Niinhän siinä kävi. Kolmas kerta elämäni aikana, kun vastakkainen sukupuoli kolahtaa ja alkaa suhde. Nyt myös kolmatta kertaa alan suhteen alkuhuuman jälkeen miettiä, miettiä ja miettiä, että "Tarvitsenko häntä", "Rakastanko häntä", "Saanko häneltä mitä suhteelta tarvitsen"?
Mistä helvetistä tämä johtuu? Joka päivä sellaista henkistä kamppailua omien ajatusten kanssa? Tuntuu, kuin minulla olisi sellainen lukko, joka estää myöntämästä rakkautta tai sitä, että tarvitsen toista ihmistä elämääni ja kuinka tärkeä hän minulle on. Voiko tämä johtua lapsuudesta? Sain vanhemmiltani rakkautta roppa kaupalla, mutta vastaavasti en ole sitä heille koskaan konkreettisesti sanonut ja antanut heille sellaista henkistä läheisyyttä. Ja näinkö se palaa minua ahdistamaan parisuhteessa?
En jaksa millään, en millään uskoa, että tämä tunne-lukko johtuisi siitä,että "ei vain nappaa", koska kyseessä on kolmas pidempi suhteeni ja kahden edellisen suhteen loppumisvaiheissa tuntui kuin maalima olisi menettänyt merkityksen, kun toinen ihminen häviää elämästä pois (Ja silloinkin nämä tunne-lukot olivat suhteen aikana ajatuksissani). Tiedän, huomaan ja vaistoan, että tyttöystäväni on mahtava ja ihana ihminen, jonka kanssa mulla on hyvä olla ja vaikea kuvitella, että kenenkään kanssa olisi paremmin asiat tai saisin suhteelta enemmän. Miksi en tätä pysty sisäistämään ja itselleni myöntämään? Pelkäänkö alitajuntaisesti jotain? En omasta mielestäni ole sitoutumiskammoinen, vaan heittäydyn aina täysillä suhteeseen, jos toinen osapuoli kolahtaa.
Jos suot ajatuksenkin tähän ahdistukseeni, niin sydämeni kiittää Sinua.
Mistä helvetistä tämä johtuu? Joka päivä sellaista henkistä kamppailua omien ajatusten kanssa? Tuntuu, kuin minulla olisi sellainen lukko, joka estää myöntämästä rakkautta tai sitä, että tarvitsen toista ihmistä elämääni ja kuinka tärkeä hän minulle on. Voiko tämä johtua lapsuudesta? Sain vanhemmiltani rakkautta roppa kaupalla, mutta vastaavasti en ole sitä heille koskaan konkreettisesti sanonut ja antanut heille sellaista henkistä läheisyyttä. Ja näinkö se palaa minua ahdistamaan parisuhteessa?
En jaksa millään, en millään uskoa, että tämä tunne-lukko johtuisi siitä,että "ei vain nappaa", koska kyseessä on kolmas pidempi suhteeni ja kahden edellisen suhteen loppumisvaiheissa tuntui kuin maalima olisi menettänyt merkityksen, kun toinen ihminen häviää elämästä pois (Ja silloinkin nämä tunne-lukot olivat suhteen aikana ajatuksissani). Tiedän, huomaan ja vaistoan, että tyttöystäväni on mahtava ja ihana ihminen, jonka kanssa mulla on hyvä olla ja vaikea kuvitella, että kenenkään kanssa olisi paremmin asiat tai saisin suhteelta enemmän. Miksi en tätä pysty sisäistämään ja itselleni myöntämään? Pelkäänkö alitajuntaisesti jotain? En omasta mielestäni ole sitoutumiskammoinen, vaan heittäydyn aina täysillä suhteeseen, jos toinen osapuoli kolahtaa.
Jos suot ajatuksenkin tähän ahdistukseeni, niin sydämeni kiittää Sinua.
Vastaukset 7
Vanhimmat
MItä vikaa sinun ajatuksissa muka on? Kyllähän ihminen saa epäröidä ja miettiä tuollaisia kysymyksiä elämässään, vaikka on rakastunut ja haluaa olla toisen ihmisen kanssa. Mistä olet saanut päähäsi ettei tuollaisia kysymyksiä saa olla? Minulle nuo ovat aina olleet osa elämää, ja kaikille minun miehille myös. Eikä kukaan meistä ole koskaan ajatellut niitä jotenkin pahana tai ongelmana.
