Tämäkin tarina on varmaan kuultu täällä satoja kertoja, mutta taidan siitä huolimatta purkaa fiiliksiä :) Tämä on taas ollut niitä päiviä, kun vaan tuntee olevansa niin yksin. Ja sitten tulee huono omatunto edes ajatella tuommoista, koska onhan opiskelut, kaverit, perhe, töitä, koti...Mutta silti on se...ontto tunne ja kaipaus. Illat ja viikonloput taitavat olla kaikista pahimpia. Olisi kiva jutella jonkun kanssa päivän tapahtumista ja käydä yhdessä kaupassa tai lenkillä. Kuinka mukavalta tuntuisikaan, jos olisi joku halaamassa, kun tulee kotiin väsyneenä työpäivän jälkeen. Läheisyyden kaipuu on välillä kova... Sitä kaipaa vierelleen ihmistä jakamaan tätä "harmaata" arkea. Ehkäpä tämä yksinäisyyden tunne on taas vahvistunut, kun kaveripiirissä on useampi muuttanut/muuttamassa yhteen poika-/tyttöystäviensä kanssa ja meikäläinen sitä jatkaa yksikseen oloa, kuten aina ennenkin. Katkeruutta en kuitenkaan myönnä tuntevani, vielä :)
Vaikken neljän seinän sisällä päiviäni vietä, niin jostain syystä ei tielle ole sattunut miestä, jonka kanssa kemiat menisi yhteen. Olen pohtinut, että onkohan sitä itsessä jokin vika, kun vastaan tulleista miehistä kukaan ei ole "kolahtanut" kunnolla. Liialliset vaatimukset? Ei...En hae Mr. Finlandia, mutta "Ihan kiva mies" ei riitä. Kaikki tai ei mitään :D Pitäisi olla sitä kuuluisaa tunnetta, jotain, joka tekisi juuri siitä henkilöstä minulle erityisen ja jolle minä olisin tärkeä.
No, ehkäpä huomenna on parempi päivä...
Vaikken neljän seinän sisällä päiviäni vietä, niin jostain syystä ei tielle ole sattunut miestä, jonka kanssa kemiat menisi yhteen. Olen pohtinut, että onkohan sitä itsessä jokin vika, kun vastaan tulleista miehistä kukaan ei ole "kolahtanut" kunnolla. Liialliset vaatimukset? Ei...En hae Mr. Finlandia, mutta "Ihan kiva mies" ei riitä. Kaikki tai ei mitään :D Pitäisi olla sitä kuuluisaa tunnetta, jotain, joka tekisi juuri siitä henkilöstä minulle erityisen ja jolle minä olisin tärkeä.
No, ehkäpä huomenna on parempi päivä...
Vastaukset 9
Vanhimmat
toivottaa tuuria sulle ite oon ollu yksin vast vuoden ilmeisest muilla menee vielhuonommin tsemppii (;
Linnottaudun aina kotiini, kun se vaan on mahdollista.
Välillä on pakko mennä ihmisten ilmoille, esim. tienaamaan leipäänsä tai käymään kaupassa, niin se se vasta ahdistaakin.
IHMISET mitää ahista, ujous se ahistaa ja saappaatkans,,);
Niinhän se on, välillä äärettömän paska olo, ei voi mitään. Suuri osa vuodesta menee harrastusten parissa ihan hyvin, väsyttää itseään sopivasti ja saa olla tyytyväinen elämäänsä jota saa elää viihtyisässä ympäristössä.
Harmi tässä 10 vuoden sinkkuudessa on erakoituminen, ihmiskontaktit työn ulkopuolella ovat jääneet...jotenkin vaivautunut olo ihmisporukassa...no se on varmaa että parinhakutouhut alkaa olla ohitse jäänyttä elämää, nelikymppisenä ei kauheesti halua muuttaa elämäänsä ,viimmevuonna pari kertaa tansseissa ja nyt ilmo ollut netissä pari kuukautta ilman vastausta...että sitä rataa.
Sitten kun on parisuhteessa niin on "kiva" huomata että kotona on joku nalkuttamassa kun tulee töistä väsyneenä kotiin. Siis siellä on joku, jolla harvemmin on mitään hyvää sanottavaa heti kun avaa oven. Joku joka on kerännyt angstia koko päivän ainoastaan Sinua varten. Kyllä se lämmittää sydäntä.
Mukavaahan se on käydä ostoksilla ja riidellä sielläkin kun toinen ei pysty antamaan missään asiassa periksi. Siinä huomaa että arkikin on aika värikästä ja työpäivätkin alkaa venyä pitkiksi kun tietää että kotona on stressi odottamassa.
Näin siis mulla oli, nyt sinkkuna IHANAA!! ;)
Jaan kanssasi täysin samat fiilikset! Samanlaisen tekstin olisin hyvin voinut itsekin kirjoittaa... Silloin kun se yksinäisyyden tuoma ahdistus iskee sille ei vain voi mitään! Olo on surkea ja koko päivä voi kulua itkuisena. Sitä kyllä yrittää selittää itselleen ettei asiat oikeasti ole huonosti ja tulee kanssa se huono omatunto, että mikä oikeus minulla on tässä valittaa. Siitä olo yleensä vain pahenee, kun yksinäisyyden lisäksi tuntee vielä itsensä turhasta valittajaksi ja huonoksi ihmiseksi!
