Minusta on hyvä tapa ja psyykeä tervehdyttävää hyvästellä vainaja niin, että hänet näkee ja voi vaikka silittää viimeisen kerran hänen poskeaan.
Ortodoksien tapa pitää hautajaisissa arkku avoinna jolloin myös voi suudella/silittää vainajaa vielä viimeisen kerran on mielestäni hyvä ja surutyölle otollinen.
Luterilaisetkin voivat halutessaan pyytää jättämään arkun auki. Näin vainajan hyvästely konkretisoituisi paremmin niillekin sukulaisille tai ystäville, jotka eivät ole vainajaa aikoihin nähneet ennen kuolemaa.
Olen hyvästellyt kaikki kolme kuollutta läheistäni, heistä kaksi kuoli kotona, jolloin voimme hyvästellä heidät omassa vuoteessaan ja lauloimme muutamia virsiä.
Tällä oli hyvinkin terapeuttinen ja rauhaisaa oloa luova vaikutus.
Ortodoksien tapa pitää hautajaisissa arkku avoinna jolloin myös voi suudella/silittää vainajaa vielä viimeisen kerran on mielestäni hyvä ja surutyölle otollinen.
Luterilaisetkin voivat halutessaan pyytää jättämään arkun auki. Näin vainajan hyvästely konkretisoituisi paremmin niillekin sukulaisille tai ystäville, jotka eivät ole vainajaa aikoihin nähneet ennen kuolemaa.
Olen hyvästellyt kaikki kolme kuollutta läheistäni, heistä kaksi kuoli kotona, jolloin voimme hyvästellä heidät omassa vuoteessaan ja lauloimme muutamia virsiä.
Tällä oli hyvinkin terapeuttinen ja rauhaisaa oloa luova vaikutus.
Vastaukset 25
Vanhimmat
...aina. Joskus vainaja on aloittanut jo jonkinlaisen maatumisen ja se ei enään ole terapeuttista katseltavaa... pikemminkin painajaismaista. Eli kannattaa uskoa, jos hautaustyöntekijät sanovat, että ei suosittele vainajan hyvästelyä arkku auki.
Olen nähnyt yhden vainajan arkussa ja se riittää. Mielummin hyvästelen vielä eläessä ja talletan muistojen joukkoon elävän kuvan kun vainajan.
Mutta onhan se ihmisestä kiinni mikä on paras tapa.
3 vainajaa ja haluun nähdä jatkossakin.
Minun veljeni sanoi juuri että haluaa äitistä sen elävän muiston mikä onkin hyvä.Mutta meitä on moneksi.
Itse olen samaa mieltä. Olen tästä asiasta itsekin puhunut täällä aiemmin, mutta kerron nyt uudestaan myös omia kokemuksiani. Mielestäni se, että on mahdollisuus käydä henk.koht. hyvästelemässä lähiomainen katsomalla ja koskettamalla, voi olla hyvin eheyttävä ja äärimmäisen tärkeä, myös lohdullinen kokemus. Oli vainaja sitten - miltei - missä kunnossa vain.
Monesti kuulee sanottavan, että joku ei halua/uskalla mennä katsomaan ja koskettamaan kuollutta omaistaan, koska haluaa muistaa hänet elävänä. Mutta totuushan on se, että tuo katsomassa käyminenhän ei millään muotoa vie pois noita aiempia muistoja. Päinvastoin, katsomisella sen asian käsittäminen, että omainen on oikeasti ja konkreettisesti kuollut, tulee nopeammaksi, ja laittaa suruprosessin luonnollisen vauhtiin. Näkee oikeasti, että hän on siinä, ja oikeastaan ei siltikään ole; Mieli on jo jossain muualla. Ja: Vaikka omainen olisi kuollut täysin luonnollisella tavalla, ja olisi etukäteen tiedossa, että näyttää ihan normaalilta jne., niin mieli ei silti pysty saamaan sitä ihan täysin oikeaa ja rehellistä kuvaa kuolleesta omaisesta, ellei itse konkreettisesti näe. Näin vältytään myöhemmin hiipivistä arveluista ja mielikuvituksen tuotoksista, varsinkin jos omainen on kuollut esim. väkivaltaisesti.
