Alan olla todella puutunut oman avoliittoni ongelmiin. Niistä on puhuttu itkun kanssa ja ilman, mutta mitään muutosta ei tapahdu, ja alkaa tuntua siltä että eikö se unelmien mies nyt ollutkaan se oikea... vaikka niin siltä tuntui! Ollaan oltu yhdessä melkein neljä vuotta, ja arki on astunut suhteeseen tosi voimakkaasti. Voisi sanoa, että mikään ei tunnu enää miltään. Meitä kiinnostaa aivan eri asiat, minua liikunta, taiteet ja matkustelu, kun taas miestäni sellaiset asiat joista itse en tajua mitään. Eikä hänkään tunnu tajuavan minun asioistani, koska ei niitä ole yhteiseksi elämäämme otettu vaikka olen sitä pyytänyt. Minä teen säännöllistä ma-pe 8-16 työtä, kun taas mieheni epäsäännöllistä ilta- ja yötyötä, on melkein kaikki viikonloput töissä. Se siis niistä yhteisistä viikonlopuista, punaviinistä, saunomisesta ja "laatuajasta". Mies ei myöskään koskaan suunnittele tulevaisuutta yhdessä, ei matkoja jne, koska tuntuu että hän on vaan niin kykenemätön siihen. Elää vaan tässä hetkessä eikä osaa katsoa tulevaisuuteen. Eli se myös niistä yhteisistä haaveista ja tavoitteista. Mies on kyllä sitoutunut minuun, siitä ei ole kyse, mutta luottaa vaan jotenkin siihen että minä hoidan kaiken. Enkä jaksa sellaista.
En haluaisi erota, koska en vaan jaksa alkaa rakentamaan kaikkea uudestaan. En ole tyyppiä jolle miehen vaihtaminen lennosta käy tuosta vaan, sillä uskon kuitenkin omalla tavallani sitoutumiseen ja ongelmien selvittämiseen... typerää sinisilmäisyyttä??? Mutta toisaalta, onko järkeä jatkaa tällaista jos loppuelämä tätä tulisi olemaan...
Jos on samantyylisiä kokemuksia, ajatuksia, niin kertokaahan ihmeessä. Suosta olisi selvittävä, joten vinkkejä otetaan vastaan.
En haluaisi erota, koska en vaan jaksa alkaa rakentamaan kaikkea uudestaan. En ole tyyppiä jolle miehen vaihtaminen lennosta käy tuosta vaan, sillä uskon kuitenkin omalla tavallani sitoutumiseen ja ongelmien selvittämiseen... typerää sinisilmäisyyttä??? Mutta toisaalta, onko järkeä jatkaa tällaista jos loppuelämä tätä tulisi olemaan...
Jos on samantyylisiä kokemuksia, ajatuksia, niin kertokaahan ihmeessä. Suosta olisi selvittävä, joten vinkkejä otetaan vastaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
mitä oikeasti ajattelet. Tunteista puhuminen puolin ja toisin on kaiken a ja o. Sun täytyy sanoa kaikki toi miehelles, koska vaan te yhessä voitte tietää, mitä haluutte, ei kukaan täällä näillä nettipalstoilla. Oon ite vähän samanlaisessa tilanteessa kun sä ja tiedän, että se puhuminen voi tuntua vaikeelta. Varsinkin jos toinen on just tollanen, ettei itse osaa tarttua mihinkään (argh, tiedän niin miltä se tuntuu!) Se on huono selitys jäädä suhteeseen, ettei jaksa alottaa kaikkea alusta. Jos teillä ei ole tarpeeksi tunteita ja muuta yhteistä, ei väkisin kannata jatkaa. Tiedät sen varmasti itsekin. Rohkeutta se vaatii erota!
Jos kestät miehesi työt, niin sitten.
Keskustelkaa asiasta! Hyvänen aika...ei pahempaa.
Ja viikon-kahden päästä uudestaan tilanne käsille.
Se on sitä mitä jokainen elämältään haluaa!
Me erottin x-kanssa, kun oltiin niin erilaisia kaikessa.
Eri näkemykset tulevaisuudesta.
Ei siinä muu auta.
Nyt on ihana ystävä kainalossa.
Ja yhteistä aikaa.
Tuon kuvauksen perusteella teillä on kommunikaatio-ongelma pikemminkin kuin avioeron paikka.
Yhteisen ajan löytyminen on ilmeinen ongelma. Perinteinen ajankäyttömalli ei sovi teille työaikojen takia, joten yrittäkää napsia laatuaikaa sieltä mistä voitte. Sen sijaan että esittäisit laajoja ympäripyöreitä vaatimuksia siitä, että viettäisitte enemmän aikaa yhdessa, väännä asia rautalangasta ja sano konkreettisesti esim. että tällä viikolla haluaisin tehdä kanssasi jotakin mukavaa, ja sitten sovitte ajan, joka käy molemmille. Voihan juttunne olla vaikka romanttinen sunnuntaiaamiainen tai lounas kynttiläillallisen asemesta. Tai hyvä ateria kivassa paikassa sen jälkeen kun sinä olet tullut töistä ja miehesi on vasta menossa. Ja saunoakin voi mihin aikaan päivästä tahansa.
