nähdäkseni ainoat. Hankalaa kun on lapsia, vaikkakin isoja. Ei toiset opi koskaan...ei pysty muuttumaan.....
Mietin että miltä tuntuisi kirjoittaa nuo samat rivit..minun kohdalla tarvitsee vain vaihtaa ex=vaimo. Kai se tätä menoa on kohta ex...
Joo, nämä on koettu omakohtaisesti, siksi tuo kirjoituksesi tuntui kovin tutlta. Menepä kirjastoon ja lainaa Pekka Aukian kirjoittama "Liian hyvä mieheksi". Siinä on käytännön esimerkkejä todellisesta elämästä missä parisuhde on nyrjähtänyt kun toinen -tässä tapauksessa mes- myötäilee vähän, paljon tai liikaa. Lisäksi kirjoittaja pohtii miten suhde on vähitellen luisunut tuollaiseksi -ja mitä voisi tehdä. Onko silloin mahdollista korjata suhdetta vai onko ero enää ainoa vaihtoehto. Lue tuo, jos se herättäisi sulla ajatuksia. Itse luin ja huomasin olleeni kuin yksi noista kirjan esimerkeistä.
Hyvä jos tämän palstan kirjoitukset ravistelevat mieltäsi ajattelemaan: monella muulla on parisuhteessaan välillä helpompaa, välillä mutkikkaampaa -näin se vain elämässä menee. Toisaalta voin kokemuksestakin kertoa että jonkunluonteisten ihmisten on aika vaikea tulla keskenään toimeen, toisten -ikään kuin sukulaissielujen- kanssa on huomattavasti helpompaa.
huvikseen miettiä, että minkälaisen puolison sitä aikoinaan tuli valittua ja millä perusteilla. Jos olet nk. kiltti mies, viehättikö vaimossa päättäväisyys ja toimeliaisuus. Usein käy näin. Tosiasia kuitenkin on, että kiltille miehelle sopii parhaiten itsensä kanssa sovussa elävä kiltti ja lempeä nainen (mainitun Aukian kirjan tekstiä).
Vielä jos tämä päällikkönainen on itsetunnoltaan heikko ongelmakimppu, alkaa miehen alistaminen ja syyllistäminen milloin mistäkin asiasta jatkuen siihen asti kunnes kuolema erottaa taikka mies saa jostain voimia ja ottaa avioeron. Totuus on se, että mitä enemmän myötäilet sitä enemmän sinulta vaaditaan. Kierre pitäisi pikimmiten saada poikki. Pelasta itsesi, hyvä mies! Ei ero huonosta liitosta ole mikään maailmanloppu.
Kirjoitti nainen.
Totta kirjoitat, tietty reippaus ja toimeliaisuus viehätti. Sillä (nainen) kuitenin peitti oman epävarmuutensa -ja myös sen ettei ongelmia ja vaikeita asioita tarvinut kohdata. Alussahan tähän ei niinkään kiinnitä huomiota, myöhemmin kun asioissa olisi pitänyt tehdä jonkin asteen kompromisseja, päätökset oli tehtävä naisen halun (tai jpa mielenmuutosten) mukaan tai muuten edessä oli suuttuminen. Joskus jopa päivän tai useammankin mykkäkoulua.
Itse havaitsin vasta myöhemmin -näitä asioita miettiessäni- että hyväksyin huonoakin kohtelua parisuhteessa koska se oli tuttua lapsuudesta.
Kirjoitat edelleen totta siitä että itsetunnoltaan heikko kumppani (olkoonpa nainen tai mies) pyrkii kohottamaan itseään alistamalla toista -ja keinot ovat joskus aika rankkoja. Ex jopa uhkaili työhön lähtiessään hyppäävänsä junan alle, kotona ollessaan otti leipäveitsen esiin ja uhkasi viiltää ranteensa auki. Exän heikkoon itsetuntoon liittyi vielä voimakas mustasukkaisuus: riidoissa hän otti esiin menneisyydessä (siis ennen tapaamistamme) olleita asioita: kun oli joskus aiemmin käynyt matkoilla mutta hänen kanssaan en ja muuta vastaavaa. Aika rankkaa jos parisuhteessa pitää olla mustasukkainen kumppaninsa eletystä elämästä -aivan yhtä hyvin voisi olla mustasukkainen vaikkapa menneitten sukupolvien elämästä!
Kirjoitat täyttä totta myös myötäilystä: liian kiltti kumppani hakee hyväksyntää (ja ehkä myös pelkää alitajuisesti lapsuuden hylkäämiskokemuksia) myötäilemällä. Myötäilystä alkaa oikeastaan suhteen ensi askel kohti suhteen päättymistä -kysymys on vain siitä päättyykö suhde ensi viikolla, ensi vuonna vai ensi vuosikymmenellä. Se päättyy joskus -silloin kun myötäilijä saa voimia irtautua tai hallitseva osapuoli ottaa eron "kun toinen ei muutukaan ja hänessä on kaikki vialla".
Tässä tuli nyt ajatuksia hieman sieltä täältä mutta perusidea on siinä ettei vääristyneeseen suhteeseen pidä jäädä. Suhde saattaa liukua vähitellen ja huomaamatta siihen pisteeseen että se on kiltimmälle sietämätön. Myöhemmin voisi ehkä todeta että alun alkaenkin tämänkaltaiseen suhteeseen päätyvät ovat olleet vääränlaisia kumppaneita toisilleen.
Jälleen miesnäkökulmaa
Minä en oikein välitä miettiä menneitä ja mikä oli seurausta mistäkin. Eiköhän kaikki halua kiltin puolison; ainakin lapsille usein puhutaan kiltteydestä.
On tärkeää tehdä selkeä ero siihen että ihminen VAIN ON ITSEKÄS tai muuttunut(lukuisten pettymysten seurauksena?) itsekkääksi.
Mikään suhde ei pysy samanlaisena vaan muuttuu ja jos puolisot ei kykene muuttumaan käy kuin dinosauruksille; kuolee sukupuuttoon.
Kyllä ero on tällaisessa elämän alku. Kiitos myötäelämisestä.
Miksi puoliso käyttäytyy noin? Uskooko hän sillä pääsevän omiin tavoitteisiin? Mikä on logiikka tuollaisilla ihmisillä? Tietysti jos ihminen on sairas ne se selittää kaiken ja kysymykset ovat turhia.
Jos uhkailemalla tai vaatimalla kuvittelee saavuttavan jotain hyvää niin kyllä pitää olla pöljä.
Menneisyyden kaivalu on myös aivan älytöntä ja turhaa.
Kyllä tässä oman elämän virvatulet alkaa vetää puoleensa ja siihen ei taida ihan heti naisia kuulua....olen oppinut arvostamaan niin omaa kuin toisenkin yksityisyyttä. Ilman parisuhdetta voi elää hyvää ja hauskaa elämää.
auttaa ymmärtämään nykyisyyttä, niin yksilötasolla kuin yleisemminkin. Vai mitä?
En tarkoittanut menneisiin juuttumista, vaan ennemminkin omaksi parhaaksi koituvaa omien valintojen rehellistä tarkastelua. Kaikissa suhteissa on aikanaan ollut hyvää, kun kerran yhteen on vapaaehtoisesti menty ja yhdessä vuosia pysytty. Silti on niin, että se mainitsemasi muuttuminen ei välttämättä käy tasatahtiin.
vielä sen verran, ettei nyt yhden huonon suhteen perusteella kannata katkeroitua eikä liian äkkijyrkkiä kantoja itselleen viritellä. Elämällä voi olla vaikka mitä yllätyksiä varallesi - ja usein onkin.
Totta on, että ilman vakituista parisuhdetta voi elää täyttä elämää, ja moni elääkin. Allekirjoittanut mukaan lukien. Yksityisyys on myös niin tärkeää, että se pitäisi voida säilyttää kaikissa elämismuodoissa.
Meillä kanssa asiat menee niin, että kaikki mikä on tehty huonosti tai ei ole tehty ollenkaan, on minun syytäni. Esim jos pojalle ei ole juuri siihen hetkeen sopivia vaatteita kaapissa (hänen mielestään hyviä, ja uskokaa pois, kriteerit on kovat), tulee kauhea huokailu ja valitus siitä miten huonosti pojan asiat hoidetaan. Melko harvoin tulee positiivista palautetta. Kun mainitsen asiasta, että ei kai tuokin voi olla minun syytäni, sanoo että se oli vain vitsi. Olen sanonut että eipä paljon naurata. On tullut sellainen olo, etten tee mitään oikein. Olen niin kyllästynyt siihen että aina minua syytellään. Ehkä pitäisi hetkeksi häipyä niin hänkin tajuaisi että ehkä se vaimo joskus tekikin jotain (ja jopa oikein).
Haluaisin kysyä sinulta yhtä kohtaa tekstissäsi, joka jäi hiukan askarruttamaan. Tuosta selkeästä erosta ihmisen luonteen ominaisuutena olevasta itsekkyydestä tai muuttumisesta itsekkääksi "lukuisten pettymysten seurauksena". Tarkoitatko sitä, että sinä aviomiehenä olisit mielestäsi aiheuttanut vaimosi elämään jatkuvia pettymyksiä, jonka vuoksi hän olisi muuttunut itsekkääksi? Mitä ne sellaiset pettymyksen tuottamiset voivat olla?
Ajatukseni kulkee nyt sitä rataa, että ihmisen ollessa "pettynyt elämäänsä" syytä haetaan usein itsen ulkopuolelta, vaikka vastaus löytyy huomattavasti lähempää; omien korvien välistä. Miten muuten on selitettävissä se, että samaan aikaan itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi kokevia ihmisiä on iso joukko, vaikka ulkoapäin katsellen sellaiseen ei aihetta ehkä olisikaan. Toinen osaa löytää onnen ja tasapainon pienistäkin elämän iloista, toinen taas on onneton vaikka kaikki maailman hyvä olisi itsellä. Kun kantaa vastuun omasta elämästään ja teoistaan, ei tarvitse syyttää toisia pahasta olostaan ja oudosta tyytymättömyydestään kaikkeen mahdolliseen.
Ei katkeraksi kannata ruveta sillä pilaa nimittäin loputkin elämästään. ON se kuitenkin vakava paikka kun 20 vuotta parhaasta iästä on käytetty ja ns. "suhde" olikin ihan muuta.