Jos olisi niin, että ruumis on kovin pahasti ruhjoutunut, tai siitä esimerkiksi puuttuu jotakin, voidaan halutessa hyvästelytilanne järjestää niin, että vainajasta on näkyvillä vaikkapa vain käsi tai jalkaterä. Lähtökohtaisesti suosittelen kuitenkin sitä, että kasvot olisi hyvä nähdä, jos se vain suinkin on mahdollista kaikki asiat huomioon ottaen.
Liittyyhän hyvin läheisen omaisen kuolemaan muutenkin se, että kaikki mahdollinen, ihan vaikka mikä tahansa pieninkin tieto, joka hänen kuolemaansa liittyy, on saatava, jos sellainen tieto vain on jossain olemassa. Kaiken mahdollisen tietäminen ja käsittäminen omaisensa kuolemasta; Se sama tiedontarve ja "täytyy saada tietää" koskee myös kuollutta omaista fyysisesti.
Itse ainakin koen tämän hyvin tärkeäksi, ja siis nimenomaan sitä tärkeämmäksi, mitä läheisempi vainaja on. Omat isovanhempani eivät ole olleet minulle kovin läheisiä, vaikka lämminhenkiset välit ovat olleetkin. En nähnyt isovanhempaani kuolleena, eikä tämä "näkemättömyys" ole minua millään tavalla vaivannut, vaan se oli ihan ok. Mutta jos kyseessä on perheenjäsen (tai muuten erittäin läheinen henkilö, kuten vaikka isovanhempi voi jollekulle olla), nousee asia sitä tärkeämmäksi.
Koen että jos en olisi käynyt konkreettisesti hyvästelemässä sisarustani, olisi asia jäänyt vaivaamaan minua varmasti pysyvästi. Se, että oli mahdollisuus nähdä, halata ja silittää, oli itselle äärimmäisen tärkeää. Henkirikoksesta johtuneesta kuolemasta huolimatta hän ei ollut minulle millään tavalla pelottavan näköinen (vaikka jollekin ulkopuoliselle, häntä tuntemattomalle olisi ehkä ollutkin). Hän oli minun rakas sisarukseni, eikä olisi tullut mieleenkään pelätä häntä tai nähdä myöhemmin kauhukuvia. Sitä hetkeä muistellessani näen hänet mielessäni kyllä täysin realistisesti, mutta ne eivät ole itselleni millään tavalla pelottavia näkymiä, vaan realistisia ja oikeita; Minun ei tarvitse mielessäni muuta kuvitella tai arvuutella, koska tiedän.
Isäni kuoli syöpään jouluviikolla.Kävin joulupäivänä jättämässä isäle hyvästit,silitin kylmää poskea ja hiuksia.Tuli jotenkin levollinen olo ja tunne,että isästä oli siinä vain kuoret,sielu oli jossain muualla.Täällä meidän kanssa. Olin myös laittamassa isää arkkuun,puimme sisarusten kans hänet.Ainakin minun kohdalla vainajan hyvästely ja näkeminen toi minulle sisäisen rauhan ja lopullisen tajuamisen että isä nukkuu ikiunta. Ainahan vainaja jonku verran muuttuu mutta jokainen täytyy sisimmässään tuntea haluaako nähdä vai ei.Suru ja ikävä on suunnaton, ajatus ettei koskaan näe enää...
Osanottoni
Tuo sinun tuntemuksesi oli aivan samanlainen kuin minulla. Muutenkin koko kirjoituksesi tuntui niin tutulta.
Vaimoni kuoli myös jouluviikolla ja seuraavana arkipäivänä käytiin hänen äidin kanssa laittamaan arkkuun ja pidettiin vielä sellainen jonkunnäköinen hyvästelytilaisuus lähipiirin kesken (hänen äiti ja sisko perheinen).
Jaksamista sinulle.