Voihan teillä kummallakin olla eri harrastukset, mutta lisäksi voisitte keksiä jotakin, mitä voitte tehdä yhdessä. Ei omia harrastuksia tarvitse väkisin tuputtaa toiselle.
Tuo tulevaisuudesta keskusteleminen voikin olla jo hankalampi juttu. Siinäkin kannattanee olla aika konkreettinen ja selkeä toivomustensa suhteen, jotta mies ymmärtää, mitä ajat takaa. Miehet kun ovat sellaisia otuksia, jotka eivät osaa lukea rivien välistä, vaikka naiselle asia olisi päivänselvä.
luin juttusi ja melkein voisi luulla että se on minun suhteestani kerrottu.. Me olemme olleet yhdessä kolme vuotta ja asuneet yhdessä/olleet kihloissa pari vuotta. Nyt kaikki tuntuu jotenkin niin turhalta.
Meillä ei ole yhteisiä intressejä (ja voi kuulkaa olenko puhunut tästäkin asiasta miehelleni) ja jos jotain yhteistä yritetään, mieheni lannistuu sen yhden kerran jälkeen. Tuntuu turhalta edes yrittää keksiä mitään uutta yhteistä kun se kuitenkin teilataan.
Minun harrastukseni eivät voisi tippaakaan kiinnostaa miestäni, kun taas minua kiinnostaa kovin mieheni harrastukset, miten on pelit mennyt ja käyn usein katsomassakin mieheni pelejä ja kannustan yleisössä. Mieheni on KERRAN (milteipä pakosta) käynyt katsomassa näytöstäni ja miltei nukkunut siellä.
Tiedän että pitää puhua, ja minähän olen puhunut, mieheni on puhunut, olemme puhuneet ja on itketty ja puhuttu. Pari viikkoa saattaa mennäkin puhumisen jälkeen niin että suhde toimii niin että molemmat tuntevat itsensä tasa-arvoisiksi, mutta sitten mieheni mielenkiinto lässähtää ja ollaan taas alkupisteessä.
Mieheni on todella kultainen ja ihana, puhuu tunteistaan ja rakastaa minua. (Luin yläpuolella olevan tekstin ja siitä tuli mieleeni hirviö, mutta on miehessäni paljon hyvääkin. En kai muuten olisi hänen kanssaan enää?)Meillä on vain erilainen ajatusmaailma. Minulle mieheni on tärkeintä ja miehelleni hän on tärkeintä tässä suhteessa. Mitä pidemmälle tätä kirjoitan, tuntuu koko ajan enemmän siltä että minun olisi parempi ilman häntä. Vaikka rakastankin...
Apua?
Tuli mieleen, että onko ihmisillä nykyään liian suuret odotukset parisuhteelta..? Hyvin rullaava arki, satunnaiset juhlahetket ja hellyyttä ja seksiä silloin tällöin eivät riitä vaan kumppanin kanssa pitäisi pystyä jakamaan aivan kaikki ystäväpiiriä harrastuksia ja shoppailureissuja myöten niin että koko ajan olisi tunne että sydänystävä ja sielunkumppani osallistuu elämäsi joka hetkeen. Mahtaako olla realistista...
Minusta parisuhde tuo elämään oman antinsa ja jos jotain jää puuttumaan, "paikkausta" kannattaa hakea ystäviltään ja harrastuksiltaan tms. Mahdollisuus kommunikoida, välittämisen osoitukset ja se että kummallakin on yritystä kertovat minusta toimivasta parisuhteesta ei niinkään se, kuinka paljon ollaan kiinnostuneita samoista asioista.
"Meillä on vain erilainen ajatusmaailma. Minulle mieheni on tärkeintä ja miehelleni hän on tärkeintä tässä suhteessa."
Ihan sama ilmiö tulee vastaan ystävyyssuhteissakin. En tiedä onko kyse itsekkyydestä vai jostain muusta luonteenpiirteestä. Joillakin mielenkiinto suuntautuu enemmän itseen ja joillakin suhteeseen. Se voi tuntua kurjalta, mutta on nieltävä ellei homma omasta mielestä mene aivan ööveriksi.
Ymmärrän toki, näitä kirjoittajia, että eivät ole tyytyväisiä parisuhteeseensa. Koska näinhän se menee, että toiselle riittää enemmän ja toiselle vähemmän (esim. huomiota, yhteistä aikaa jne.). Monesti tulee verrattua omaa parisuhdetta kaverin parisuhteeseen, jolloin helposti alkaa miettiä, että "miksi meillä ei ole noin.. meidän suhde ei kai oo niin kuin pitäisi". Oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että jokaisessa suhteessa on omat ongelmansa.. Mutta ulkopuolelle näytetään vain hyvät puolet..