Juuri siinä on kestävän liiton salaisuus; muuttuminen ja toisen(itsesnsä) hyväksyminen. Jos eritahtiin joutuu niin yleensä se vain lisääntyy.
- Kaikki minulle tärkeä vaatii ponnisteluja ja juuri siksi se on minulle tärkeää -
Totuus parisuhteesta on että kannattaa rakastua sinne korvien väliin eikä jalkojen väliin. Lähes kaikki on helpompaa muuttaa (ulkomuoto, tulotaso, yms ulkoinen habitus) kuin se korvien väli. Se asetta ne reunaehdot todelliselle suhteilulle ja siinä elämiselle.
Vastaus kysymykseen on, että riippu kummalta kysytään. Jos kysyt minulta niin minä en ole aiheuttanut niitä pettymyksiä ja jos kysyt vaimolta niin vastaus on kyllä.
Ja syitä on lukuisia: raha, ajan puute, jäänyt vaille huomiota ja erilaisia lahjoja(joita muut saa usein), lasten kiukku, väärä paikka asua, minun väärä ammatti, en ole hankkinut autoa, ei ole yhteisiä ulkomaanmatkoja......jatka sinä jos on tarpeen.
"Toinen osaa löytää onnen ja tasapainon pienistäkin elämän iloista, toinen taas on onneton vaikka kaikki maailman hyvä olisi itsellä. Kun kantaa vastuun omasta elämästään ja teoistaan, ei tarvitse syyttää toisia pahasta olostaan ja oudosta tyytymättömyydestään kaikkeen mahdolliseen." Jos mekin tuo tiedetään niin kuinka voi olla joku tietämätön.
Vai miten on selitettävissä se, että puolison ollessa tyytymätön lähes kaikkeen toisessa, roikkuu hän silti kiinni suhteessa. Jos olet vaimosi mielestä noin epäonnistunut aviomies, miksei hän jätä sinua? Tarvitseeko hän sinua syntipukikseen ja sylkykupikseen voidakseen siirtää oman riittämättömyytensä sinuun.
Kysy häneltä, että onko sinussa hänen mielestään mitään hyvää ja jos, niin mitä ne ovat. Kysy, miksi te hänen mielestään olette edelleen yhdessä, jos kaikki kerran on noin huonosti.
kokemus. Pitää myöntää, että pieleen meni. Ja kaikki se yhdessä eletty ja koettu aika. Ja tietysti se tottumus, että päivät sujuvat tietyllä mallilla viikosta toiseen, vuodesta toiseen.
Uusi ja tuntematon pelottaa jokaista.
Pääsit perille. Tämän enempää en omaa näkökulmaa jatka.
Hänelle tuon kysymyksen vastaus vaihtuu päivittäin.
Alkuperäinen kysymys oli " Kuinka on mahdollista että minun vika on KAIKKI vaimon näkökulmasta" ja tähän ei ole löytynyt vastausta ellei todeta että ihminen on sairastunut; tullut mieleltään vinksahtaneeksi.
Jälleen kirjoitat tuttua asiaa, vaikken olekaan tuo alkuperäinen, vaan viestiketjua aiemminkin kommentoinut miesnäkökulmalainen.
Perusasetelmana näyttää olevan se, että tässä tapauksessa nainen, on kuvitellut parisuhteessa "toisen tekevän hänet onnelliseksi". Kun tämä elämän harha ei ole toteutunutkaan niin kumppanin moittiminen, nalkuttaminen ja yleinen tyytymättömyys on muodostunut keskeiseksi kommunikaatiotyyliksi. Esitän, että alun alkaenkin tuon luonteinen henkilö ei ole kypsä parisuhteeseen vaan perinteistä vanhapiika- tai vanhapoika-ainesta. Tämä on vain hyväksyttävä.
On tunnustettava että parisuhde ei vain sovi jokaiselle -useimmiten tämän huomaa kumppani pohtiessaan miksi toinen on jatkuvasti suhteeseen tyytymätön. Jos laajennetaan, niin havaintojeni mukaan tällaisilla on varsin perustyytymätön ja negatiivinen asenne muihin ihmisiin ja elämään yleensä: "muilla" on kaikki paremmin ja heillä on elämän korttipelissä jäänyt huonot kortit käteen kun muille on jaettu valttikortit.
Ei se elämä oikeasti näin mene, jotkut jäävät vain pyöriskelemään omaan kurjuuteensa ja kuvittelevat että kumppani tekee hänet onnelliseksi / kauniiksi / rikkaaksi -näitä epärealistisia odotuksia voi listata paljonkin eikä todellisuudessa mikään niistä tule tällaisen perustyytymättömän kohdalla toteutumaan. Päinvastoin, elämän loppupeleissä nämä ovat niitä ihmisiä jotka lopulta karkottavat läheiset luotaan ja elävät elämänsä yksin -kukaan ei jaksa pitkän päälle olla lähellä tällaista perussynkkää luonnetta.
Olen omakohtaisesti havainnut miten suuria eroja ihmisissä on kumppanina parisuhteessa. Tässä viestikejussa kuvatun "nuppivikaisen, tyytymättömän ongelmanaisen" kanssa eläminen oli henkisesti erittäin kuluttavaa. Kolmessa vuodessa (josta vuosi yhdessä asumista, ei lapsia) muutuin positiivisesta, elämäniloisesta miehestä väsyneeksi, vakavamieliseksi ja ilottomaksi. Kun nainen nalkutti ja moitti, kun kaikki oli huonosti, niin vaikea siinä oli pysyä positiivisena.
Tuntuu että tuon luonteinen, perustyytymätön, heikolla itsetunnolla varustettu tarvitsee lähelleen (kumppanikseen tai muuten arkeen) ihmisen jota voi moittia ja "jonka syytä" hänen tyytymättömyytensä on. Kysymys on siis psykolohgisesta pelistä joka jatkuu niin kauan kun toinen hyväksyy olevansa aiheeton syntipukki jonka itsetuntoa nakerretaan jatkuvasti vain alemmas.
Itse v****lin aika rankasti takaisin kun huomasin ja tunnistin että ex haluaa pelata tätä psykologista peliä; se oli helppoa kun ei ollut lapsia eikä omaa asuntoa -ja tiesin etten lapsia rupea tekemään, muuten on jälleen yksi tasapainoton, nuppivikainen yksinhuoltaja lisää tässä maailmassa.
Onneksi ymmärsin lähteä ajoissa -enkä lannistunut vaan jatkoin "hyvän" naisen etsimistä.
Kun on avoin uusille asioille, positiivinen ja tyytyvainen niin helposti kohtaa etsimänsä ilman löytämisen pakkoa. Minäkin löysin kiltin, positiivisen, kunnollisen naisen ja ero tuohon mainitsemaani nuppivikaiseen on suuri: kuin synkkä yö olisi muuttunut auringonnousun myötä kirkkaaksi päivänvaloksi!
Elämää on turha elää kurjuudessa -tätä elokuvaa ei voi kelata takaisin ja elää uudelleen vaan loppupuolen käsikirjoitus on tehtävä itse -ja paremmaksi kuin alku jos alku meni mollivoittoiseksi!
Veikkaanpa että edellä esitettyihin kysymyksiin ei tule vastausta -tai jos tulee niin suhteenne on "alusta asti" ollut huono, "mitään hyvää hän ei muista olleen" ja "kaikki olisi hyvin jos sinä vain muuttuisit".
Tuollaisille luonteille taitaa ainoa hoito olla sopiva, pitkäkestoinen psyykenlääkitys -tai pikakeinona "parimetrisellä hamppuköydellä toteutettava omavalintainen katkaisuhoito".
Taas miesnäkökulmaa nuppivikaisiin naisiin!
suhteen on helppo tulla. Ihminen, joka syyttää puolisoaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, on kerta kaikkiaan kyvytön ja haluton kääntämään katsetta omaan peilikuvaansa.
Ajattelepa, että ketä hän sitten syyttää, jos jää yksin. Ex-mies on tietysti kaiken pahan alku ja juuri, sitten seuraa työpaikka ja pomo/työkaverit, sukulaiset, jopa omat lapset ovat tälle marttyyrille velkaa. Osansa saavat myös naapuri, kaupan kassa, bussikuski...jne. Lista on loputon, sillä aina kun jokin ei mene suunnitellusti, vastuu on jonkun muun.
Alunperinkään ei kai pitäisi lähteä tähän leikkiin mukaan eikä myötäillä puolison mielenliikkeitä. Tällaisen ihmisen onni asuu aina ja ikuisesti jossain muualla kuin tässä ja nyt.
Olisko se hyinen Siperia sitten, joka opettaisi.
Tuohon tikettiin laitan vaikka viimeiset rahani!
Kirjoitit minun ajatukseni.
Lisäksi vielä että jos mies on kärsivällinen ja tahtoo hyvää muille; siis ei ASIATONTA RIITELYÄ niin soppa on valmis. Tuo on vaikea hyväksyä että ilmeisesti toiset eivät kykene parisuhteeseen tai ainakaan kehittämään sitä.
Tuo lääkitys tuskin auttaa mutta joskus joutuu keräämään kivet joita on heitellyt ja silloin on mahdollisuus muuttua myös muiden hyväksymiselle. Ehkä tuollainen ihminen pitää itseään täydellisenä ja virheettömänä=korostunut superego.
Lähdenpä taas lenkille....
Asennetta :)
yhdeltä 'nuppivikaiselta' ja tyytymättömältä naiselta! Onneksi olin niin fiksu että ymmärsin lähteä aiheuttamasta enempää pahoinvointia miehelleni joka sentään siivosi, tiskasi ja osasi kaiken! Sata kertaa minua paremmin! Miksikö voin pahoin ja käyttäydyin miten käyttäydyin? Koska tosiaan aloin miettiä, olisiko koskaan pitänytkään mennä naimisiin? Miksi rakkaus ja tunne toista kohtaan loppui? Miksi toinen jätti minut erään kriisinsä vuoksi ulkopuolelle? Miksi ei puhuttu?Vaikka yritin hyvällä ja pahalla,en tullut kuulluksi.Ehdotukseni kaikuivat kuuroille korville.Minun olisi pitänyt olla toisenlainen, enkä halunnut/pystynyt olemaan.Halusin edetä uralla, tehdä minua kiinnostavia asioita...Toinen halusi vain katsoa telkkaria n**** joskus kello yksi yöllä lauantaina, kun minä en enää jaksanut enkä halunnut! Kaksi toisilleen vierasta ihmistä asui yhtäkkiä samassa talossa.Ja tosi on: kun käyhyys tulee sisään ovesta, rakkaus menee ulos ikkunasta! Raha oli jatkuva riidan aihe! Miksi riidellä sellaisesta jota ei ole!