Nämä ahdistavat hetket liittyvät minulla etenkin viikonloppuihin, kun kaikki kaverit haluavat viettää laatuaikaa poikaystäviensä kanssa. Itse sitten tyydyn olemaan yksin ja ryven itsesäälissä. Tilannettani ehkä helpottaisi jos minulla olisi edes yksi sinkku ystävä, jonka kanssa voisi viettää viikonloppuja ja käydä useammin ulkona tuulettumassa. Mutta kaikki ystäväni ovat varattuja!
Kaipaisin rinnalleni sen jolle olisin maailman tärkein ja samoin hän olisi minulle. Välillä ystävien seurassa tuntee sen ettei ole kenellekään se tärkein ja että aina jää kakkoseksi. Harmittaa myös selitellä kaikille miksen ole löytänyt sitä oikeaa. Jos tietäisin sen itse en olisi tässä tilanteessa! Yritän kanssa olla katkeroitumatta, vaikka välillä se on vaikeaa. Haluaisin aina iloita kavereideni puolesta, mutta kun aina joudun olemaan se osapuoli jonka elämässä ei tapahdu mitään niin se alkaa väsyttämään. Jokaisen uuden vuoden alussa toivon elämääni muutosta, mutta kolme vuotta oon jo sinkkuna ollut...
Mutta nyt lohduttaa tieto etten ole ajatuksieni kanssa yksin. Meidän joukkoon mahtuu varmasti (valitettavasti) myös muitakin.
Koitetaanpa kuitenkin jaksaa! =)
Yksinäisyys, mitään niin kaunista olisi kun sinä olisit mun vierelläni ja kulkisimme näitä polkuja kapeita selviä ihania ,yksinäisyys on joskus rauhallisuus olla vain on silti tunne saada olla turvallisen kaipaavansa sydän ystävän vierellä,sinä olet yksin,minä olen yksin tunnemehan viellä lämpöä,hellyyttä jonka annat minulle kun sen aika on ja tulee ,,nyt on vain tämä yksinäisyys.tpupu
Nimimerkit "Ahdistaa", "Piika 82" ym., jaan saman tunteen. Ehkä se on tämä kylmä talvi joka saa kaipaamaan lämpöä ja sitä, että olisi jollekin se ihanin.Itse olen ollut sinkku viitisen vuotta alunperin vasten tahtoani. Väliin mahtuu säpinää, mutta myös pitkiä ajanjaksoa ilman mitään vipinää.
Välillä se on ahdistanut ja saanut tuntemaan itsensä huonommaksi ihmiseksi kuin ne kaverit, joilla on kumppani. Tämä yhteiskunta on melko parisuhdekeskeinen ainakin asenteellisella tasolla, siitä huolimatta että sinkkuutta pidetään yleistyvänä ilmiötä.
Itse loukkaanuin seurustelevalle ystävälleni, joka totesi minulle kerran, tähän tyyliin että "alahan sinäkin hankkia se mies, että voidaan sitten nelisten istua iltaa". Tuli sellainen olo, että en kelpaa yksin, tälläisena kun olen.
Toisaalta olen sinkkuvuosina tehnyt asioita, jotka seurustelevana olisi voineet jääneet tekemättä. Minulla on paljon harrastuksia ja olen matkustellut.Vuosien saatossa olen oppinut nauttimaan siitä, että asiat saa tehdä miten ihan itse haluaa eikä tarvitse olla tilivelvollnen kellekkään.
Hyvä perusitseluottamus on myös jollakin tapaa kovettanut; en tarvitse kenenkään imarteluja väkisin, pärjään itsekin. Minun ongelmani on ollut, että en oikein ole tiennyt millaisen miehen tahdon. Se johtuu ehkäpä siitä, että että en ole vielä kypsä vakavaan perisuhteeseen.Nyt minulla on tunne ja toive siitä, että jossakin se minullekin sopiva mies lymyilee. Ei se löydä epätoivolla, vaan elämällä.
Tärkeintä sinkkuudessa on se, että ei ryve koko ajan itsesäälissä. Yksinkin pärjää ja se voi olla monesti helpompaakin...
Ketjun aloittaja ja muut piiat, tunnen tasan tarkkaan samoja asioita. Elämäni on muuten mukavasti, mutta tänäänkin tulin itkien töistä kotiin kun tuntui niin kamalan pahalta tämä ratkaisematon yksinolo.
Minä olen ollut sinkku kohta viisi vuotta ja kun 30 tuli juuri täytettyä, on olo aika kamala. Rohkaisin hiljakkoin mieleni ja yritin pistää tutuille sanaa kiertämään, että vinkkaisivat vapaista miehist. Yksi kommenttoi että onpa paskamainen ikä etsiä kumppania. Meinasi itku tulla siitäkin...