Tiedän, että avopuolisoni on ajankulukseen kirjoitellut täällä keskustelupalstoilla paljonkin. Tieto siitä ajoi minut tänne tutkimaan, josko löytäisin jotain hänen kirjoittamaansa. Harmillista, etten koskaan tullut kysyneeksi millä nimimerkillä hän tapasi raapustella. No, mutta haluan kertoa teille meidän lohduttoman tarinan, teen sen helpottaakseni omaa tuskaani ja ihan vaikka hänen muistokseen. Toivon, että te kaikki otatte oppia tästä, mitä sitten irti saatte. Meidän tarina alkaa tuolta kesäkuulta 97, minä olin parikymppinen ja avovaimo 17 vuotias. Rakastuttiin palavasti, jonka seurauksena kihlauduttiin vuotta myöhemmin ja tätä kesti aina loppuvuoteen 2006. Tuon yhdeksän vuoden aikana minä tein asioita, jotka näin jälkeenpäin kalvavat mieltäni. Petin häntä ex-tyttöystäväni kanssa pariinkin otteeseen. Kerran ravintolassa suutelin vierasta naista, mutta onneksi tajusin kuitenkin lähteä kotiin. Monta kertaa kun olisin voinut viettää aikaani hänen kanssaan lähdin kavereiden kanssa salille ja sieltä suoraan kaljalle. Joskus reissut venyivät todella pitkiksi. Suoraan sanoen en arvostanut häntä ollenkaan, luulin arvostavani, mutta toimintani ja ajatukseni kertovat jotain ihan muuta. Sen verran alkujohdantoa täsmennän, että vuonna 2002 meille syntyi tytär, joka siis on pian viiden vanha. Kolme vuotta myöhemmin, elettiin kevättä 2005 meidän koko maailma laitettiin uusiksi. Kaikki mikä oli itsestään selvää, muuttui epävarmaksi. Avovaimollani todettiin haimassa syöpä, josta alkoi raskas taistelu. Toisaalta myös minun maailmassa valkeni se totuus, että en ole ollut hänen arvoisensa. Kadun tekemisiäni, tekemättä jättämisiäni, sanomisia, sanomatta jättämisiä. Kävin tuon "sodan" aikana työssä, hoidin lapsen, hoidin kodin ja yritin auttaa avovaimoani. Taistelu venyi, kunnes syksyllä 2006 joku vihelsi pelin poikki. Oli aika antaa periksi ja luovuttaa. Päivääkään ei mene niin, etten mieti mitä olisin voinut tehdä toisin. Syytän itseäni niin saatanasti, vaikka itse sairaus ei syytäni ollutkaan. Silti mieleen tulee, että halusiko joku antaa minulle opetuksen ja ottaa pois läheisimpäni, koska en hänestä huolehtinut, välittänyt tarpeeksi. Kaikella on tarkoitus, mikä tämän tarkoitus voi olla? Käyn työssä, hoidan tyttäremme, joka muistuttaa päivä päivältä äitiään enemmän ja enemmän. Pyrin pitämään pienen perheemme kasassa. Joulu oli pahinta aikaa. Onneksi on tytär, joka velvoitti vähän edes panostamaan. Käyn terapiassa viikottain, mutta koen sen omien asioiden puhumisena vieraalle ihmiselle, eikä siitä ole apua. Haluan vain Rakkaani takaisin, muuta en toivo, haluan äidin lapselleni, ihmisen lähelleni, itseäni varten. Antaisin mitä vaan jos noin tapahtuisi, mutta niin ei tapahdu. Siksi toivon, että te jotka elätte vaikeissa suhteissa, riitelette, petätte, olette aikeissa jättää... ymmärrän toki, että suhteita on monenlaisia ja vaikeitakin, mutta miettikää mikä on oikeasti tärkeää. Kuvitelkaa, että se ihminen vietäis pois, lupaa kysymättä. Rakstakaa, välittäkää ja pitäkää toisistanne huolta, sillä voi tulla päivä ettei se ole enää mahdollista. Eläkää tätä päivää ja nauttikaa siitä mitä teillä on.
Kiitos että jaksoit lukea.
Kiitos että jaksoit lukea.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kiitos että jaoit tuon meidän kanssa.
Sinulle annetaan varmasti toinen tilaisuus vielä rakastaa ja saada rakkautta. Toivon koko sydämestäni että osaat toisella kertaa rakastaa oikein.
itseäsi. Vaimosi sairastuminen ei sinusta johtunut. Kaikki tekee elämässään virheitä ja niistä on vain opittava. Aina kun joku läheinen kuolee, sitä jälkeenpäin potee syyllisyyttä, miksei toiminut niin tai näin. Se on täysin turhaa.
Elä nyt tätä hetkeä ja ole onnellinen lapsestanne. Siinä pienessä ihmisessä on puolet vaimoasi. Hänen elämänsä jatkuu sillälailla.