Lämmin osanottoni ja jaksamista myös sinulle. Elämä tuntuu julmalta kun vielä kysymys on nuoresta ihmisestä.Syöpä sairautena on kauhea,isän sairastamista läheltä seuranneena tuntuu että se vei mennessään ihmisarvonkin. Kiduttaen vie ihmisen.Luopuminen on tuskallista ja toisaalta helpotus lähimmäisen puolesta että sai nukkua ikiuneen.Monta kertaa kirosin "yläkerran ukon" alimpaan helvettiin kun isän syöpä todettiin.Monta asiaa panin uuteen arvojärjestykseen.Mutta luotama siihen että he elävät täälä meän kanssa.Toivon sinulle voimia,elämäniloa,aurinkoa kevääseen ja lämmin halaus!
Puolisoni kuoli kotona, meillä oli aikaa istua hänen vuoteensa vieressä silittää hiuksia ja poskea melkein pari tuntia, enne kuin hänet haettiin sairaalaan. Uskon, että se on auttanut surussa, on pakko ymmärtää, että kuolema oli vapautus tuskasta, johon ei ollut enää apua saatavissa.
On tietysti eri asia, jos kuolema tulee yllätyksenä, vaikka onnettomuudessa, silloin kannattaa harkita asiaa. Riippuu tietysti ihmisestä, mitä kukin kestää.
Oma kokemukseni on häivyttänyt kuolemanpelon. Puolisoni kysyi, että mitä teet, jos joku aamu heräät kuolleen vierestä? Vastasin ei oletarvinnut pelätä sinua elävänä, niin en usko, että tarvitsee pelätä kuolleena. Ja näin se on ollut.
Oma kokemukseni hyvästeistä:
En ollut paikalla kun tämä asia tapahtui vaan kymmenen minuutin päässä. Kun pääsin paikan päälle vaimoni oli vielä lämmin ja sen oloinen kuin nukkuisi sikeästi, mutta sain mahdollisuuden jättää kahden kesken hyvästit hänelle.
Jonkin aikaa oli pölhö olo enkä uskaltanut soittaa hänen äidilleen ja kertoa tapahtuneesta. Kun vihdoin sain soitettua niin sen jälkeen kävin sitten samalla hakemassa hänet paikan päälle. Yhdessä saimme pukea vaimoni hoitokodin antamaan valkoiseen mekkoon. Tämän jälkeen saatoimme hänet sellaiseen pieneen kappeliin joka oli samaisessa rakennuksessa.
Tästä kaikesta em. minulle jäi todella lämmin tunne.
Mutta jos ajattelen että hautajaisissa olisi pidetty arkku auki ja sukulaiset olisivat hyvästelleet ja nähneet hänet sen näköisenä niin sitä en olisi hyväksynyt.
Hänen oma äitikään ei tuntenut viimeistä edellisenä päivänä kun kävi saattokodissa katsomassa, vaan kertoi myöhemmin että silloin hän ajatteli "ei toi voi olla minun tyttäreni, sehän on joku vanha mummo".
Tässä vaimoni tapauksessa syöpä vei siinä lopussa viimeisen kuukauden, kahden aikana nuoren (alle 40V) ihmisen niin ... öh miten tämän nyt sanoisi....julmalta tuntuu, mutta kuvat keskitysleireiltä tulee mieleen.
Eli minun mielipiteeni asiasta on että pitäisi miettiä olisiko vainaja halunnut kaikkien tuttavien ja sukulaisten näkevän hänet viimeisen kerran sen näköisenä vai ei.
Kun veljeni kuoli ryöstön uhrina. Kävimme koko perhe häntä katsomassa, hän tosin oli balsamoitu koska tuotiin ulkomailta haudattavaksi.
Samoin kävin miestäni katsomassa ruumishuoneella, vaikka olinkin 3h viettänyt hänen kanssaan ennen kuin poliisi tuli ja hänet vietiin pois. Kotona kuolleet poliisi käy aina tutkimassa.
Minusta oli hyvä että kävin katsomassa, että ei minun mielikuvitus pääse tekemään tepposia. Kuten esim. entä jos hän ei oletkaan kuollut.
On hyvä jos omaiset pystyvät käymään katsomassa ruumista. Se on eräänlainen alku surun tielle.
En silti tekisi siitä sääntöä. On ruumiita jotka on parempi olla näkemättä kuten Mauno67 edellä kertoi.