Niinpä en jaksanut enää, kun korjausta ei tullut-enkä edes tahtonut.Lähdin, ja nyt kaikki voivat paremmin. Paitsi minähän tietysi olen se tyytymättömin:-):-)....
Sinulla asiat täysin sekaisin. Jos nyt voit paremmin kuin aikoinaan avioliitossa niin hyvä niin.
Niinpä, ehkä kuitenkin olitte kaksi toisilleen epäsopivaa luonnetta -joiden ei ehkä alun perinkään olisi pitänyt mennä yhteen. Ravistelen nyt tarkoituksella asetelmia, esitän että ihmisten olisi hetkeksi pysähdyttävä miettimään soipiiko hän oikeasti yhteen tuon kumppaniehdokkaansa kanssa. Onko yhdessäolo luontevaa? Onko yhdessäolo mukavaa? Onko suhde "tasoissa" -siis molemmat antavat ja saavat (myös henkisellä tasolla) ilman että toinen sanelee tekemisen ja olemisen raamit.
Tietysti suhteen alussa harvemmin tällaista tulee miettineeksi kun mielen täyttää enemmänkin tutustumisen alkuvaiheeseen kuuluvat soidinmenot ;-)
Loppukommenttina esitä että ehkä ette sittenkään sopineet toisillenne -pysähdy miettimään suhdetanne ja molempien rooleja siinä, kommunikointia ja mille tekijöille suhde rakentui. Tästä voi olla apua seuraavan kierroksen onnistumiseen.
Jep, "kilteillä" miehillä taitaa olla aika samankaltainen ajatus- ja myös kokemusmaailma. Osa on onnistunut kohtaamaan kiltin ja kunnollisen, itsensä kanssa tasapainossa olevan naisen -eikä heillä ole tarvetta purkaa kokemuksiaan ja tuntojaan näillä palstoilla kun parisuhde toimii riittävän hyvin ja erimielisyydet ovat yhteisesti ratkaistavissa. Toinen osa kilteistä miehistä on sitten päätynyt kimppaan sen vääränlaisen naisen kanssa -joka on ehkä toimeliaisuudellaan, impulsiivisuudellaan ja räväkkyydellään viehättänyt. Kääntöpuolena on mukana tullut myös todennäköisesti heikkoa itsetuntoa, mustasukkaisuutta ja toisen alistamistarvetta.
Vuosien myötä kun suhde ajautuu riittävän huonoksi, alkaa kiltinkin miehen sietämisen rajat olla edessä ja pohdinta tulevasta nousee esiin. Näin taitaa olla tässäkin viestiketjussa.
"Kivien heittelijä" tuskin itse ymmärtää toimineensa mitenkään väärin. Käsitykseni mukaan tällaisella on varsin korostunut superego joka kannustaa häntä "puuttumaan ympärillään oleviin epäkohtiin" -siis tavanomaiseen elämään jonka tällainen "normirajoitteinen" kokee oman ahtaan normistonsa mukaan vääräksi. Esimerkkejä löytyy aivan livenä lähes jokaisesta kerrostalosta; tarkkailkaapa ympäristöänne ;-)
Tällaisen "normirajoitteisen" mielestä syy on ulkopuolisissa ja kaikki muuttuisi paremmaksi jos uut muuttuisivat -hänessähän ei ole siihen tarvetta!
Tässäpä jälleen lauantai-illan huumaa miesnäkökulmasta!
sekaisin?No, enpä ajatellut romaania näistä kirjoittaa. Voisi käyttää imperfektiä: olivat sekaisin.Kuten sanoin: lähdin, ja selvää tuli.
"Loppukommenttina esitä että ehkä ette sittenkään sopineet toisillenne -pysähdy miettimään suhdetanne ja molempien rooleja siinä, kommunikointia ja mille tekijöille suhde rakentui. Tästä voi olla apua seuraavan kierroksen onnistumiseen."
Vitsi, miten upeita neuvoja! No tuo oli ehkä provokatorista.Luuletko tosiaan, etten miettinyt, ja mieti vieläkin. Ja vaikka saattaisi näyttää joltain muulta, niin eniten syyllistin itseäni. Hain apua ja sainkin. Siinä vaiheessa oli sitten jo liian myöhäistä, kun toiselle vasta valkeni, että minun ehdotukseni parisuhdeterapiasta on järkevä.Eikä pelkästään nalkutustani.
Emme menneet sumeilematta liittoon.Seurustelimme monta vuotta.Mutta ehkä liian nuorina sitouduimme toisiimme.Siirryin lähes suoraan kotoa yhteiseen kotiin.Voisiko sanoa klassisen fraasin: kasvoimme erillemme.Emmekä huolehtineet toisistamme, vaikka lapsistamme ja kodistamme huolehdimmekin.
Haluan vain sanoa teille, jotka valitatte vaimojenne käyttäytymisestä, että siinä suhteessa ja dynamiikassa on tasan kaksi osapuolta! Vaikka kuinka syytätte vaimojanne ja vaimonne teitä, niin kumpikin ylläpitää toimintamallia. Kun toinen vaikenee, hän käyttää suurinta mahdollista valtaa, ja alistaa sillä toisen.Se purkautuu joko vihana tms. tai sitten johtaa toisenkin sulkeutumiseen.
Sitten, se mikä helposti unohtuu, on se, että tuomme mukanamme myös lapsuuden kotimme mallit parisuhteesta. Kuinka tietoisia olemme niistä ja miten ne vaikuttavat?
Kaiken jälkeen, olen edelleenkin sitä mieltä, että me molemmat olemme tosi hyviä tyyppejä.Ja ihan hyviä ihmisiksi:-)
on olemassa myönteinen ja negatiivinen puoli. Jos toinen on räväkkä ja toinen vähemmän, niin ainakin jokin asia myös toteutuu, kun räväkkä hoitaa asian.
Mustasukkainen en ollut.Mutta jos molemmat olisimme unohtuneet vain katsomaan telkkaria, niin varmaan olisi asioita tekemättä jäänyt. Toinen esimerkki: jos minua on päivä haukuttu ja moitittu, niin miten ihmeessä olisin yöllä yhden aikaan innostunut rakastelusta???
Henkinen taso: oliko meillä muuta keskusteltavaa kuin kuka tekee mitäkin ja onko rahaa vai ei? Eipä ollut.Halusin opiskella,toista se otti päähän.Olen maailmanparantaja, toista sekin otti päähän.Mitä minulle siis siinä suhteessa oli tarjolla? Käsi sydämellä, eikö siinä 'nuppivikaiseksi' tule?
millä valtuuksilla sinä teet päätelmiäsi ja 'diagnoosejasi' minun asioistani. En minä niitä pyytänyt, ja luuletko tuosta olevan apua? Muille kuin ehkä omalle itsellesi ja sun egon pönkitykselle.
Anteeksi että aiheutin sinulle mielipahaa.
vaan kuinka kipeitä asiat ovat,edelleen.Muuten, en ole samaa mieltä kanssasi että 20v. olisi hukkaan heitettyä. Hyvin suuri osa siitä oli onnellista aikaa, ja paras saavutuksemme ovat lapset.Heitä ei olisi ellen olisi mennyt naimisiin.Ja lapsillani on hyvä ja hieno isä.
Lisää voi lukea noista alemmista kirjoituksistani.
Ja luultavasti muiden vinkit vastuunottamisesta ovat sellaiselle niitä kivittäjiä joten sota on valmis.
Ilmeisesti pettymykset ovat saaneet vallan.
Olen eri mieltä rahan ja rakkauden kulkemisesta. Minun suhde tulee rakentumaan välittämiseen ja
kunnioittamiseen niillä rahoilla mitä on käytössä eikä niillä puuttuvilla tasoilla.
Tarkoitin parisuhteen osalta. Ellei tavoite ollutkin lasten kasvatus. Minä tähtäsin pysyvään suhteeseen joten sen rakentaminen ei lopu lasten kasvatukseen.
Nyt on kuitenkin asiaa harkittava uudelleen.
tai ainakaan pitäisi!Niin minäkin tähtäsin elämän pituiseen suhteeseen.Ilmeisesti omalta osaltani unohdin sen rakentamisen tai sitten en vaan osannut.Ihailen vanhoja käsi kädessä kulkevia pariskuntia ja toivoisin, että itselläni olisi ollut tai olisi joskus samoin.Mutta tuskinpa! Luulen, että mun suuri rakkaus oli ja meni.
toivottavasti ei totta, mutta itselläni se kyllä vaikutti moneenkin asiaan.
vastuuta tuntee ottaneensa ja kaikkensa mielestään on yrittänyt, niin voipa olla että niissä vinkeissä ei ole mitään mitä ei olisi jo kokeillut.Yritin myös kuvailla,että siinä suhteessa saattaapi olla kaksikin 'nuppivikaista'joista kumpikin kokee että hän on tehnyt mutta se toinen ei.
Pettymys on tosiaan suuri,mutta ei muihin kirjoittajiin vaan itseen ja toiseen ja koko tilanteeseen.Mutta lusikoitava on itse keittona.Sitä ei kukaan muu tee!
sinänsä ei ole se juttu, vaan se että toisen pitäisi hankkia rahaa puolison mielestä riittävästi. Miksei se syyttelevä puoliso järjestele asioitaan niin, että tienaa omia tarpeitaan vastaavia summia rahaa? Eikös se naisellekin ole nykyään puhdas ammatinvalintakysymys, kun me kerran tasa-arvoisia olemme. Miksi riittävän varallisuuden hankinta olisi tässä tapauksessa vain miehen tehtävä? Varsinkin, jos miehelle oma tulotaso on riittävä.