Varmasti elämääsi tulee vielä uusi ihminen, joku ihana nainen, joka korjaa sydämesi ja tulee onnelliseksi sinun ja lapsesi kanssa.
Tsemppiä.
aloittajalle tietenkin.
Toivon sinulle ja tyttärellesi kaikkea hyvää, toivon että kohtaat vielä rakkauden ja toivon että sillä kertaa osaat paremmin sitä vaalia. Kumpa minun poikaystäväni huomaisi että kohtelee minua kurjasti.
Liikuit elämän perimmäisten kysymysten äärillä.
Vasta kun menettää tai tietää menettävänsä jotain osaa asioita katsoa oikealla tavalla.
Otan todella osaa suruusi :(((
Mutta kirjoituksesi on niin HIENO, että se pitäisi painaa koulukirjoihin! Kun kaikki maailmassa näyttää pahalta ja rahalta. Niin yksikin tuollainen teksti antaa uskoa, että ihmisillä on vielä toivoa. Rakasta pientä prinsessaasi ja kerro se hänelle. Sinulla on paljon rakkautta annettavana ja tyttäresi on se oikea kohde AINA :) Ja ehkä joskus tulee vielä joku sopiva aikuinenkin, joka ymmärtää miten hieno parivaljakko te kaksi olette. Jatka näin! (Tuolla ylhäällä katselee VARMASTI yksi TODELLA YLPEÄ vaimo)
Alkuperäisen viestin kirjoitus on hieno. Se antaa lohtua ja toivoa, että jospa minunkin mies voisi joskus arvostaa minua. Hän on tominut samoin kuin kirjoittaja kuvailee toimineensa.
Vastatkaa hyvät miehet, voiko kumppanin arvostamiseen havahtua aikasemmin, vai vaatiiko se aina jonkun todella arvokkaan menettämistä, ennen kuin menetetyn todellisen arvo pystyy näkemään?
Vaikka olisit tehnyt kaiken toisin, tuntisit silti katumusta!
Menetin mieheni vaikka olin hänelle täydellisen kiltti ja laitoin aina hänen etunsa omani edelle jne jne.
Hän tosin ei kuollut vaan löysi uuden naisen, mutta yhtä kaikki menetin hänet ja pettämällä menettäminen on varmaan pahempaa kuin että toinen kuolisi pois.
Koska minä tosiaan koko ajan mietin mitä tein väärin, joka päivä, vaikka tästä kaikesta on jo vuosia niin en vain pääse elämässäni eteenpäin.
Olin hänelle niiiiiin kiltti.
Olinko liian kiltti?
Olisiko pitänyt olla kovempi?
Ajoinko hänet toisen syliin?
Onneksi viime aikoina on alkanut tuntua että osaan jo nauttiakin elämästä.
Hänen tiedän nauttineen siitä kaikki nämä vuodet jotka minä olen vaan uhrannut murheelle.
Aina on kuitenkin ajateltava positiivisesti, jokainen tekee virheitä ja oppii niistä.
Harmillista vaan että ihmisillä on nykyään niin kiire elää, ettei ehdit huolehtia läheisistä.
Joskus läheisen saattaa menettää yllättäen, vaikka autokolarin takia..
Silloinkin katuu, että "miksi viimeksi lähdin niin kiireellä, etten ehtinyt edes halata tms."
Onko olemassakaan sellaista läheisen menetystä josta ei seuraisi minkäänlaisia katumuksen tunteita?
Emme voi kuitenkaan elää elämäämme jatkuvassa pelossa että näkee jonkun viimeistä kertaa, se olisi liian stressaavaa.
Mutta kohtuullisessa määrin;vaalikaa toisianne, sillä koskaan ei tiedä mikä hetki on viimeinen.
Kyllä. Kuolemalle menettäminen ON helpompaa kuin toiselle naiselle menettäminen. Olen kokenut molemmat. Tiedän mistä puhun.
Mutta menetys on aina menetys. Itsensä syyllistäminen on kuitenkin turhaa, siitä eí hyödy kukaan. On vain koetettava jatkaa elämää ja otettava opikseen sen minkä pystyy.
Oppia ikä kaikki: tänä päivänä osaan arvostaa rinnallani olevaa ihmistä erityisen paljon. Rakkaus on lahja.
On rikkaampaa rakastaa ja menettää rakastettu kuin että ei koskaan olisi uskaltanut rakastaa!
kirjoituksestasi,joka osui suoraan sydämeen ja sai vedet silmiini!!! Otan osaa suruusi!!
voimia sinulle . minäkin menetin rakkaan isäni 27.10 vain 56 vuotiaana yllättäen ei sitä voi järjellä ajatella edes ny noin kolmen kuukauden jälkeen. kaipaus on suuri ja sanaton. isäni oli sairas mutta pois meno ei ollut mitenkään helpottavaa mutta sanon sinulle isäni haudalle viemissäni kukissa olleen runon "loppui tuska tuli uni kaunis ikuinen" voimia sinulle ja lapsellesi.