Ennen vanhaan kun ruumiit odotteli hautaamista saunassa. Luulisin että koko talon väki ja kyläläiset kävi katsomassa vainajaa
olet täysin oikkeessa-ei se oo vainajan kunnioittamista enää,jos hänen ruumiinsa asetettaan koko kansan ihmeteltäväks-ruummiin,joka ei ennee ou sen immeisen näkönen,minkälaisena toiset hänet muistavat.Mie sain hyvästellä isäni kotona,jonka jäläkkeen tehttiin ruummiinavvaus ja kun hautajaispäivä tuli,myö ommaiset kysyttiin hautajaistoimiston mieheltä-onko isä muuttunna,ja kun mies oli sitä mieltä,että kovasti on muuttunna-niin arkkua ei ennee aukastu!
pidän tärkeänä vainajan näkemistä. Ortodoksisissa hautajaisissa kun vainaja lepää siinä pitsien keskellä levollisena ja hänet sillä hautaustoimituksella saatellaan kauniisti rajan yli, on helppo uskoa että hän siirtyy maailmaan, missä ei ole enää itkua ja kärsimystä, vaan iloa, valoa, rakkautta, maailmaan missä kaikki salaisuudet selviävät.
Tämä nyt ei liity tuohon varsinaisseen keskustelun-aihheesseen,mut minnuu on koko aikuis-ikäni kiehtonu jollaa tavalla tuo Ortodoksisen uskon välittömmyys ja ilo-aitous.Oun ite eronna luterilaisesta kirkosta jo aikoja sitten,kun tuntu siltä,jotta ottoo se osovvaa,vaan tilalle ei mittää anna.Uskostani en oo luopuna-se lapsen usko Jumallaan säillyy miun syvämmessä kuolemmaan asti.Oiskoon tuo Ortodoksisen uskon "oppiminen"vaikkeeta näin keski-ikäselle?Tarkotan,jotta jos mulla ois halu liittyy johonnii seurakunttaan.Vierrailen joka kesä tuossa Lintulan ja Valamon luostareissa-kiehtovvoo-ihan kuin olis jollaa ihmeellisellä vöimalla täytetty,kun sieltä pois lähttöö!Onko tämä mulle jottaa "etsikkoaikkoo-mäne tiiä,tulevaissuus sen näyttää...
Asia on niin, että ei poliisi tule, jos on kyseessä saattohoidossa oleva henkilö. Ei ainakaan meille tulleet, vaikka asiaa heiltä kysyttiin.
Ennen kuin näin isäni mietin sitä monta kertaa, että haluanko nähdä vaiko muistaa hänet elävänä. Kun tilanne tuli, että valita piti niin en edes ehtinyt miettimään asiaa kun jo juoksin isän luo. Viimeinen kerta kun hänet saan nähdä. Aluksi tuntui, että ei se edes isä ole sen verran paljon oli muuttunut, ja kauhistuinkin hänen näköään. Sitten kun katseli kauemmin niin löysin "isän" ruumiista. Tuona päivänä myöhemmin verkkokalvoille palasi kuva kasvoista arkussa, mutta sen jälkeen tuo "vääristynyt" kuva on hävinnyt ja nykyään kun ajattelen isää arkussa niin muistan hänet sellaisena kuin hän oli eläissään nukkuvana.
Voin vain kuvitella miltä tuntuu niistä, jotka valitsivat etteivät tule katsomaan ja ovat vain kuulleet puheet kuinka kasvot olivat vääristyneet. Heidän muistonsa tilanteesta on todennäköisesti hirvittävämpi kuin minun, koska eivät nähneet oikeaa tilannetta vaan odottivat ulkopuolella ja mielikuvitus tekee helposti tepposet ja kuvitellaan tilanne pahemmaksi kuin se on.
Jokainen tekee kuitenkin omat ratkaisunsa, mutta enää en edes harkitse ettenkö menisi katsomaan. Jopa pahoin muuttunutta ruumista...se kuitenkin on se oma rakas josta haluaa kaiken tietää. Uskookin paremmin, että se oikeasti on kuollut. Siinäkin kohtaa kun ainakin oma mielikuvitukseni tepposet...koko ajan odotin isää kotiin vaikka tiesin hänen kuolleen. Välillä katsoin kadulla taakseni kun tuntui että isä voisi sieltä kävellä. Jopa ruumiin näkemisen jälkeen olen näin kuvitellut vaikkakin vähemmässä määrin.
