Olen seurustellu yli kaks vuotta poikaystäväni kanssa ja asumme yhdessä. Ongelma on se ettei hän omasta mielestäni helli ja huomioi minua riittävästi. Haluaisin joskus päästä viereen ilman että hänellä olisi mitään muuta virikkeitä samaan aikaan. Hän ei koskaan ole vain MUN kans, aina sivussa pyörii leffa tai muuten telkkari auki jne. Ja ei siinä muuten mutta hän sitten keskittyy niihin ja tuntuu unohtavan minut. Pyydän usein täysin kahdenkeskistä aikaa, ja kun joskus harvoin hän asettuu lähelleni, hän laittaa nukkumaan. Olen usein selittänyt mitä kaipaan ja miksi, mutta se ei kai mene jakeluun. En tiedä olenko liian vaativa.. Haleja saa yleensä itse pyytää, samoin suukottelua, mutta kumpiki tuntuu olevan hänelle rasite. Nyt tuntuu että pyydän jatkuvasti hellyyttä, mutta tulee kai sitä aina pyydettyä kun ikinä sitä ei saa. Olen miettinyt josko pitäisi siirtyä elämässä eteenpäin ja laittaa lusikat jakoon, mutta poikaystäväni on tärkeä minulle enkä nykyisessä elämäntilanteessani pystyisi nousemaan helposti jaloilleni. Lisäksi poikaystäväni puolitoista vuotta sitten painosti minut aborttiin, joko vauva tai hän. Nyt on vaikea elää sen kanssa että olen tehnyt abortin, se oli vastoin kaikkia arvojani. Poikaystäväni ei tunnu välittävän.
Jos meille tulee riitaa, minä olen aina se joka ensin sovittelee, ja saanki sovitella ikuisuuden. Jos suutun hänelle, hän ei hirveästi yritä lepyttää minua. Jos en heti anna anteeksi, hän tavallaan suuttuu takasi ja taas minä joudun korjaamaan tilannetta. Olis niin helvetin mukavaa että hän joskus kerjäisi minulta anteeksiantoa ja olis aidosti kamalan pahoillaan.
Lisäksi rakkaani ei koskaan vaivaudu näkemään romanttista vaivaa suhteemme eteen. Hän ei ole kertaakaan järjestänyt minulle mitään erikoista ohjelmaa tai vienyt leffaan tai kokannut salaa.
Silti hän aina sanoo rakastavansa. Pitääkö hän minua itsestäänselvyytenä vai minkä takia en koe saavani tarvitsemaani hellyyttä, ja rakkautta. Minulla on ollut erittäin vaikea lapsuus hyväksikäytön uhrina ja diktaattori isäni kanssa, joten hellyyden tarpeeni voi olla tavallista suurempi. Omasta mielestäni en silti ole vaatinut liikoja.
Jos meille tulee riitaa, minä olen aina se joka ensin sovittelee, ja saanki sovitella ikuisuuden. Jos suutun hänelle, hän ei hirveästi yritä lepyttää minua. Jos en heti anna anteeksi, hän tavallaan suuttuu takasi ja taas minä joudun korjaamaan tilannetta. Olis niin helvetin mukavaa että hän joskus kerjäisi minulta anteeksiantoa ja olis aidosti kamalan pahoillaan.
Lisäksi rakkaani ei koskaan vaivaudu näkemään romanttista vaivaa suhteemme eteen. Hän ei ole kertaakaan järjestänyt minulle mitään erikoista ohjelmaa tai vienyt leffaan tai kokannut salaa.
Silti hän aina sanoo rakastavansa. Pitääkö hän minua itsestäänselvyytenä vai minkä takia en koe saavani tarvitsemaani hellyyttä, ja rakkautta. Minulla on ollut erittäin vaikea lapsuus hyväksikäytön uhrina ja diktaattori isäni kanssa, joten hellyyden tarpeeni voi olla tavallista suurempi. Omasta mielestäni en silti ole vaatinut liikoja.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...jospa sinä yrität liikaa teidän suhteessa. Tuo on kyllä aika hölmöä toimintaa poikaystävältäsi, pitäisihän sitä läheisyyttä osata näyttää ja antaa omalle kumppanillensa. Ottaisin sinuna vähän etäisyyttä teidän suhteessa, enkä yrittäisi niin paljoa, ehkäpä se poikaystäväsi sieltä sitten heräilee kun huomaakin ettei toinen olekkaan koko ajan siinä anelemassa huomiota. Tuo abortti asia on kyllä aika outo, ei ketään saisi painostaa sellaiseen.