Valittaminen rahan vähyydestä tai yleensäkin tytymättömyys omaan elämäänsä on eräs keino vallankäyttöön: toinen on "paska jätkä ja onneton luuseri" kun ei muka ymmärrä että "kaikilla muilla" menee paremmin. Ei muilla yleensä mene paremmin, eikä edes huonomminkaan. Paitsi ehkä parisuhteessa tasapainoisen kumppanin kanssa voi mennä tyydyttävämmin (laajemmassakin merkityksessä) vaikka materiaalista hyvää olisi niukemmin kuin "kaikilla muilla".
Parisuhteissa taitaa lähes kaikilla olla hyviä ja huonoja hetkiä; ratkaisevaa on kuitenkin se miten huonoista hetkistä pästään yli, miten siis ongelmat ratkaistaan rakentavasti.
Keskimäärin taitaa asiat olla hyvin jos hyvien ja huonojen asioiden suhde (meillä Suomessa) on 2:1 tai parempi.Itse päädyin suhdelukuun 0,5:1 ja totesin että "tarttis tehrä jottain".
Siispä päädyin hakemaan sen vuokrapakun Essolta :-)
Yleistyytymätön kumppani on paras laittaa kierrätysmarkkinoille ja oma energia kannattaa käyttää oman tasapainoisen olonsa uudelleenrakennukseen.
Miesnäkökulmaa jälleen!
on varmaan kysymys siitä, että etsitään aiheita joilla voidaan sivaltaa kipeimmin. Rahan hankkiminen ja perheen tyydyttävä elintaso on aika monelle miehelle vielä nykyäänkin nk. kunnia-asia. Samaan ryhmään kuuluvat väitetyt huonot sänkytaidot, liian alhainen status työelämässä, liian vanha auto, liiallinen vaitonaisuus toisten seurassa, liian vaatimaton asunto väärällä alueella, kaukomatkojen ja luksuskylpyläviikonloppujen puute, vääränlainen pukeutuminen, hiusten puuttuminen päälaelta...ja kaikki se ihana ja parempi elämä mitä muut vaimot saavat jokapäiväisessä arjessaan kokea :)
Onhan niitä miehiäkin, jotka kuittailevat vaimonsa kertyneistä kiloista ja ilmoittavat ihannepainon, johon vaimon tulee kaikin tavoin pyrkiä, liian pienet ja ryhdittömät rinnat, puutteelliset siivous ja ruuanlaittotaidot, tylsä seksielämä, hemaisevan vaatetuksen puuttuminen, väärän väriset ja pituiset hiukset, huonot lastenkasvatustaidot...jne.
jonka ilmeisesti kirjoitin epätarkasti. Kyse ei ollut siitä, että syyttäisin hänen tienaavan liian vähän tai hän minun.Kyse oli siitä, miten rahamme riittävät siihen kaikkeen, mihin piti. Elämässä myös tuli vastoinkäymisiä työmarkkinoilla yms., joiden takia pinna kiristyi.En edusta sitä näkemystä,että miehen tarvisi elättää perheensä,tai naisen. Kumpikin tekee parhaansa. Niinpä oikeampi tulkinta lie se, että meille vaan kertyi liikaa paineita, stressaavia asioita, kuten sairastelut, pakkolomat, työpaikan vaihdot jne. Ja näin jälkeenpäin voin todeta senkin, että ehkä uuvuin niihin kaikkiin asioihin, joihin olin lupautunut-tai ehkä vaan hukkasin itseni.
Eksäni ei ollut huono sängyssä- en vain halunnut häntä tai seksiä enää.Hän on työssään arvostettu ja loistava, vaikka ei olekaan korkeasti koulutettu.Muuten näkemyksemme elämästä ja selviytymisestä erosivatkin sitten hyvin paljon, eikä meillä ollut enää muuta yhteistä kuin velat ja lapset.Ehkä tämä riittää tältä osin.
Toisaalta, olen vakuuttunut, että meidän yhteinen matka oli tarkoitettu tämän pituiseksi.Onkohan se kohtalouskoa vai mitä? Elämässä on eri vaiheita, ja nyt on uusi vaihe eikä siihen sisälly hän, valitettavasti tai ehkä molempien parhaaksi.
kommentoit ja tuot oman näkemyksesi asiaan. Taitaa olla kuitenkin niin, ettei teidän tilanteenne ehkä ihan vastannut ap:n kokemusta. Minulla ei ainakaan ollut erityisesti sinun kirjoituksesi mielessäni, kun omani tähän kirjoitin.
Olet huomannut saman kuin moni muukin, mutta onhan se älytöntä sivaltaa ja kohta odottaa läheisyyttä. Jälleen kerran mitä sellaisen ihmisen päässä oikein liikkuu?
toisen ihmisen mielenliikkeistä ja ajatuksenkulusta. Kai siihen joku käyttätymistieteilijä hyvinkin selvän vastauksen tietäisi.
Mitä jos ryhtyisit ajattelemaan niin, ettet ole vastuussa vaimosi ajatuksista, mielenliikkeistä etkä myöskään reaktioista omiin tekemisiisi tai tekemättä jättämisiisi. Ei vaimosikaan tunnu ajattelevan tunteitasi, kun moittii ja syyttää sinua kaikesta. Jättää sinut yksin vastuuseen miten niihin puheisiin suhtaudut.
mutta voisin kuvitella että alkuperäinen mies voisi edustaa mun eksän kokemuksia ja ajatuksia minusta!
Tiedoksi muutamille: Kyse on siitä tässä ketjussa kuinka saada toinen ottamaan vastuuta omasta käytöksestään. Tarkoitus ei ole lynkata naisia. Kannattaa pitää mielessä se että puoliso ei ole samanlainen kuin aikoinaan. Me muutumme mutta suunnan saa/joutuu valitsemaan itse.
tätä sun aloituksen perusteella lynkkaushenkiseksi, mutta kyllä viittaukset persoonallisuushäiriöihin yms. ovat aikamoista keittiöpsykologiaa.
Vaikka itse en enää onnistunut korjaamaan tilannetta,niin kuitenkin jokaiselle suosittelen ammattilaisten apua.Yleensä vaan on niin, että se toinen ei lähde mukaan.Mutta yksinkin voi mennä ja keskustella näistä asioista: selkiyttää omaa päätä.
Jos henkilö käyttäytyy kuten on kuvattu niin mista silloin on kyse.
Persoonallisuushäiriö voi aktivoitua myöhemmällä iällä. Jos näin olisi niin lääkitys auttaisi mutta jos kyseessä käytöshäiriö niin on tiedä mikä silloin auttaa.
jos voi pahoin.Siis tarkoitan ns. 'oikeita' vakavia mielen sairauksia, kuten persoonallisuushäiriö ym.Mitä vaimosi vastaa kysymykseen Mikä sinulla on?Raivoaako, lyökö, pystyykö huolehtimaan itsestään, käymään töissä jne. eli elämään normaalia elämää? Entä jos hän oikeasti on sitä mieltä että vika on sinun? Tai: sanoisinko toisin: jospa hänen olonsa on niin huono että psyykkiset puolustumekanismit tarvitaan sen oman minän haurauden ylläpitoon? Jos olisin hän, hakisin apua, ensin itselleni, jotta voisin selkiyttää ajatukseni.En tiedä, minkä ikäinen vaimosi on, mutta olen satavarma,että jossain vaiheessa jokaisella meistä tietyn ikäisistä naisista on vaihdevuosistakin johtuvia vaikutuksia mielialaan, ja niihin ei osata etsiä apua eikä ehkä kehdatakaan.
Jos hän sitten oikeasti on pelkästään ilkeä- kummallista jos yhtäkkiä on sellaiseksi muuttunut- niin enpä tiedä, onko sinulla paljon vaihtoehtoja?
Hän on muuttunut vuosien aika aivan toisenlaiseksi ja siksi minä olen ymmälläni.
Kyse on siitä että hän haluaa muutoksia vain omalla tavalla ja vain että minä muutun..lähes toisenlaiseksi; sellaiseksi joka en edes halua olla.
Vaihtoehdot käy vähiin, siinä olet oikeassa.
Missä asioissa? Minä koitin aikanaan noissa ajatuksissa miettiä annettujen neuvojen tavoin, mihin miehessäni rakastuin.Mietin myös miten ihmeessä minusta aina kotona tuli aivan hirveä ihminen, kun muualla olin toisenlainen.Oli vaikea tunnistaa itseään. Tajusin, että teen väärin toista kohtaan, kun käyttäydyn siten kuin käyttäydyn ja olen kaikkeen tyytymätön.Mutta: minä myös koin etten ole hyväksytty sellaisena kuin olin! En tiedä vieläkään mitä eksä minusta oikein ajatteli. Niin tulehtuneeksi tilanne meni.Puhumatta enempiä laitettiin elämät uusiksi.No olenko nyt tyytyväisempi? Sikäli, ettei ole jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että pilaa toisenkin elämän.Mutta kyllä paljon on itsessä vielä 'tuunattavaa', ehkä minusta ei kokonaista tule koskaan.
Ihminen on kokonainen ja hyväksyttävä sellaisena kuin hän on. Ei meistä sen parempia koskaan tule. Jokainen elää tavallaan ja toisille se sopii ja toisille ei.
Parisuhteessa jos elää niin kannattaa miettiä miten siinä elää ja oikessa olemisen riemu päättyy usein yksin olemiseen. Toisaalta se miten käyttäydyn ei voi olla vaikuttamatta toiseen...päättymätön kehä.
Miesnäkökulma on ymmärtänyt varsin hyvin kokonaisuutta ja kyseistä tilannetta. Ilmeisesti odotan kuitenkin tapahtuvaksi jotain sellaista mitä ei tapahdu. Odotan toisen muuttavan käytöstään. Toisaalta todelliset muutokset kannattaa kohdistaa itseensä joten, kamat kassiin ja menoksi...näin ainakin toiset ovat tehneet.
Vaikka tässä muutto tulisi niin silti en ymmärrä vaimoni ja ja heidän tapaansa/logiikkaa elää. Jos tuolla tavalla toimii työpaikalla niin luulisi kenkää tulevan....
Aika harvoin parisuhteessa tapahtuu asioita tai -muutoksia yleensäkin aivan itsestään. Moni taitaa kuitenkin vähintään toivoa niin että "aika hoitaa kaiken paremmaksi". Useimmiten hoitaa vain huonommaksi kun voimavarat kuluvat sen "henkisen paskanjauhannan" parissa. Näin taas selkokielellä ilmaistuna -miehelle pitää asiat sanoa suoraan eikä käyttää vihjailevia kiertoilmaisuja. Tämän kun vielä naisetkin oppisivat niin kommunikaatiosta olisi yksi ongelmia tuottava osa-alue pois.