Ex-mieheni kuoli massiiviseen sydänkohtaukseen
22.12 ja meillä on yhteinen 14 v tytär.
Suru, murhe ja järkytys olivat valtavat, varsinkin
kun olimme molemmat katsomassa elvytyksen ja
viimeiset elinhetket.
Kun tuli tilaisuus katsoa ruumista, tyttö halusi
ehdottomasti mennä, minä en niinkään...
Hän istui kauan kahden kesken isänsä ruumiin
äärellä kertoen kuinka ikävä on ja että hän
haluaa tulevaisuudessa tehdä kaikki hyvin ja
perustaa perheen.
Ensimäiset sanat, kun menimme paikalle, olivat:
Iskä, siehän näytät ihan hyvältä.
Silitteli otsaa ja poskea, jutteli niinkuin
elävälle ihmiselle, menneistä ja tulevasta.
Obduktion jäljet näkyivät osittain, mutta ei
tyttö niitäkään säikähtänyt.
Olin valmiina viemään hänet kotiin heti jos
tilanne käy rankaksi, mutta kaikki meni ihan
hyvin. Sanoin itsekkin hyvästit ex-miehelle,
hyvälle ystävälleni ja olin apuna nostamassa
häntä ruumisautoon.
Kotona sytytimme kynttilän ja muistelimme kaikkea hyvää mitä on aikoinaan yhdessä koettu.
Ei ruumiissa ole mitään pelättävää, saimme
jättää viimeiset terveiset ja siitä jäi hyvä
muisto.
Asia on niin monta puolta, kuin on ihmisiäkin.
Toisille on helpompaa käsittää surua nähtyään ruumiin.Kylmä totuus on se että kaikki ei kestä ajatusta siitä ja silloin se ettei mene katsomaan, on heille paras tapa, ja suon heille jaatuksen muistella sitä hyvää aikaa kun kaikki vielä oli hyvin.
Kaikki omaiset eivät myöskään ole siinä asemassa että on edes paljon katseltavaa, eli ei voida oikein puhua ehjästä ruumiista.
Hyvin pahoin runneltua ruumista ei ole kaunista katseltavaa ja uskon että itse säätyy suurilta traumoilta kun jättää katsomatta.Samoin pahoin palaneet.Joten väitän että tässä asiassa pitää toimia niin kuin oma sydän sanoo parhaaksi olevan.Ei tarvitse muistella kun kirjoituksia konginkankaan linja-autoturmasta , jossa ammattiauttajat eräissä tapauksissa ei suositellut katsomista..joten..oikeaa tapaa ei vaan mielestäni ole.
Itse hyvästelin poikani, isä muistelee poikaansa mielessään, surumme on yhtä suuri.
Mummoni näin kuolleena ennen hoitajia.Olisivat muuten varmaan laitelleet nätisti.Tosin mietin etten halua nähdä kuolleena,näin nyt kävi.Tuntuu etten unohda ikinä silmiä jotka ei enää nää ja suukin kammottavasti auki.Tämä on tullut yöllä mieleeni ja joskus en saa nukutuksi.Parempi olisi ollut jos en olisi nähnyt.Toisaalta mietin ,että olisiko lähdon hetkellä olo paikalla ollut millaista.Nyt ,kun mietin miten se tapahtui kärsikö hän.Silloin ,kun löysin tietysti säikähdin.Kosketin poskea joka oli kylmä.Ajattelihan sitä,että tähän tämä nyt päättyi hänen pitkä elämä ja oli rakkaan läheisen lähteneenä "tarkoitus" nähdä.Muuten itse kuolema niin iäkkäälle ja halvantuneelle oli helpotus.Hän ,kun itsekin jo paljon aijemmin toivoi.Meille oli myös selvää jo aijemmin ,että arkku on kiinni.Hän vaikka ortodoksi olikin myös siskojensa arkut oli kiinni.Veljensä hautajaisissa taisin olla lapsena ,kun oli auki.Ei siitä kauheita jäänyt mieleen.Miten kukin tuntee ja tahtoo.Läheisestä mieluiten elävä muisto.En jos itseäni ajattelen tarvitse läheisten kuolleena nähdä.Ensin mietin tuossa juuri noita jotka ei ole aikoihin nähneet olisi hyvä.Sitten mietin mitä ne sellaiset sukulaiset ja ystävät on jotka ei aikoihin ennen kuolemaa ole nähneet.Eipä tarvitse sittenkään.Rakkaat ihmiset käykää eläissä sukulaisten ja ystävien luona.Vaan hyvä,kun sinä tunsit noin.Minulle jäi ikävä muisto jonka haluisin unohtaa .Vaan ei pysty yritän ajatella häntä eläessä,ei hän olisi halunnut minulle tämmöistä muisti kuvaansa jättävän.