Kyse on ehkä enemmänkin siitä, että kun ihminen tapaa toisen, jonka kanssa voi syntyä jotain todella pysyvää, niin tulee automaattisesti joskus ajateltua, että onko tästä suhteesta sittenkään mihinkään. TOinen olisi ihminen joka oikeasti voisi olla se oikea, sellainen on pelottavaa ja jotenkin lopullista.
ajatukset ovat meneviä muodoltaan. ne tulevat ja menevät, ihan sama kuin pelko tai ahdistus tai onnen tunne. se häviää aina. anna ajatuksesi tulla ja mennä. eivät ne sinua vahingoita koska tulevat sinun sisältä, ei ulkoa.
luota siihen vaistoosi. jos se sanoo sinulle että nainen on hyvä ja rakastettava, ja saat itsekin rakkautta häneltä, niin älä anna ajatusmaailman sotkea sitä. sinulla on vaisto ja tunteet, usko niitä, älä ajatuksia. ihan samalla tavalla esim. itsetuntohäiriöiset ovat vakuuttuneet siitä että ovat muita huonompia ja rumempia, vaikkei asia todellakaan ole niin. heidän ajatusmaailma on väärä, ja he uskovat ajatuksiaan, vaikka tuntevat olevansa sisimmässään arvokkaita ihmisiä.
jos joku on joskus peilannut sinuun jonkun ristiriitaisen tunteen rakkaudessa, niin saatat siksikin olla ristiriidassa itsesi kanssa. onko äiti vähätellyt sinua? isä? onko joku haukkunut sinua? onko menneisyyessä jotain samaa kun nykyisyydessä niin, että rakkaus ei olisi ollut varmaa? onko isä esim ollut joskus lähdössä pois, tai mitä vain! kyse voi olla mistä vain, mikä on jäätänyt sinuun arven, tai olet joutunut peilaamisen kohteeksi, jolloin itse ajattelet että rakkaus on ristiriitaista.
onnellisissakin perheissä tapahtuu kokoajan asioita, jotka onnistuvat tekemään lapselle pahaa. se, että olet saanut rakkautta, ei takaa sitä, että mitään pahaa ei olisi tapahtunut.
mieti mistä moinen voi johtua, sinä sen vain sisältäsi vastauksen voit löytää. ei kukaan muu. mutta älä usko sitä ajatusmaailmaasi vaan anna niitten tulla ja mennä.
Kiitän ajatuksistasi.KIITOS. Aivan mahtavaa pohdintaa ja omaa näkökulmaani laajentavaa.
Kysyit, että miksi pohtimiseni on ongelma? Siksi, että tämä on ollut nyt kuukauden ajan päivittäistä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Sellaista juupaseipäs-leikkiä, joka todellakin turruttaa ja ärsyttää. Lapsuudesta en osaa sanoa mitään, joka olisi minut näitä asioita pistänyt laittamaan, mutta ensirakkaudestani kylläkin.
Silloin heräsin keskellä yötä miettimään ahdistuneena, että "tykkäänkö vai en". Ja sitä jatkui sen suhteen loppuun, ja silloin tajusin viimeistään, että tykkäsin ja rakastin järjettömästi. Tuon suhteen jälkeen meni monta vuotta ikävöiden.
No tuli toinen suhde ja upea nainen. Ja miten minä reagoin muutaman kuukauden jälkeen? No totta kai aloin taas kiistämään itselleni rakkauden olemassaolon minun puoleltani ja samainen ahdistava tunne jatkui. Suhde päättyi, kun nainen petti ja minun elämäni meni pirstaleiksi. Tuntui, kun joku olisi kuollut. Silloin myös tajusin, että rakastin enemmän kuin kukaan voisi rakastaa. "Päätin" myös, että ikinä en enää epäröisi ja kyseenalaistaisi...
No tuli tämä kolmas suhde ja muutaman kuukauden alkuhuuman jälkeen alkoi taas tämän nuoren miehen pää täyttyä em. ahdistavista ajatuksista. Puhuttu on kumppanin kanssa paljon ja olen asiasta hänelle itkenytkin. En vain tajua, että miksi minä en voi luottaa tunteisiini, tajuta ajatuksiani ja ennen kaikkea nähdä sekä sisäistää sen kaiken hienouden ja ainutkertaisen suloisuuden, jota tyttöystävässäni on ja rakastaa häntä ilman jatkuvaa epäröintiä?? Onko loppuelämäni tällaista kamppailua?