Vaimosi ei muuta käytöstään, ymmärrä tämä -tai varmaan olet ymmärtänytkin mutta hyväksy se Miksi hän muuttaisi koska kuvailujen perusteella siihen ei ole mitään syytä -vikahan on täsmälleen miehessä ja "kaikki olisi hyvin jos mies muuttuisi". Tämä on niin selkeää, kuin omasta suhteestani, siksi on helppo ymmärtää alkuperäisen ajatuksia ja kommentteja.
Saattaa olla vaikeaa saada vaimoasi parisuhdeterapiaan, parisuhdekurssille, mielenterveystoimistoon tai jopa hypnoositerapiaan. Miksi hän lähtisi, miehenhän sinne pitäisi mennä jotta "hän muuttuisi oikeanlaiseksi" -siis vaimon mielihalujen mukaan.
Toisaalta parisuhdeterapia naisterapeutin luona saattaa (huom ei välttämättä) mennä naisparin pohdiskeluksi mten "mahdoton ja paska jätkä" saadaan palautetuksi "kunnon mieheksi". Suhtaudun siis hieman skeptisesti tuohon vaihtoehtoon. Mieluummin ottaisin miesterapeutin, vaikkka riskinä on tässäkin tietty "munattomuus" -asioita pyritään yliymmärtämään. Ei tämä aikuisten maailma siitä yliymmärtämisestä paremmaksi muutu, asioita pyöritellään aivan liikaa ja jauhetaan paljon turhaa bullshittia.
Paremminkin haetaan yksinkertaisia ratkaisuja: lähtötilanne on tällainen, tuossa on suunta, miten näillä eväillä päästään sinne.
Vaimosi paha olo taitaa olla sitä suuruusluokkaa että hänen kykynsä vastaanottaa järkevää, opastavaa palautetta ulkopuoliselta on aika rajoitettu. Eli pahan olonsa stressaama joka projisoi kaiken ulkopuolelle -ja ulkopuolisista tekijöistä johtuvaksi. Mielenterveystoimisto, pysähtyminen ja OMA HALU itsensä, nykytilansa ja tulevaisuuden toiveiden sekä tavoitteiden ratkaisemiseen on vasta alku parempaan. Jätin tarkoituksella menneisuuden pois tuosta listasta koska menneisuuden liiallinen kaivelu ei vie eteenpäin -menneisyyden selvittäminen on toiki välttämätöntä, lapsuuden haavojen kohtaaminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen on vasta askel kohti eheytymistä. Koko loppuelämän mittainen pyörittäminen kun "äitee sanoi pahasti ja isä ajoi aina kännissä kakarat pihalle lumihankeen" ei johda mhinkään vaikka siitä saakin hyvän syyn heittäytyä elinikäiseksi marttyyriksi ja elämän kolhimaksi reppanaksi.
Parempi selvittää nykyiset eväät ja pyrkiä niillä eteenpäin kohti sitä elämää mitä oikeasti haluaa -eikä pyrkiä muita miellyttäen täyttämään niitä tarpeita mitä ei aidosti itse halua.
Kirjoituksesi perusteella taidat olla henkisesti "aika finaalissa" -tiedän kokemuksesta että tasapainottoman naisen oikkujen kansa eläminen on rankkaa, ehkä tuollaiselle käyttäytymiselle löytyy joku varsinainen diagnoosikin mutta jätettäköön se nyt alan ammattilaisten tehtäväksi. Aika moni on käyttänyt itsehoitoon "monopoliyhtiön tuoteluettelon valmistetta numero 013" mutta pitkän päälle siinäkin vain päänsärky on pysyvää.
Mietipä vielä seuraavaa asetelmaa: kumpaa pitäisi hoitaa, sitä jonka terveys alkaa vähitellen oireilla tasapainottoman henkilön käyttäytymisen takia, vai kyseistä tasapainotonta henkilöä.
Tai vielä yksinkertaistettuna: onko tärkeämpää hoitaa päänsärkyä vai päänsäryn syytä?
Tsemppiä viikkoon miesnäkökulmasta -tee elämällesi jotain ja tee siitä sellainen kuin itse haluat. Ehkä nyt ensimmäisen kerran alat pohtia mitä todella haluat -etkä vain toteuta muiden toiveita!
niin reipasta ja selkeää puhetta, että siihen pystyy vain asioita sisältä päin "seuraillut".
Olen samaa mieltä siitä asioitten loputtomasta vatkaamisesta, jota joskus keskusteluksi kutsutaan. Ihminen, jonka voimat on pitkällisen huonon olon johdosta vähissä tarvitsee töytäisyn ja tukea omille ajatuksilleen ja sille, että tekee oikein ottaessaan elämänsä omiin käsiinsä.
Olen melko varma, että alkuperäinen mies, joka tänne kirjoittaa ja tuntojaan purkaa, on todellisessa pattitilanteessa omassa suhteessaan eikä ole mikään luovuttajatyyppi. Jos olisi, niin varmaan olisi hypännyt vieraissa naisissa jo pitkään.
Jep, näitä on pohdittu jotta elämästä tulisi se omanlainen, omien arvojen, tarpeiden ja tulevaisuuden muotoinen kokonaisuus -kuitenkaan unohtamatta kumppanin tarpeita, toiveita ja tavoitteita. Tämä onnistuu ehkä parhaiten silloin kun molemmilla on takanaan elettyä elämää mikä on herättänyt ajatuksia ja tarpee tehdä toisin kuin aiemmin. Tiettyä elämänkokemusta ja pari "elämän koulun luokallejääntiä". Joskus sitä kutsutaan myös kasvamiseksi.
Ensimmäinen askel parempaan on kuitenkin fyysisen kunnon kohottaminen: kolme kertaa viikossa salille, asiointimatkat kävellen tai pyörällä (vasta kun lumi on sulanut) ja jonkin säännöllisen liikuntaharrastuksen aloittaminen.
Toiseksi kirjastosta kirjoja, erityyppisiä oman hyvinvointinsa lisäämiseen tarkoitettuja, myös parisuhde- ja ero-oppaita.
Kolmanneksi Fischerin eroseminaari voisi olla hyvä juttu, näitä järjestetään ainakin pääkaupunkiseudulla mutta todennäköisesti myös muissa suurissa kaupungeissa.
(En ole alan ammattilainen vaikka opiskelinkin joskus sivuaineena sosiaali- ja organisaatiopsykologiaa; nämä ovat vain kokemuksia omakohtaisen elämän varrelta.)
Näillä eväillä alkaa matka kohti parempaa, laadukkaampaa elämän huomista -ensimmäinen askel on suurin muutos, mutta se on sinun uskallettava ottaa!
Miesnäkökulmaa asiaan!
Kiitokset jälleen ajatuksistasi, hahmotat tuntoni erittäin tarkkaan.
"Paremminkin haetaan yksinkertaisia ratkaisuja: lähtötilanne on tällainen, tuossa on suunta, miten näillä eväillä päästään sinne." Tuossa se sanottu. Onkohan tuo jotenkin ylivoimaisen vaikeaa naisten ymmärtää? Tapahtuukohan tuon ymmärtämisen ja käytäntöön viemisen seurauksena naiselle jotain kamalaa?
En oikein tunnu hyväksyvän tuota ettei vaimoni muuta käytöstään. Tosiasia on että huonompaan suuntaan on menty koko ajan, viimeiset 5 vuotta.
Olen minä miettinyt oman elämäni sisältö jo aikaisemminkin mutta nyt alkaa olla paukut lopussa ja sen myötä alkaa raaempi rajaaminen, mitä haluan ja mitä en.
Ajattelin kyllä alkoholisoitua mutta en jaksa juoda niin paljon että minusta juoppoa tulisi. En jaksa alkaa harjoittelemaan enää uusia temppuja.
ON tämä helvetin sestomista ja huitomista.
Kiitos ymmärryksestäsi.
Pysähdy vielä hetkeksi miettimään onko vaimosi todella ymmärtänyt puhumasi ja oman käyttäytymisen. Voi olla, ettei hän näe asemaasi omalta pahalta ololtaan. Oletko yrittänyt saada häntä asettautumaan sinun asemaasi? Käsittääkö hän todella miten koet asiat ja miten ne vaikuttaa sinun käyttäytymiseen? Ymmärrätkö sinä miten hän kokee asiat ja paljonko ne vaikuttaa hänen käyttäymiseen?
Todella harmi on, jos liittonne kaatuu kommunikaatio vaikeuksiin. Kummallakin voi olla niin paha olla, ettei enään kykene hahmottamaan toisen oloa. Ja joillekkin ihmisille, siis ihmisille, ei miehille taikka naisille, on aika vaikeaa luopua tietynlaisesta itsekkyydestä, ennenkuin saa asialleen riittävän vastaantulon vastapuolelta. Ole kiltti yritä puhua vielä, teillä saattaa olla kaikki onnistumisen edellytykset olemassa. Vahvuutta ja kärsivällisyyttä se kysyy, sitä toivotan teille molemmille runsain mitoin.
Puhut viisaasti.
Olen itsekin sitä mieltä että kommunikaation puute on hölmö syy erota. Minun voimat ja sietokyky on vaan sen verran vähissä että "hajuilla mennään".
Minun on kyllä sanottava että en ymmärrä häntä lainkaan ja pyrin muutenkin karttamaan hänen laisiaan ihmisiä.
Mutta....hänessä on paljon hyvää edelleenkin jotka ovat hautautuneet hänen "pahan olon" alle.
Minä yritän kuitenkin..kiitos tuestasi!
että asutaan erikseen vähän aikaa ja rauhoittaa tilanne. Ja voipi olla, että sinun tarvii myös tietyllä tavalla hyväksyä se, että hän on nyt tuollainen ja tuossa kunnossa.Ettei hän jostain syystä kykene nyt muuhun. Miksi, siihen en osaa vastata.
Ehkä sinun on avattava peli jotenkin toisin kuin tähän asti ja kannettava vastuu, jos hän ei pysty eikä jaksa.