Parisuhde on jännä peli. Vähän kuin kahvipöytäkeskustelu. Kun kaksi ihmistä kohtaa ja alkaa keskustelemaan, niin syntyy tietty rytmi. Usein on niin, että toinen on selvästi enemmän äänessä ja toinen sitten vähemmän. Ongelmia tulee erityisesti, jos molemmat haluavat puhua vain 20% ajasta. Tai jos molemmat haluaa puhua 80% ajasta.
Ihmissuhteessa ongelmaksi muodostuu se, jos toinen tavaallan aina antaa ja toinen vain ottaa. Teillä tilanne hiukan kuulostaa siltä :(
Ikävä vaan, että PAHAT tavat ovat paljon addiktiivisempia, kuin hyvät.
Kun toinen tuskin huomaa, niin PIENIKIN huomion osoitus tuntuu hienolta.
Kun toinen tekee kaikkensa, niin MIKÄÄN ei suuremmalti ihastuta.
ELI olisitko SINÄ tosissasi valmis ARVOSTAMAAN kynttiläillallisia, rakkauden tunnustuksia, haleja ja pusuja ja kukkakimppuja? HARVA nainen on? Tietysti silloin olisi, jos ne tulisi siltä sohvapeikolta. Mutta EI ne siltä KOSKAAN tule! Ei tänään, ei huomenna :(
ELÄMÄ ON... valintoja.
Voimia siihen mitä valitsetkin!
Tilanteemme ei ollut yhtä paha kuin kirjoittajalla kun totesin paremmaksi erota. Miesystäväni katui jälkeenpäin sitä ettei 3 vuotemme aikana lainkaan osannut arvostaa läsnäoloani. Katseli vain teeveetä tai luki mieluummin kuin keskusteli yhteisistä asioistamme kanssani, edes joskus. Vaikka juuri keskusteluilla olisi yhteinen elomme voinut jatkua. Totesin etten pysty elämään kaksin niin yksin ilman henkistä yhteyttä.
Miksi nainen aina määrittää ja näkee itseoikeutettuna itselleen parisuhteen romantiikan? Miksi romantiikan pitää tarkoittaa samaa miehelle ja naiselle? Perinteinen yllätys kynttilät läheisyys jne. Voisitko itse tehdä miehellesi "miehisen romanttisia" tekoja? Tuntuuko miehistä sille, että romantiikka on jotain millä pitää nainen tyytyväisenä, mutta myös miehen on siitä pidettävä? Onko olemassa miehistä ja naisellista romantiikkaa?
... kyllä, miehesi pitää sinua ap itsestäänselvyytenä, koska - kuten itse tuot esille - sitähän sinä olet!!! ... olet taustasi takia alistuva ja myöntyvä, pelkäät hylätyksi tulemista ja yksin olemista. Eihän sinusta kerta kaikkiaan ole jättämään tätä miestä ja seisomaan omilla jaloillasi! Sinä tiedät sen. Hän tietää sen.
Ja olethan sinä abortin yhteydessä jo hänet valinnut: mies tai lapsi. Sinä otit miehen. Kyllä mies sen tietää, että voi kohdella sinua miten tahansa ja siinä sinä olet. Eikö niin? Pane käsi sydämelle ja ole itsellesi rehellinen: ei sinusta ole lähtijäksi.
Eli tämä kuvio tulee jatkumaan entisenlaisena juuri niin kauan, kun sinä siinä pysyt. Ja vuosien, vuosikymmenten saatossa se vain pahenee. Ehkä kuvioon tulee toisia naisia, ehkä alkoa tms... Tämä mieshän ei selvästikään ole tunneyhteyteen kykenevä. Sinä puolestasi olet äärettömän riippuvainen hänestä.
Piiri pieni pyörikööt....
Sinuna hakisin terapeuttista apua ja tukea, jotta kykenisit kasvamaan ja selviämään vanhoista - ja nykyisistä- traumoistasi ja siitä sitten pikkuhiljaa itsenäistymään ja seisomaan omilla jaloillasi. Pitämään huolta itsestäsi..
Onnea matkaan!
puhuu asiaa. Luepa ap. tarkasti ja tutkistele itseäsi tämän kirjoituksen valossa.
Mitäs jos alkaisit itse kylmemmäksi, etkä olisi kokoajan kerjäämässä niitä haleja ja suukkoja? Anna miehen välillä metsästää. Se tietää että sä käyttäydyt kuin orja, teet sen mielen mukaan ja yrität sovitella, se tietää että sen ei tarvitse pistää tikkua ristiin..jne. Sä todellakin taidat olla itsestäänselvyys.
Sä taidat olla myös läheisriippuvainen sun menneisyyden takia.