Ihan kuin olisi kiellettyä ja valtaisan epävarmuuden peitossa kaikki kahden ihmisen suhteen välille muodostuvat mahtavat tunteet ja ajatukset. Tulee sellainen "huijaanko itseäni"-olo ja se pitää sitten välittömästi "kumota" positiivisella ajattelulla ja taas hetkeksi helpottaa.
Kuten mainittua, en jaksa millään uskoa, että tässä olisi kyseessä sellainen "ei vain nappaa ja tunnu missään"-tilanne. Perustan sen siihen, että näin on käynyt aiemminkin kahden "elämäni rakkauden" kanssa sekä riitaan tyttöystäväni kanssa, jolloin jopa suhteemme lopetus tuli esille. Silloin tajusin,että ei helvetti tämä juttu ei saa loppua, enkä halua tätä tyttöä menettää!! Ehkäpä myös tuo tunne kertoo jotain, vai mitä olet mieltä arvoisa bambi800?
Olisi mahtavaa saada vielä pohdintaasi tähän asiaan liittyen, arvoisa bambi, sillä tuon äskeisen kirjoituksesi merkitys oli tälle miehelle äärettömän arvokas.
pohdin tuota aloitusviestiä mutta en osannut siihen sanoa vielä mitään, tämä viesti selvensi ajatusmaailmaasi paljon.
Olet siis herännyt rakkauden tunnetta huomaamaan vasta kun se on jo mennyt, suhde on jo poikki tai muuten menossa? Jo vain se että tiedostat tämän, auttaa sinua paljon. Tukahdutatko tunteitasi tuolla jahkailulla koska pelkäät "todellista" rakkautta ja haavoittuvuutta jonka se tuo? Ja vasta kun on turvallista, tiedät tasan missä mennään, tulevat tunteet pintaan. Liian myöhään?
Olen siinä bambin kanssa varsin samaa mieltä että jossittelu kuuluu asiaan, jokainen on epävarma solmiessaan pysyvää suhdetta. Ja se rakkauden tunne ei ole pysyvä eikä sen kuulukaan olla, ihmissuhde on, niinkuin sanotaan, tahdon asia. On kysymys siitä kuinka paljon arvostat kumppaniasi ja Tahdotko löytää hänessä ne ominaisuudet joita rakastat, ei se tulevatko ne luonnostaan. Rakastuminen, se ensihuuma on se tahdoton osio, sen jälkeen alkaa työ ja tahto.
"Tulee sellainen "huijaanko itseäni"-olo ja se pitää sitten välittömästi "kumota" positiivisella ajattelulla ja taas hetkeksi helpottaa. "
Ilmeisesti sinulla se tahto siis on, muokata tuntemuksiasi käyttäytymisellä. Hyvä. Oli minulla meinaan neuvokin; jatka sitä. Kun alat jossitella, naura hetki itsellesi. Sano vaikka ääneen itsellesi että mietit höpsöjä, laita tahdolla ne ajatukset sivuun. Pakota tilalle hyviä ajatuksia kumppanistasi, ominaisuuksia joita rakastat hänessä, asioita joita hän tekee joista pidät ja jotka saavat sinut hymyilemään. Haaveile omasta rakkaasta hetki, vaikka pakolla. Ajan kuluessa huomaat tuon reaktion tulevan automaattisesti, unohdat ne epävarmat ajatukset.
"En vain tajua, että miksi minä en voi luottaa tunteisiini, tajuta ajatuksiani ja ennen kaikkea nähdä sekä sisäistää sen kaiken hienouden ja ainutkertaisen suloisuuden, jota tyttöystävässäni on ja rakastaa häntä ilman jatkuvaa epäröintiä?? Onko loppuelämäni tällaista kamppailua? "
Valitettavasti melkein jokaisen loppuelämä on. Jokaisessa suhteessa on aikoja jolloin rakkautta ei tunnu olevan, ja pienen ajan päästä se taas löytyy aivan huomaamatta. Käyttäytymisesti muokkaa yllättävän paljon ajatuksiasi, kun hymyilet vaikka väkisin, mielesi tulee paremmaksi ja hymy muuttuu aidoksi.