Silloin kun suhde ajautuu pitkäksi aikaa tilanteeseen, jossa toinen moittii, haukkua räksyttää, vähättelee ja vaatii toista muuttumaan haluamakseen, häviää miehen ja naisen väliltä läheisyys. Kun ei enää kunnioiteta toisen persoonaa eikä osoiteta hyväksyntää, häviää rakkaus ja loppu onkin sitten vain takertumista tuttuun ja turvalliseen elämään sekä menneisyyteen. Liitto on silloin slut eli finish.
Joku raja ihmisen sietokyvyllä sentään pitää olla ja kerran tulee tilanne, jolloin keskustelut on käyty ja puheet pidetty. On aika tunnustaa tosiasiat ja panna kannat vastakkain.
Juuri näin, olen omakohtaisesti kokenut tuon tilanteen suhteessa -tai paremminkin vähittäisen ajautumisen siihen. Siihen menee kuin huomaamatta. Kirjallisuuden mukaan vaihoehtoja on kolme -joitka toin esiin aiemminkin:
1. ulkopuolinen suhde
2. ero
3. molempien halu työskennellä suhteen paranamiseksi
Kirjallisuuden mukaa suhteen saa kuntoon 5%:ssa -aika niukat mahdollisuudet siis. Itse halusin työskennellä suhteen parantamiseksi -en ole helposti luovuttavaa tyyppiä- mutta järki pitää olla kaikessa. Kun avokissa ei ollut halua lahteä keskustelemaan suhteen parantamista, lähdin menemään. Siis lauantaina vuokrapaku Essolta, tavarat mukaan ja toiseen osoitteeseen. Helppoa kun ei ollut lapsia.
Liitto oli siis finaalissa ja totesin joka äijälle mieleen iskostetun sanonnan "tuleen ei jäädä makaamaan".
Ensi askel selviytymiseen on tehdä jotain!
Maanantaiaamua miesnäkökulmasta!
että huonosta liitosta eroaminen ei ole maailmanloppu, vaan ennemminkin mahdollisuus uuteen elämään - toivottavasti jopa parempaan. Kovasti syyllistetään valmiiksi syyllistä siitä, että hän muka luovuttaa liian helposti ja annetaan ymmärtää, että tilanne EHKÄ muuttuu vielä paremmaksi. Siksi niin moni jää siihen huonoon suhteeseen voimattomana odottelemaan sitä joskus mahdollisesti tapahtuvaa paranemista. Siinä sitten saakin odotella ja pitkään. Kaikkeen tottuu ja ensimmäinen päivä hirressäkin se kaikkein pahin on ;)
päätettävä se, milloin se deadline on ja milloin ei enää kannata jatkaa eikä keskustella.
asetettava. Kukas muu sen tekee? Omien rajojen piirtäminen tilanteessa, jossa on jäänyt alakynteen, ei vain olekaan niin helppoa kuin luulisi. Mistä muuten johtuisi se, että niin monet ihmiset kärvistelevät onnettomissa ihmissuhteissa vuodesta toiseen. Jopa väkivaltaa siedetään, vaikkei mitkään järkisyyt sitä puolla eikä tunteitakaan enää ole.
päätöksen teko helppo- eikä kuulu ollakaan!Minusta kärvistely kannattaa- parempi se kuin myöhempi epävarmuus siitä, tekikö oikein ja kokeiliko kaiken. Jos sitä koskaan voi tietää.
Aina tuntuu noita besserwissereitä vaan piisaavan! Herra isä nähköön, jos teillä on kaikki hyvin tehtynä niin mitä sitten tulette tänne ylenkatsomaan niitä, jotka kenties haluavat pohtia asioita ja niiden eri puolia!
ottaa puolustuskantaa. Olet valitettavasti tulkinnut kirjoitustani väärin, koska näet siinä jotain ylenkatseellista ja besserwissermäisyyttä. Näissä kommenteissa vain tulee usein tiivistettyä sanomansa ilman turhia ritirimpsuja, niin että voi sen halutessaan ylenkatseelliseksi kokea. Vastuu siirtyy siis tulkitsijalle :)
että mistä siis olimmekaan eri mieltä vai olimmeko mistään?
puolustan vaan myös meitä 'nuppivikaisia',sillä useinkaan sillä toisella osapuolella(kaan) ei ole pelkästään statistin roolia suhteen kiemuroissa.
Ja kokemuksesta totean etteipä se sinkunkaan osa niin auvoista ole! Kummassa hirressä lie sitten parempi roikkua:-) On ainakin itse valittu.
Puolustan viimeiseen saakka oikeutta kunkin itse valita elämäntapansa. Sinkun elämässä on yhtä lailla hyviä kuin huonojakin päiviä. Ainoa ero on siinä, että niistä on vastuussa vain itselleen. Ei ole ketään ketä syytellä. On myös paremmat mahdollisuudet muokata päivänsä mieleisekseen.
Ei yksinolo kuitenkaan kaikille sovi, vaan ollaan valmiita sietämään pientä epämukavuutta toisen taholta. Mutta kuten sanottua, omien rajojen määritteleminen on tärkeää että edes siedettävä elämä olisi mahdollista.
On aivan sama onko nuppivikaaa vai ei niin silti voi puhua ystävällisesti ja olla syyttelemättä puolisoa. Ja vastuuta pitäisi kokea valituksestaan. Tarkoitan sitä että joskus pitää myös tehdä jotakin tavoiteidensa eteen eikä vain valittaa.
enpä ole kiusaamassa enää ketään!Paitsi ehkä ystäviäni ja teitä täällä.Tulipahan muisteltua taas omat kokemukset.
onnistun paremmin, ylipäätään!
kohtuuden nimissä myös sanoa sille puolisolle, jota tuli moitiskeltua, että tämä ei nyt johtunut varsinaisesti sinusta, vaan omasta huonosta olostani; on se aika kuukaudesta tai töissä tuli riideltyä pomon kanssa tai väsyttää tai selkää särkee tai lapset kiukuttelee tai tekis mieli sitä taikka tätä, mutta rahatilanteeni ei nyt juuri salli tai tekis mieli vaihtaa työpaikkaa...ja syitähän on tuhansia, jotka ei lainkaan johdu siitä puolisosta.
Tällaista kutusutaan kai itsetuntemukseksi tmv.
samoin kuin tuo Miesnäkökulma tältä aamulta tuolla ylhäällä.
tuon kun saisi yleiseen jakoon!!!!!! Harvinaista herkkua nykypäivänä.
Mutta tuollaisen ymmärtäminen ja tunnustaminen vaatii itselleen jo sitä henkistä kasvua -ja usein henkinen kasvu jää väliin kun on suoritettava työssä / kotona / harrastuksissa / lomalla / kaikkialla. Useimmiten nuo elämää suorittavat täydellisyyden tavoittelijat ovat niitä pahimman luonteisia kumppaneita. Ulkoisesti "kaikki on ihan hyvin" mutta "ongelmia ei ole" kun niistä vaietaan ja kuvitellaan niiden silloin häviävän itsestään.
Tuo on vasta aika rankkaa itsepetosta -mutta jotkut elävät läpi elämänsä näin uskoen jopa itse tähän omaan "elämänvalheeseensa".
Miesnäkökulma
kysymys, ettei haluta/uskalleta/kyetä näkemään omaa itseä rehellisesti. On liian tuskallista myöntää ja todeta peilikuvalleen, että olen lähes täysi p*a enkä suinkaan se täydellinen ihminen, jonka haavekuvan itsestäni olen luonut.
Sanotaanko, että riittää itselleen kun toteaa asettuvansa johonkin noiden kahden ääripään välimaastoon :) Sellainen tietysti kysyy nöyryyttä, huumorintajua ja tervettä itsetuntoa.
Viestiketju ei antanut vasta aikaisempiin viesteihisi joten,
Sinulla hyvä ja terävä huomiokyky. Oli erittäin miellyttävää lukea ajatuksiasi, kiitos niistä. Olisipa xxxxxx naisella tuollainen ominaisuus. Onko tuo hankittua vai opittua?
elämässä itse koettua, luettua, omaksuttua, opittua ja rehellistä itsetutkiskelua. Olen sitä mieltä, että elämässä saa tehdä virheitä, väärinarviointeja ja erehdyksiä, mutta se on surkeaa jos niistä ei ota opikseen.
Itse en ole tuntenut tarvetta alistaa enkä moittia miestä eikä minua ole syytelty eikä perushuonosti pidetty. Olen eronnut nainen, koska ex-mies oli uskoton hurmuri joka karautti järjestyksessä toisen avioliittonsa karille samalla reseptillä; ei tahtonut housut pysyä jalassa vieraitten nuorten naisten läsnäollessa. Silti takana on pitkälti toistakymmentä vuotta hyvää perhe-elämää eikä suurtakaan aihetta katkeruuteen ole. Miehiin en ole luottamustani menettänyt, mutta uskollisuus olisi kiva ominaisuus :)
Onneksi olkoon, sinulla hyviä ominaisuuksia joilla parisuhde voi onnistua. Tietysti sinä et voi ottaa vastuuta kumppanin osuudesta.
Minun luottamus Naisiin alkaa kadota pikkuhiljaa mutta onko se nyt sitten oleellista...ei ole. Olen kuitenkin kateellinen niille (miehille joilla on tuollainen vaimo)naisille jotka kykenee ajattelemaan, tekemään virheitä, myöntämään virheensä, keskustelemaan ilman tunnepaatosta, keskustelemaan oikeasti kokemastaan tunteestaan ja KERTOMAAN MIHIN SE SAATTAA LIITTYÄ koska arvailu on ihan typerää ja ennen kaikkea ovat itse vastussa onnellisuudestaan.
Virheitä ja puutteita meissä on kaikissa mutta juuri siksi...voi antaa tilaa kaikille.
Jos kumpikin puolisoista ottavat vastuun omasta onnesta voi käydä niin, että he ovat osa toistensa onnea.
Varmaankin miehissä topten listalla on uskollisuus(siis uskottomuus), ainakin niin olen täältä ollut huomaavinani.
Jos oletuksesi pitäisi paikkansa eli meillä olisi analogiaa näissä kokemuksissa niin,
- mikä sinut sai niin ajattelemaan(siis omassa suhteessa aikoinaan)
- kuinka olisit toivonut miehesi sinuun suhtautuvan
kirjoituksia.Hänen kirjettään minulle, ja omia muistiinpanojani.
