Kyllä piti taas viikonloppuna miettiä, että taitais olla parempi olla yksin. Sitä kun ei vaan etukäteen tiedä että olisko sitten onnellisempi vai onnettomampi.
Mies tekee päätöksiä ilman minua; on ne sitten isoja tai pieniä (auton osto tai tv:n osto jne) mutta jotka kuitenkin vaikuttaa minuun jollain tavalla. Kai parisuhteessa pitäisi yhdessä asioista päättää eikä vaan toinen yksin?
Mies ei voi tulla koskaan käymään minun vanhempien luona ja se ottaa todella päähän, koska vanhemmat ajattelee sen johtuvan niistä vaikka tosi asiassa kyse on varmaankin jostain miehen sitoutumispelosta (vaikka kyllä yhdessä asutaankin ja seurusteltu jo viisi vuotta).
Minä olen miehellä itsestäänselvyys ja samoin minä ajattelen miehen itsestäänselvyytenä.
Mies ei ole koskaan kysynyt mitään henkilökohtaista minulta (tarkoitan menneisyyttä, jolla on paljon merkitystä, koska menneisyyden takia minusta on tullut juuri tällainen kuin olen), ja minä uskon sen johtuvan siitä, että loppujen lopuksi miehelle on sama kenenkä kanssa seurustelee; pääasia että ón joku kenen kanssa tulee toimeen.
Ja keskustelu..Tuon minä esille minkä asian tahansa, mikä on vialla meidän suhteessa, kommentti on aina sama "vai niin" eikä mitään muuta. Jos pyydän että puhuttaisiin asioista enemmän vastauksena kuuluu että "puhu sitten" tms.
Taitaa olla aika lähellä lopun alkua..Vaikka välillä meneekin niin hyvin niin ei se taida riittää..Hyviä aikoja on kuitenkin vaa'assa vähemmän kuin huonoja..
Mies tekee päätöksiä ilman minua; on ne sitten isoja tai pieniä (auton osto tai tv:n osto jne) mutta jotka kuitenkin vaikuttaa minuun jollain tavalla. Kai parisuhteessa pitäisi yhdessä asioista päättää eikä vaan toinen yksin?
Mies ei voi tulla koskaan käymään minun vanhempien luona ja se ottaa todella päähän, koska vanhemmat ajattelee sen johtuvan niistä vaikka tosi asiassa kyse on varmaankin jostain miehen sitoutumispelosta (vaikka kyllä yhdessä asutaankin ja seurusteltu jo viisi vuotta).
Minä olen miehellä itsestäänselvyys ja samoin minä ajattelen miehen itsestäänselvyytenä.
Mies ei ole koskaan kysynyt mitään henkilökohtaista minulta (tarkoitan menneisyyttä, jolla on paljon merkitystä, koska menneisyyden takia minusta on tullut juuri tällainen kuin olen), ja minä uskon sen johtuvan siitä, että loppujen lopuksi miehelle on sama kenenkä kanssa seurustelee; pääasia että ón joku kenen kanssa tulee toimeen.
Ja keskustelu..Tuon minä esille minkä asian tahansa, mikä on vialla meidän suhteessa, kommentti on aina sama "vai niin" eikä mitään muuta. Jos pyydän että puhuttaisiin asioista enemmän vastauksena kuuluu että "puhu sitten" tms.
Taitaa olla aika lähellä lopun alkua..Vaikka välillä meneekin niin hyvin niin ei se taida riittää..Hyviä aikoja on kuitenkin vaa'assa vähemmän kuin huonoja..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olemme poikakaverini kanssa seurustelleet kaksi vuotta, yhdessä asutaan. Vaan suhde on laimentunut: rakastelemme harvoin, hyväilyjäkään ei juuri häneltä tipu. Jos itse yritän hyväillä häntä, saan kuulla lääppiväni liikaa.
Riitojakin on. Välillä olen saanut kuulla, että lähde sitten. Mutta kun teen oikeasti lähtöä, mies alkaa perua puheitaan, yhtäkkiä olenkin taas tärkeintä hänen elämässään.
En saa miestä innostumaan yhteisistä harrastuksista, vaikka ennen hän lähti mielellään esim. tanssimaan tai matkalle. Nykyään kaikki, mitä ehdota, saa hänet toteamaan lakonisesti, että no mennään jos sä kerran haluat... Olen yrittänyt saada häntä ehdottamaan esim. viikonloppuohjelmaa, mutta hän ei osaa sanoa enää, mikä hänestä olisi mukavaa. Hän innostuu vain siitä, jos voi lähteä jonnekin poikaporukassa.
Haluan miehen, joka puolestaan haluaa minua intohimoisesti. Joka nauttii seurastani ja innostuu yhteisistä asioista. Olen jo puoli vuotta yrittänyt hyväksyä, että loppu on alkanut, riippumatta tunteistani häntä kohtaan. Olen päättänyt, että jollei tilanne yrityksistäni huolimatta muutu kesän alkuun mennessä, lähden. Se tulee olemaan hänelle shokki, mutta en kestä enää hajutonta ja mautonta yhteiselämää.
Tuttua...
Olemme poikakaverini kanssa seurustelleet kaksi vuotta, yhdessä asutaan. Vaan suhde on laimentunut: rakastelemme harvoin, hyväilyjäkään ei juuri häneltä tipu. Jos itse yritän hyväillä häntä, saan kuulla lääppiväni liikaa.
Riitojakin on. Välillä olen saanut kuulla, että lähde sitten. Mutta kun teen oikeasti lähtöä, mies alkaa perua puheitaan, yhtäkkiä olenkin taas tärkeintä hänen elämässään.
En saa miestä innostumaan yhteisistä harrastuksista, vaikka ennen hän lähti mielellään esim. tanssimaan tai matkalle. Nykyään kaikki, mitä ehdota, saa hänet toteamaan lakonisesti, että no mennään jos sä kerran haluat... Olen yrittänyt saada häntä ehdottamaan esim. viikonloppuohjelmaa, mutta hän ei osaa sanoa enää, mikä hänestä olisi mukavaa. Hän innostuu vain siitä, jos voi lähteä jonnekin poikaporukassa.
Haluan miehen, joka puolestaan haluaa minua intohimoisesti. Joka nauttii seurastani ja innostuu yhteisistä asioista. Olen jo puoli vuotta yrittänyt hyväksyä, että loppu on alkanut, riippumatta tunteistani häntä kohtaan. Olen päättänyt, että jollei tilanne yrityksistäni huolimatta muutu kesän alkuun mennessä, lähden. Se tulee olemaan hänelle shokki, mutta en kestä enää hajutonta ja mautonta yhteiselämää.