Toisekseen; sinun ei Tarvitse miettiä "tykkäätkö vai et". Avain hyvään suhteeseen ei ole maailmaa mullistava rakkaus (niin hauskaa kuin se onkin), vaan yhteenkuuluvuus ja yhteensopivuus. Hyvä yhteispeli.
"Silloin tajusin,että ei helvetti tämä juttu ei saa loppua, enkä halua tätä tyttöä menettää!!"
Tahto on. Nyt kerro hänellekin että lopetat jahkailusi ja tahdot rakastaa häntä ja aiot rakastaa häntä. Hän palkitsee sinut kyllä siitä hyvästä että hänenkään ei tarvitse elää pelossa siitä päätätkö huomenna ettet tykkäkään.
***
Kiitos Tristarille myös. On upeita ihmisiä olemassa, kun löytyy aikaa neuvoa ja ennen kaikkea antaa näkemysta tällaisiin asioihin. Menevät molemmat viestit talteen koneelle ja pysyvät siellä minun tukena. Kiitos todella, todella paljon.
Tuo tunteiden tukahduttaminen on kyllä "jännä" asia. Se ei voi olla kuin alitajunnassa, koska en kertakaikkiaan tiedosta sellaisen tunteiden pelon olemassaoloa. Se "tunne-lukko" on myös omituinen. Tuntuu sellaiselta, että ei kertakaikkiaan pääse tunteissaan sellaisen "kynnyksen" yli, jolla sitten myöntäisi,sisäistäisi ja käsittäisi rakkautensa kumppaniin.
Bambi tuossa kirjoitteli, että onko lapsuudessa tapahtunut jotain kuitenkin. En tiedä liippaako läheltä, mutta huono itsetunto ja itseluottamus ovat seuranneet minua nuoruudesta asti. Tiedä sitten onko se epäröinti ja epävarmuus peruja siitä.
Kaiken kaikkiaan nämä neuvoa antaneet viestit olivat paras mahdollinen syntymäpäivälahja elämän lahjan lisäksi.
Entinen avomieheni (ikävä kyllä entinen) on samanikäinen kuin sinä ja syntynytkin samaan aikaan lähes päivälleen. Rakastan häntä vieläkin mutta suhde loppui osaltaan suureen ikäeroon (minä olen huimasti vanhempi) ja myös siihen että hän taisi käydä koko ajan noita samoja kamppailuja kuin sinä. Luulen että hän ei koskaan tajunnut sitä että kun rakastuminen loppuu täytyy alkaa rakastamaan, vaan luuli että kaikki tunteet on loppu. Minä kyllä vaistosin hänen kamppailunsa. Nyt jälkeenpäin hän ilmeisesti ajattelee olleensa vain ihastunut minuun ja se meni ohi. Toivottavasti hän ajattelee toisin 10 vuoden päästä kun muistelee tätä aikaa. En osaa sen paremmin sinua neuvoa mutta kun luin kirjoituksiasi olisin voinut vannoa sinun olevan entinen avomieheni. Vaan et ole sillä minä en pettänyt häntä :)
Hei vaan bambi täällä taas kujertelee :)
Jotain ajatuksia tuli lisää noista kirjoituksistasi.. eli ensimmäisenä kysyn että ovatko suhteesi siis kestäneet vain kuukauden tai pari, ennenkuin olet alkanut epäröimään, ja sitten laittanut suhteen telakalle? eli kyse ei siis ole vuosista, vaan kuukausista?
Mikäli kyse on todella vain kuukausista, niin minun mielestä asia on näin:
Kun mies ja nainen tapaa, ja heidän välilleen syntyy kemiaa, he ihastuvat. Heistä on mukavaa ja jännittävää olla yhdessä ja he odottavat uutta tapaamista. Tapaamisten ja yhdessä vietettyjen hellien hetkien seurauksena tulee rakastuminen (jos tulee), mutta sinun tapauksessa näköjään tulee. rakastumisvaiheessa kumpikin on sokealla alueella toistensa suhteen ja tuntevat toisen läheisenä ja ehkä jopa "se oikea" nimikkeellä.