1. Ehkä jotakin samanlaista on siinä, miten vaimosi käyttäytyy sinua kohtaan. Kun muistelen tuota aikaa, niin kai minäkin aikamoinen 'hirviö' olin omassa tuskassani ja umpikujan tuntemuksissani.En tiedä, miten sinä vastaat noihin syytöksiin, vaikenemalla vai poistumalla vai...Me ei enää kyetty puhumaan mistään enkä sietänyt häntä lähelläni.Ja mitä vähemmän siedin, sitä syyllisempi olo oli itselläni siitä, että en pystynyt olemaan avoin, puhumaan yms., ja hän olisi kuitenkin ansainnut paljon enemmän. Vaikkakin kulminaatiopiste oli se, että jäin ulkopuoliseksi eräässä hänen kriisissään, jonka jälkeen kaikki alkoi mennä kovaa vauhtia huonompaan suuntaan.
2. Pyysin jo ennen eropäätöstä häntä kanssani parisuhdeterapiaan, mutta silloin hän ei lähtenyt, koska hänen mielestään minä olin se 'sairas', jonka kuului itse hoitaa itsensä.Sanoin silloin hänelle, että jollei tämä tilanne tästä muutu niin minä lähden kun nuorin on täysi-ikäinen. Sitä sit elettiin pari vuotta, kunnes se päivä tuli, jolloin ilmoitin tämän loppuvan tähän.Silloin hän olisi ollut valmis, ja käytiinkin muutaman kerran, mutta siitä ei tullut yhtään mitään: tappelua ja riitaa.
Ehkä suunta olisi muuttunut, jos silloin aikanaan olisimme yhdessä menneet vaikkapa parisuhdekurssille tms. Silloin kun tilanne hänelle valkeni, minä oli jo mielessäni luovuttanut.Mielessä oli vain pois!
Hän oli nuoruuteni suuri rakkaus, mutta loppujen lopuksi en tiedä, olisimmeko menneet naimisiin, jos asiat olisivat menneet toisin kuin silloin joskus. Ehkä minulta jäi jotain elämättä.Kaiken lisäksi minä olen aina ollut sitä mieltä, että eroaminen on väärin ja yhdessä pitää pysyä maksoi mitä maksoi. Hirveän pettynyt olen itseeni, toisaalta.Vaikeaa oli puhua mistään, kun itselläkään ei ollut sanoja omille tunteille tai ajatuksille.Kirjeessään hän kertoi, kuinka paljon arvosti tekemisiäni. Hän vaan ei koskaan osoittanut sitä mitenkään. Hän oli kotonaan oppinut vaikenemaan, minä huutamaan. Mitä sellaisesta syntyy: kaaos!Kaiken aikaa tiesin, miten olisi pitänyt toimia, mutta tieto vain lisäsi tuskaa. Eikä toinen taas nähnyt sitä tarpeelliseksi.Toinen virhe ja paha asia, mitä itselleni tein, etsiä välittämistä muualta, koska kotona en sitä saanut.Rakastelu kapeni kertaan kuukaudessa hätäisesti keskellä yötä ja muuten oltiin kuin kissa ja koira.Hän autotallissa omissa jutuissaan, minä jossain muualla omissani. Yritin ehdottaa jotain yhteisiä juttuja, mutta häntä ei kiinnostanut mikään ehdottamani.Olisin toivonut, että meillä olisi ollut edes yksi yhteinen juttu. Toinen peruste oli, ettei ole rahaa. Jos hommasin teatteriliput, hän lähti pitkin hampain, kun taas oli tuhlattu.Jos yritin kertoa työstäni tai kiinnostavista asioista, hän ei kuunnellut. Lakkasin kysymästä mitä hänelle kuului. Niinpä loppui kaikki muu keskustelu, paitsi mitä syödää, miten siivotaan jne.
Yritin ehdottaa,että myydään talo ja pelastetaan talous. Se ei käynyt ja minä sen talouden olin tuhonnut.
Siis, mulle ainoa vaihtoehto oli lähteä.
Ajattelen asiaa. Paljon on samankaltaista, tosin en tiedä kyllä kuinka muutos saadaan aikaan mutta asiaa kannataa ajatella...
edes johonkin-tuo tilanne vie hengen ja voimat. Ymmärrettävästi en voinut kirjoittaa kaikkia yksityiskohtia, koska jokin suoja on säilytettävä.Minä jatkan rämpimistä, mutta eksäni on onnellinen- ja se on hyvä niin.Lapsetkin ovat selviytyneet ja aurinko nousee edelleen;-)
Luin aamun lehdestä kirjoituksen, jossa kolme ammattilaista ja tutkijaa kertoivat uudesta metodista parantaa parisuhdetta. Siinä artikkelissa todettiin, että pitkittynyt pattitilanne suhteessa johtaa väistämättä eroon. Artikkelissa esitettiin kuuden vuoden rajaa eli sen jälkeen ei oikein enää mitkään eheytyskeinot auta. Sitä lyhyempiaikaisissakin ongelmatilanteissa terapiasta on apua vain ja ainoastaan, jos molemmat sitä tosissaan tahtovat.
oli kysymys? Olisi kiva lukea se.
kerron. Se oli Aamulehden yleisönosastosivulla ja siinä oli kirjoittajien nimet alla.
Tuollaisella (vaimolla) ihmisellä on varmasti paljon samaa ajatusmallia kuin terroristeilla; on lupa tehdä näin, minulla on tähän oikeus ja muut ovat vihollisia. Muiden liiskaaminen tällä tavalla vahvistaa omaa asemaa.
Eli kuka haluaa elää terroristin kanssa?
Mihin jäi tällaiselta ihmiseltä rakkaus ja sen osoittaminen puolisolle? Eikö sellaista tunnetta pitäisi olla pohjalla pitkissäkin liitoissa. Siis toisen kunnioittamista, kuulemista, välittämistä, ymmärtämistä, vastavuoroisuutta, hyväksymistä, huolehtimista eikä suinkaan jatkuvaa alistamista, syyllistämistä, likasankona pitämistä.
Lapsilla on oikeus odottaa vanhemmiltaan kasvuunsa liittyvän käytöksen sietämistä, mutta kahden aikuisen välillä sellaisen odottaminen ei oikein vetele.
"Alat olla asian ytimessä" kuten tv-sarjan Pulkkinen totesi lähes joka sketsissään.
Pakko tässä on välillä ottaa huumoriakin mukaa, ei elämää jaksa otsa rypyssä elää.
Pitkässäkin liitossa -vaikkei aina hyväässäkään- pitäisi olla mukana mainitsemaasi toisen kunnioituusta ja välittämistä: vaikka riideltäisiin, ei kuitenkaan satuteta toista, ei käytetä toista vastaan sellaista mitä hän on mieli maassa ollessaan kertonut. Ei myöskään lyödä, raavita, heitetä lumihankeen tai potkita munille. Vertauskuvallisesti tai konkreettisesti.
Tasapainoiseen -ja OIKEASTI TASA-ARVOISEEN suhteeseen ei myöskään kuulu toisen alistaminen, syyllistäminen tai likasankona pitäminen kuten totesit.
Taitaa olla että tällaisissa huonoissa suhteissa toteutetaan sitä lapsuuskodin mallia parisuhteesta, sitä miten omat vanhemmat kommunikoivat keskenään, miten he riitelivät ja pystyivätkö yleensä riitansa ratkaisemaan.
Jos tuon kotoa opitun mallin haluaa siirtää omille lapsilleen niin siitä vaan...
Kasvun paikka on siinä JOS itse pystyy tunnistamaan nuo oman käyttäytymisensä virheet ja ITSE muuttumaan niin ettei tuo niitä omaan parisuhteeseensa tai siirrä omien lastensa tuleviin parisuhteisiin.
Taisi Isossa Kirjassakin olla jotain "vanhempien synneistä jotka menevät seuraaville sukupolville..." Taisi jotenkin näin mennä kun riparilla joskus puhuttiin.
Miesnäkökulmaa jälleen
Olen aina luottanut huumorintajuisiin ihmisiin, jotka osaavat hyväntahtoisen hellästi nauraa myös itselleen.
Mitä tulee tuohon lapsena koettuun ja opittuun, niin se on, ja menneisyydelleen ei kukaan mitään voi. Sen sijaan tulevaisuudelleen voi paljonkin, mutta se itsekasvatus on hoidettava henk.koht. -lähtöisesti. Puoliso ei voi olla isäni, äitini eikä terapeuttini. Hänellä on ihan muunlainen paikka elämässäni.
Keskustelu on kirvoittanut hyviä ajatuksia ja mieleeni on noussut seuraavia asioita:
1. suhteessa on saatava olla oma itsensä
2. en voi käyttäytyä suhteessani(kuin haluan) ihan miten vaan
3. joskus parasta parasta suhteen hoitoa on muutto "omaan leiriin"
4. Minä olen saanut vahvistusta omille käsityksille
5. Aion elää oman näköistä elämää, ehkä se ei sovi vaimolle...silloin on oman leirin aika
että sinulle on käymässä hyvin. Rohkeasti vain eteenpäin. Etäisyyden otto vuosia kestäneeseen tilanteeseen on todennäköisesti hyvä ratkaisu. Siinä voi sitten kummatkin rauhassa päätyä siihen mitä oikeasti loppuelämältään haluaa.
Ihan oikeasti ihmisen pitää saada tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, kelvata toiselle ja olla jopa rakastettu.
Ehkä käy jopa niin, että vaimosi alkaa nähdä sinut uudessa valossa ja hyvät puolesi korostuvat moitittavien himmetessä. No, loppu jää sitten sinun päätettäväksesi.
"Alat olla asian ytimessä" -sinäkin, Pulkkista lainatakseni.
Olet siirtymässä elämän koulussa kevätlukukaudelle, iloitse siitä kun aurinko alkaa paistaa ja päivät pitenevät, näin vertauskuvallisesti.
Tämä keskusteluketju on ravistellut mieltäsi, onnea siitä, ja olet kykenevä kasvamaan ihmisenä. Näin huomaan nuo kuviot omakohtaisesti eläneenä.
Kasva, askel kerrallaan. Lue parisuhteen kirjoja, pidä järki kuitenkin mukana.
