Paljon puhutaan väkivaltaisista miehistä, mutta väkivaltaisia naisiakin on. Minä olin sellainen nuorena, teininä. Voisin kertoa kokemuksistani.
Ihastuin ja rakastuin palavasti teininä minua 8 vuotta vanhempaan mieheen, aloimme seurustella. Kaikki meni päin ** heti alussa. Hän ei välittänyt minusta, painosti seksiin, lausui loukkaavia kommentteja ulkonäöstäni (14-15-vuotiaalle se on aika kova isku) ja ei ollenkaan ottanut huomioon nuorta ikääni. Minä suutuin, vihastuin ja aloin vihata häntä, en osannut kuitenkaan lähteä. Olin "riippuvainen" hänestä ja itsetuntoni oli alhaalla. Aloitin e-pillerit, tulin erittäin mustasukkaiseksi ja aloin käyttäytyä agressiivisesti. Revin, raavin, potkin, huusin, raivosin. Käyttäydyin kuin kamalin kauhukakara. Halusin huomiota ja rakkautta, en osannut vaatia sitä sanoin. Erosimme parin vuoden jälkeen. Syytä oli molemmissa, mutta sen voin sanoa, että itselleen on vaikeinta antaa anteeksi.
Kasvoin alkoholisoituneessa ja väkivaltaisessa kodissa ja olin erittäin onneton lapsi. Murrosikäni oli todella rankkaa aikaa minulle.
Heräsin suhteen loputtua tilanteeseeni ja hain apua. EN KOSKAAN olisi halunnut käyttää väkivaltaa rakasta ihmistä kohtaan, en koskaan halunnut olla kuten isäni. Syyllisyys painoi minua kauan, inhosin itseäni. Halusin kuolla.
Terapia auttoi minua. Halusin muuttua ja olin vielä nuori, vasta täysi-ikäistynyt kun hain apua. En olisi voinut ottaa sitä riskiä, että käytökseni olisi jatkunut uudessa suhteessa. Inhoan väkivaltaa ja nykyään olenkin sosiaalia-alalla auttamassa muita pääsemään samantapaisista tilanteista yli.
En koskaan unohda miten käyttäydyin ja syyllisyys painaa varmasti minua koko elämäni ajan, mutta tiedän myös etten niin enää koskaan tee. En tiedä antoiko hän minulle anteeksi, minä annoin kuitenkin hänelle.
Halusin jakaa tämän kanssanne, koska naisnäkökulmasta niin harvoin kirjoitetaan. Kannustan myös kaikkia hakemaan apua heti! Väkivallan ei tarvitse siirtyä vanhemmilta lapsille. Tehdään yhdessä maailmasta rauhallisempi paikka elää.
Ihastuin ja rakastuin palavasti teininä minua 8 vuotta vanhempaan mieheen, aloimme seurustella. Kaikki meni päin ** heti alussa. Hän ei välittänyt minusta, painosti seksiin, lausui loukkaavia kommentteja ulkonäöstäni (14-15-vuotiaalle se on aika kova isku) ja ei ollenkaan ottanut huomioon nuorta ikääni. Minä suutuin, vihastuin ja aloin vihata häntä, en osannut kuitenkaan lähteä. Olin "riippuvainen" hänestä ja itsetuntoni oli alhaalla. Aloitin e-pillerit, tulin erittäin mustasukkaiseksi ja aloin käyttäytyä agressiivisesti. Revin, raavin, potkin, huusin, raivosin. Käyttäydyin kuin kamalin kauhukakara. Halusin huomiota ja rakkautta, en osannut vaatia sitä sanoin. Erosimme parin vuoden jälkeen. Syytä oli molemmissa, mutta sen voin sanoa, että itselleen on vaikeinta antaa anteeksi.
Kasvoin alkoholisoituneessa ja väkivaltaisessa kodissa ja olin erittäin onneton lapsi. Murrosikäni oli todella rankkaa aikaa minulle.
Heräsin suhteen loputtua tilanteeseeni ja hain apua. EN KOSKAAN olisi halunnut käyttää väkivaltaa rakasta ihmistä kohtaan, en koskaan halunnut olla kuten isäni. Syyllisyys painoi minua kauan, inhosin itseäni. Halusin kuolla.
Terapia auttoi minua. Halusin muuttua ja olin vielä nuori, vasta täysi-ikäistynyt kun hain apua. En olisi voinut ottaa sitä riskiä, että käytökseni olisi jatkunut uudessa suhteessa. Inhoan väkivaltaa ja nykyään olenkin sosiaalia-alalla auttamassa muita pääsemään samantapaisista tilanteista yli.
En koskaan unohda miten käyttäydyin ja syyllisyys painaa varmasti minua koko elämäni ajan, mutta tiedän myös etten niin enää koskaan tee. En tiedä antoiko hän minulle anteeksi, minä annoin kuitenkin hänelle.
Halusin jakaa tämän kanssanne, koska naisnäkökulmasta niin harvoin kirjoitetaan. Kannustan myös kaikkia hakemaan apua heti! Väkivallan ei tarvitse siirtyä vanhemmilta lapsille. Tehdään yhdessä maailmasta rauhallisempi paikka elää.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itsensä syyllistäminen on aivan hirveää. Minun kohdallani tarina on toisenlainen, mutta lopputulos, itsensä syyllistäminen, aivan sama. Isäni rupesi käpälöimään minua, kun olin murrosiässä. Lähdin maailmalle, en pitänyt yhteyttä kotiin, syytin äitiä siitä, ettei hän puolustanut minua. Kostin poikaystäville sen miten huonosti minua kohdeltiin kotona.
Sitten sain lapsen. Hyvitin lapselle ne kaikki pahat jutut, jotka olin tehnyt. Ainakin haluan ajatella niin.
Nykyään olen naimisissa, onnellisesti. Lapset on aikuisia, ja elämä on hyvin. Ainoastaan se syyllisyydentunto siitä, että kohtelin huonosti täysin viattomia ihmisiä.
Tehdään tästä maailmasta parempi ainakin siltä osalta, kun voidaan.
Hymyä huuleen.
Hienoa että avauduit noinkin vaikeasta asiasta!Ei se varmasti helppoa ollut?
On hyvä että otit huomioon naisten kohdistaman väkivallan miestä kohtaan.Siitä kun harvemmin puhutaan...ja se on kuitenkin yhtä tärkeä puheenaihe kuin se,että mies lyö naista.Odotan mielenkiinnolla kansalaisten reaktiota.
Tsempit!