Näyttää siltä että tästä aiheesta kirjoitetaan kahdesta aivan eri asiasta.
Toinen on se että hyvästellään itselle hyvin rakas läheinen hiljaa kahdestaan tai pienessä piirissä ja näyttää siltä että se ei on suurimmalle osalle jättänyt lämpimän muiston.
Toinen on se että arkku pitäisi pitää hautajaisissa auki kaikkien kaukaisten sukulaisten työkavereiden ja naapureiden pällisteltävänä.
Kait ihmiset tottuisivat helpommin kuolemaan ja kuolemiseen jos näkisivät sitä useammin, mutta minusta se menee itsekkyyden puolelle.
Edelleenkin olen sitä mieltä tästä jälkimmäisestä että mietittäisiin olisiko vainaja itse halunnut, ei niin läheistenkin ihmisten viimeisen kerran näkevän hänet naama harmaana, posket lommolla ja ehkä muutama hius päässä jne..
Älkää nyt vaan kukaan loukkaantuko tästä.
Mulla ei ole sitä vastaan mitään, mut en kyl haluais että minun arkku olisi siunaustilaisuudessa auki. Tyypillisesti itse olisin kuitenkin silmät kiinni ja suu sepposen selällään, jätä siinä sitten kaunis muisto KOKO saattoväelle. Oma perhe voisi kylläkin hyvästellä.
Toinen asia mitä en ymmärrä on vainajan kuvaaminen. Minusta ei saisi kuvata, jos ei ole tietoa vainajan mielipiteestä. Sitten niitä esitellään hyvässä lykyssä ympäri kylää, näin minulle on käynyt. Omaiset näyttää kuvaa kuolleestaan varoittamatta ensin. Se on jotenkin liian intiimiä, varsinkin jos ei kovin hyvin tuntenut vainajaa.
On totta, että syöpä muuttaa ulkomuotoa niin rajusti, että vainajan näkeminen voi olla valtava järkytys ihmisille, jotka eivät ole nähneet sitä hidasta hiipumista. Ei varmaan vainajakaan olisi halunnut olla, joku töllisteltävä kummajainen. Kysymys on niin intiimistä perheen keskeisetä asiasta, että ei siinä tarvita ulkopuolisia katsojia.
Luin vanhasta mummon unien ja ennustus kirjasta että vainajan kosketus ei ole hyvästä.Kun kuolema seuraa mukana.äitini kosketti omaa äitiäni joo,, minä mietin, kun en omaa koskettanut vaikka siinä oli.Laitoin koti kukat mukaan sit kansi kiinni.
....entisajan ihmiset siitä sanoo jos koskettaa vainajaa. Me emme saaneet laittaa poikaamme arkkuun koska hän oli niin pahasti selkäpuolelta hakattu. Ja jotkut sanoi että ei kannata katsoa ollenkaan arkkuun laiton yhteydessä. Mutta hautaustoimiston työntekijä sanoi että ei ole mitään estettä. Kasvot voi nähdä. Me katsoimme ja minä silitin poikamme poskea ja kerroin hänelle omia tuntemuksiani ja laitoimme hänelle oman rakkaan tavaransa mukaan sinne arkkuun.
Olen myös hyvästelly mieheni ja sain siitä itseleni hyvän mielen,että sain olla hänen lähellä loppuun asti.Hän sarasti kolme vuotta hoidi ja olin rinnalla kaikessa.
Yhteisiä vuosia oli 44.Kyllä yksinäisyys on sen jälkeen ollut päivittäinen vieras.
Toivon täältä löytävä keskustelu seuraa.