Tsemppiä tähänkin päivään miesnäkökulmasta!
että kiitos avomielisyydestäsi. Myös minä olen saanut uusia ajatusvirtoja itselleni miehen mielenliikkeistä :)
Tämä itsensä kasvattaminen on kuin vaikea palapeli, johon ei ole mallikuvaa. Toisinaan tekee mieli heittää koko peli roskikseen ja ryhtyä puuhaamaan ihan jotain muuta, mutta sitten taas se kuva alkaa kiinnostaa. Kun peli jumittaa eikä löydä sopivaa palaa, on hyvä ottaa joku toinen avuksi ja sitten se taas sujuu.
Luulenpa että pohjimmiltaan mies ja nainen odottaa samoja asioita ja erot sukupuolten välillä ovat liioiteltuja.
mutta erehdytte, ainakin minusta! Minussa ei ole terroristia juuri nimeksikään paitsi nurkkaan ajettuna. Alistaa voi sanoittakin-vaikenemalla muun muassa, sulkemalla toisen elämänsä ulkopuolelle, kääntämällä selän ja olemalla kuuntelematta toista...Ja kyllä sitä erilleenkin voidaan kasvaa.
Rakastin pettämättä sentään 20v!Käsittääkseni naisystäväsi pystyi siihen sen 1.3v.! Ja tiedän pystyväni siihen jatkossakin. Tosin en ole hankkiutumassa parisuhteeseen enää.
ja totta kai molemmat kaipaavat suhteelta suurinpiirtein samoja asioita,mutta Määtän mukaan naiset enemmän emotionaalisuutta.
Muuten, aika hauska lukea teidän analyysejanne mm.minusta. Aika pieleen menee kyllä, mutta mielipiteitähän maailmaan mahtuu, ja kuten tunnettua, on äärimmäisen helppo sanoa rannalta miten järvellä tulisi soutaa!
Minä en ole tehnyt sinusta analyysiä ellet ole minun vaimo. Kuten sanottu huonoa kohtelua ei tarvitse sietää.
Oletko varma, että kirjoitit oikeaan keskusteluketjuun? Miten tulit siihen käsitykseen, että juuri Sinua olisi täällä analysoitu?
Totean vain, että koska kyynikon ainoa horisontti on umpiseinä, lienee hyödytöntä enempi selittely.
En pysy nyt lainkaan mukana -mutta kaikkea ei varmaan ole tarkoitettukaan suoraviivaisen miehen logiikan ymmärrettäväksi.
Kuuntelin kerran taistelupari Bjurström - Enäkosken (kyllä, Bumtsibum) kurssilla analyysia miehen ja naisen logiikasta: miehellä on putkiaivot ja naisella tippaleipäaivot. Silloin ymmärsin yhden elämän suurista totuuksista -tai ainakin ymmärsin että naisen logiikkaa on aika vaikea miehen ymmärtää.
Sinun kommenteistasi en ymmärrä sitäkään mitä tuosta edelläolevasta määrittelystä.
Parasta lähteä siis Essolle kahville, mies on pohjimmiltaan yksinkertainen olio joka iloitsee pienistä asioista. Ehkä tänään on parempi keskittyä työntekoon kuin ajatteluun siitä mitä nainen ajattelee muiden ajattelevan hänestä.
Liian vaikeaa miesnäkökulman ymmärrettäväksi!
en minäkään ole enää ihan varma mihin kukakin viittaa. En edes siihen tarkoititko sinä "edelläolevalla" minun toteamustani kyynikon horisontin rajallisuudesta :))
Mutta ei se mitään, kahvit Essolla on varmaan ihan hyvä ajatus.
väärään ketjuun! Kahvi Essolla on pahaa!
"Ihan oikeasti ihmisen pitää saada tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, kelvata toiselle ja olla jopa rakastettu."
-Niinpä! Enpä kokenut tätä olevani!
-Kotona jokaisen tulee saada olla oma itsensä-käyttäytymiselle on tietysti jotkut rajat oltava, mutta jos on paha olo niin hampaat irvessäkö pitäisi hauskaa esittää??
-Tuskin olen terroristi! Tai sitten niitä siinä dynamiikassa oli muitakin!
se olikaan.
"Mihin jäi tällaiselta ihmiseltä rakkaus ja sen osoittaminen puolisolle? Eikö sellaista tunnetta pitäisi olla pohjalla pitkissäkin liitoissa. Siis toisen kunnioittamista, kuulemista, välittämistä, ymmärtämistä, vastavuoroisuutta, hyväksymistä, huolehtimista eikä suinkaan jatkuvaa alistamista, syyllistämistä, likasankona pitämistä. "
Eipä ollut mitä osoittaa eikä paljon perusteitakaan enää, kuten yllä olevassa kertomuksessani olen kuvannut. Sorry,en voi kulkea sädekehä hyvyyttäni osoittamassa pään päällä-kuten te.Enkä ole myöskään sitä tyyppiä joka kääntää aina vaan toisen poskensa kun sitä lyödään.
Ja jos nyt on tullut sellainen kuva, että olisin aina ja iankaikkisesti ollut ns. hirviö, niin ei sekään ihan pidä paikkaansa.Mut loppuvaihe oli kyllä pitkälti yhtä itseinhotusta ja epäonnistumisen tuskaa.
Mutta ratkaisu tuli tehtyä!
Niinpä, eihän se suhteessaolo aina mitään auringonpaistetta ole. Se me jokainen tiedetään. Mutta tuo "pitää saada tuntea" sisältää sen ajatuksen, mihin olisi hyvä tähdätä itse kunkin suhteessa toiseen ihmiseen, eikö vaan. Ja tietysti sen ajatuksen, että itsellä on myös oikeus odottaa vastaavaa siltä toiselta.
Sen verran tarkentaisin tuota "omana itsenä" olemista, ettei se anna oikeutta olla ihan miten tahansa, vaan hyväksyntää omalle persoonalle, sille joka olen vikoineni, puutteineni ja hyvine puolineni.
Terroristista en osaa muuta sanoa kuin sen, että ap viittasi kai lähinnä ajattelumalliin. Otitkohan ketjun kommentit liian henkilökohtaisina?
kommentoin, koska siteeraat tekstiäni, että et kai erehdy pitämään tekstiä Sinulle kirjoitettuna.
ehkä liikaakin.Mut sen roolin olen tässä nyt ottanut.
että otin. Toinen sitten saa olla vetäytyvä. mököttävä, ym.?Ainoastaan se joka 'räyhää ja riehuu' ei saa olla?
Lukiessani ajatuksiasi niin mietin että mihin ne liittyy? Ilmeisesti ei ainakaan siihen mistä tässä ketjussa on keskusteltu. Kävi samoin kun miehille käy, putosin kärryiltä.
olla keskusteltu?
Minä en ole keskustellut sinusta en tiedä. Keskustelu on liittynyt vaimooni jolla mielestäni on ongelma. En silti pidä häntä ongelmanaisena. Samainen tilanne voi olla myös miehellä.
Lueskele ihan rauhassa viestiketjua....
että molemmat kaivautuvat syvälle omiin asemiinsa. Ei liikuta tuumaakaan toisen suuntaan. Mitä siitä tulee? Ja mitä tulee siitä, että vain toinen liikahtaa. Ei mitään.
Ja sekin on muistettava, että vain itseä pystyy liikuttamaan, mutta ei määrättömästi. Joskus vain on osattava luopua, jos se puoliso ei vastaantuloon kykene.
Alkuperäinen on ilmeisesti saanut ehkä hyviä neuvoja, mutta varmastikin ajattelemisen aihetta oman parisuhteensa nykytilasta ja tulevaisuudesta.
Mennyt on historiaa ja menneiden hetkissä on turha jäädä pyörimään liian pitkään -toki niistä voi ottaa opiksi, niin pitääkin! Tulevan elämäsi käsikirjoitukseen voit itse vaikuttaa jos niin haluat; asiat eivät "vain tapahdu" vaa niitä voi säätää omien toiveiden, halujen ja tavoitteiden mukaan. Toisia enemmän, toisia vähemmän mutta useimpiin voi vaikuttaa ainakin jonkin verran.
Kannustava olalle taputus "alkuperäiselle", jopa lievä potkaisu persuksille ja toverillinen kehoitus: "munaa peliin, hyvä mies", elämälläsi on hyviä asioita ojennettavanaan jos vain huomaat ottaa niitä vastaan.
Peruskysymys on sinulla nyt "Should I Stay or Should I Go" kuten punkbändi The Clash aikoinaan biisissään pohti -pätee muuten aika moneen asiaan.
"Nainen perjantailta" on selvästi kasvanut elämän koulussa, pohdinnat ja ajatusten syvyys antavat viitteitä siitä. Elämällä on sinullekin paljon annettavaa, huomaan että osaat jo ottaa niitä hyviä hetkiä vastaan.
Pitäkää hulta itsestänne!
Miesnäkökulma
Kiitokset hyvästä keskusteluseurasta ja kannustavasta palautteesta.
Omalta kohdaltani voin vain todeta sen jo hiukan kuluneeksi käytetyn sanonnan, että "se mik' ei tapa, se vahvistaa". Moni asia on itsellänikin vielä ajatuksen asteella, mutta aika paljon on jo lihaksi muuttunutta todellisuutta toisen ihmisen kohtaamisessa. On sellainen mukavan rauhallinen ja varma olo, että hyvällä tiellä ollaan.
Kaikkea hyvää tänään ja tulevaisuudessa.
Ainakin ajattelemisen aihetta ja oli hyvä saada palautetta omista ajatuksista myönteisessä hengessä. Elämää ei opi koskaan sitä eletään ja kukin tavallaan.
Tilanteet ja ihmiset, sekä käsitykset heistä saattavat muuttua. Joskus on hyvä korjata vanhaa ennemmin kuin hankkia uusi, sekä läikkynyttä maitoa ei pidä murehtia.
Totuuden nimissä on sanottava että olen elänyt kuitenkin omaa elämää mutta jatkossa vielä rohkeammin. Kyllähän se niin että hyvät ajatukset kokoavat ihmisiä ja sukupuolella ei ole väliä.
Naiselle sanoisin sen mitä aikaisemminkin olet miellyttävä ja mukavan "aikuinen". Sinulla on hyvät huomiot asioista ja toivottavasti et pihtaa niitä.
Miesnäkökulma on vahvaa ja painavaa tekstiä ilman hosumista jossa on kuitenkin spontaaanisuus.
Toivon teile molemmille menestystä siellä missä olettekin..