Tämän vaiheen jälkeen mies yleensä alkaa epäröidä. Kun kumppani on sellainen, että hänen kanssaan voisi olla pitkään, tulee alitajuntaisesti monella olo, että ENTÄ JOS TÄMÄ IHMINEN EI OLEKAAN SE OIKEA. sitten mietitään tykkäänkö vai en, rakastanko tarpeeksi, yms.
virhe, minkä monet tässä vaiheessa tekee, on ero tai muitten naisten pitäminen rinnalla.
Mies joka kokee epäröintiä ja ahdistusta suhteissaan muutaman kuukauden jälkeen, pelkää astua seuraavaan vaiheeseen, sinun tapauksessa en tiedä miksi pelkäät, mutta joku lukko sinulla todellakin on, tosin uskon ettei se ole kovin vahva lukko ettetkö voisi sitä auki potkaista.
Mitä suosittelen:
Et eroa missään nimessä, vaan jatkat suhdetta. Teet itsellesi jonkun ajan, esim. puoli vuotta. (mikäli aika rauhoittaa sinua), ja tänä aikana EI SAA pitää ketään muuta naista lähellä takaovea tai pako autoa. Päätät vaan että katsot puoli vuotta miten menee ja et mieti tuollaisia turhia tykkäänkö vai en juttuja. (minun mies teki noin minun käskystä, kun hän oli myös eipäs juupas mies ja minua ennen suhteet oli 2-3 kk ja hän laittoi poikki aina suhteensa. minutkin jätti, mutta puhuin itseni järjellä takaisin, ja kokeilimme sitä puoli vuotta juttua "väkisin", meni pari kuukautta niin hän alkoi tervehtyä oireistaan. nyt yhteiseloa takana yli 2 vuotta, yhteistä asuntoa etsitään ja elämä on aika nastaa yhdessä :))
Mutta asiaan, eli se mitä koitan sanoa, että mene sen sinun ongelman yli. älä anna sille valtaa vaan kohota sille malja ja sano että voitat sen. niinkuin itsekin sanoit, et voi kipuilla suhteissa koko elämääsi. haluat varmasti suhteen (hyvän) ja perheen, jota jaksat ja haluat rakastaa niin hyvinä kuin huonoina päivinä. se onnistuu vain jos selätät tuon pienen peikon sisälläsi. miehillä on taipumus ja halu voittaa. voita itsesi ja oma ongelmasi, ei se naista vaihtamalla lähde, vaan SINUN AJATUKSIA VAIHTAMALLA.
Joten tuuleta päätäsi ja anna vanhojen peikkojen mennä. Tartu tiukasti elämän tuomaan haasteeseen luoda pysyvä parisuhde, eläkä kurki sivuille vaan kastele aina omaa nurmikkoa.
Kokeile! Minun ihana mutta ah niin ristiriitainen mieheni onnistui, 1980 syntynyt btw, niin kyllä sinäkin siihen pystyt!!!!!
Suhde etenee painollaan. on käytävä läpi tiettyjä vaiheita ennekuin voi esim. mennä naimisiin. siihen kuuluu alkuhuumat ja epäröintivaiheet ja ties sun mitä, mutta sinä jumitat siihen epäröintivaiheeseen. etene siitä vaikka väkisin eteenpäin, niin et hukkaa naisia matkaltasi pois. et voi koskaan nähdä kuka on sinulle se oikea, ellet vietä vuosia yhdessä. vasta sitten kun tiedät että joku ON tai EI OLE sinulle se oikea, niin voit tehdä ratkaisun. MITÄÄN EN TIEDÄ VÄLIMUOTOA EI KANNATA EDES KUUNNELLA tai varsinkaan toimia SEN PERUSTEELLA. aika näyttää, ANNA AJAN KULJETTAA ELÄKÄ KOiTA KULJETTAA SITÄ ITSE.
lopeta kontrolli ja siirry takapenkille nauttimaan maisemista.
Moi.
Tutulta tuntui sinun pohdintosi. Itse kokenut samat pohdinnot suhteen alussa. Kun suhde on sitten loppunut, niin silloin vasta huomasin, mitä tunsin miestä kohtaan. Paria miestä olen todella rakastanut ja kaivannut eron jälkeen kauankin.
Törmäsin kirjaan nimeltä, mars ja venus, seurustelun taito, kirjoittanut John Gray.
Siellä on asiaa esim. noista sun pohdinnoista.
Itseäni kirja on auttanut selkeyttämään ajatuksiani ja antanut vinkkejä. Suosittelen :)
Tsemppiä jatkoon!