Itse olen serurustellut 3,5 vuotta ja asuttu yhdessä 2,5 v. Kihloissa ei olla. Kyllähän sitä koko ajan keksii jotakin mikä on pielessä, mutta toisaalta, eihän arki yhtä "ruusuilla tanssimista" olekkaan.
Joskus tein ongelman vähän siitä sun tästä. Sitten ajattelin, että VAADINKOHAN liikaa. Saan suhteessa läheisyyttä myös ilman seksiä (sitäkin on kai joka suhteessa toisen mielestä liikaa tai toisen mielestä liian vähän). Me ymmärrämme tai olemme ymmärtävinämme toistemme harrastuksia vaikka kuljemmekin niissä erikseen.
Joskus on tehtävä itsekin kompromisseja: on tultava toista vastaan. Tärkeintä kuitenkin on että saa toisen ymmärtämään että vastaan on tultava molempien! Eihän kukaan yksin voi seurustella..
Mä olen kuitenkin sitä mieltä (huom. omasta kokemuksesta!) että ei mies vaihtamalla parane, jos itsellä on "kaavat" joiden mukaan myös toisen tulee elää.
Minun elämäntilanne tuntuu aivan samalta. Eli kohtalotovereita ollaan. Ja kun se mies on nyt yövuorossa niin on ollut ilta aikaa märehtiä että kuinka jatkaa.
Meppis mietti liian kovia vaatimuksia kumppanille. Olen toistaiseksi ollut omassa tilanteessani samoilla linjoilla. Ei yksi ihminen voi vastata kaikkeen tarvitsevuuteeni. Muutin itse mieheni kotikaupunkiin ja omat ystävät jäi sitten eri paikkakunnalle. Yritän kyllä etsiä kokoajan aktiivisti sielunsiskoa täältä, jotta saisin edes yhden tosiystävän kaupunkiin, jonka kanssa juoda kahvia ja vaihtaa kuulumisia.
Olen myös vähän sitä mieltä että kun mies on tyytyväinen ja minä tyytymätön niin ongelma on mun päässä, eli veisin saman ongelman uuteen suhteeseen...
Filosofointi ei kuitenkaan tee arjesta mielekkäämpää, eikä poista pelkoa että tuhlaan elämääni epätyydyttävässä suhteessa. Äh, ei minusta tainnut apua olla. Jään odottelemaan parempia ehdotuksia.
meilläkin arki on totaalisesti tullut suhteeseen. tuntuu, kuin olisit kirjoittanut mun elämästä. Rakastan miestäni, mutta hän tuntuu välillä jotenkin vätykseltä. hän ei osaa tarttua mihinkään asioihin, minun täytyy järjestää kaikki ja joustaa kaikessa. hän lupailee, puhuu, pussaa, mutta mistään ei ikinä tule valmista. koko elämä tuntuu olevan yhtä tylsyyttä, kiertelemistä ja kaartelemista. elämä avomieheni kanssa tuntuu sellaiselta "harmaalta massalta", jossa mikään ei tunnu oikein miltään. asiat ovat alkaneet tuntua merkityksettömiltä.
Olen puhunut ja ilmaissut asiani ja ajatukseni useaan kertaan. hän lupaa aina yrittää ajatella joskus minunkin "kantaani". lupauksiksi ne ovat jääneetkin, mitään konkreettisia tekoja ei ole tapahtunut.
olen jotenkin lopen kyllästynyt moiseen käytökseen. ja mitä niihen vinkkeihin tulee, en kyllä osaa neuvoa, kun lähteminen on ollut mielessäni useaan otteeseen, tosin sitä en sisimmässäni haluaisi. en ymmärrä miksei mies voi tajuta sitä, etten minä jaksa vuosikausia tuollaista käytöstä..
näkökanta asiaan: Arki on tullut meilläkin vastaan ja minä yritän kaikkeni jotta pitäisin toisen tyytyväisenä, puhun ja pussaan jne. jne. Mutta kun tuntuu ettei mikään riitä, tuntuu että toinen on ristiretkellä täydellisen miehen etsinnän takia. Olen joustanut, muuttunut, tehnyt melkein mitä tahansa että saisin "kuningattareni" tuntemaan olonsa tyytyväiseksi. Ja mikä on lopputulos? Ei hyvä edelleenkään, en tiedä mitä hän etsii. Nyt sain hänet lähtemään kanssani parisuhdeterapiaan (sinne hän suostui lapsen takia). Saa nähdä mitä siitä tulee, olen kyllä valmis päästämämään hänet menemään mutta kuitenkin...