Monella menee sukset ristiin anopin kanssa, mutta täällä on päinvastoin. Miehen isä, siis appiukkoni, jäi leskeksi viime kesänä. Olemme miehen kanssa olleet pitkään, kymmenen vuotta ja odotamme vauvaa, lapsi syntyy keväällä. Suhteessamme on ollut kiistojakin, olemme aloittaneet niin nuorina (lue: lapsellisina), mutta periaatteessa emme koskaan ole tuoneet ongelmiamme appivanhempien tietoon. Tulin hyvin toimeen anopin kanssa, ja appiukonkin ennen tätä. Mieheni on varsinainen oman tien kulkija, ja hankalakin usein, mutta meillä synkkaa, ei kai muuten tässä oltaisiinkaan.
Nyt sitten appiukko on herännyt lapsen tulon myötä siihen, että olen tosiaan tässä pysyvästi ja että nyt lapsenlapsikin on tulossa. Välillä kaikki on niin täydellistä ja suitsutusta, sitten taas asiat kääntyvät kettuiluksi. Joka asiaa täytyy vertailla ja kilpailuttaa, mikä käy hermoilleni, oli kyse sitten ruuanlaitosta tai asunnonostosta. Valmispakasteita ei kannata lyödä kahvipöytään, ellei halua siitä vinoilua, ja kuulla kuinka helppoa se on, ja kuinka HÄNKIN osaa paistaa sellaisia. Jos itse leipoo, niin niitä syödään pitkin hampain, mutta onneksi ilman kommenttia. Olen nykyään varpaillani joka kerran tavatessa, aina jostain tulee kuittia tai kommenttia. Lisäksi appea ärsyttää selkeästi asenteeni, olen päättänyt, etten ryhdy nöyristelemään tai alistumaan tähän arviointiin.
Vähän aikaa sitten tilanne kärjistyi sukujuhlissa, alkoholilla yllättäen vaikutusta asiaan... Koska huumorini on sarkastinen, olimme heittäneet vitsiä miehestäni, ja varsinkin hieman kehityksen alla olevista kodinhoitotaidoista. Lopuksi ajattelin vain, tyhmää kyllä, päättää keskustelun siihen, että tokaisin mieheni olevan hyvä mies, piste. Josta appi aloitti aika aggressivisestikin keskustelun, olenko minä sitten hyvä vaimo? Koska hänen poikansa kehittyy koko ajan paremmaksi, olenko minä siis valmis vastaamaan siihen, ja tämä siis täysin tosissaan. Yritin asiallisesti vastata, että eipä ihminen muuta voi, kuin olla oma itsensä, ja katsoa mihin riittää. Jossain vaiheessa sukulaismies tuli väliin, ja sanoi että kelpaahan tuo, kyllä sitten näkyisi jos ei kelpaa. Just. Asennekin saa nyt niin kiehumaan väliajoin, ja toivon, että pystyn pitämään suhteet nyt jonkinlaisessa kunnossa. Mutta onko neuvoja, miten toimin, vai olenko niin sokea oman käytökseni suhteen, etten huomaa ärsyttäväni?
Nyt sitten appiukko on herännyt lapsen tulon myötä siihen, että olen tosiaan tässä pysyvästi ja että nyt lapsenlapsikin on tulossa. Välillä kaikki on niin täydellistä ja suitsutusta, sitten taas asiat kääntyvät kettuiluksi. Joka asiaa täytyy vertailla ja kilpailuttaa, mikä käy hermoilleni, oli kyse sitten ruuanlaitosta tai asunnonostosta. Valmispakasteita ei kannata lyödä kahvipöytään, ellei halua siitä vinoilua, ja kuulla kuinka helppoa se on, ja kuinka HÄNKIN osaa paistaa sellaisia. Jos itse leipoo, niin niitä syödään pitkin hampain, mutta onneksi ilman kommenttia. Olen nykyään varpaillani joka kerran tavatessa, aina jostain tulee kuittia tai kommenttia. Lisäksi appea ärsyttää selkeästi asenteeni, olen päättänyt, etten ryhdy nöyristelemään tai alistumaan tähän arviointiin.
Vähän aikaa sitten tilanne kärjistyi sukujuhlissa, alkoholilla yllättäen vaikutusta asiaan... Koska huumorini on sarkastinen, olimme heittäneet vitsiä miehestäni, ja varsinkin hieman kehityksen alla olevista kodinhoitotaidoista. Lopuksi ajattelin vain, tyhmää kyllä, päättää keskustelun siihen, että tokaisin mieheni olevan hyvä mies, piste. Josta appi aloitti aika aggressivisestikin keskustelun, olenko minä sitten hyvä vaimo? Koska hänen poikansa kehittyy koko ajan paremmaksi, olenko minä siis valmis vastaamaan siihen, ja tämä siis täysin tosissaan. Yritin asiallisesti vastata, että eipä ihminen muuta voi, kuin olla oma itsensä, ja katsoa mihin riittää. Jossain vaiheessa sukulaismies tuli väliin, ja sanoi että kelpaahan tuo, kyllä sitten näkyisi jos ei kelpaa. Just. Asennekin saa nyt niin kiehumaan väliajoin, ja toivon, että pystyn pitämään suhteet nyt jonkinlaisessa kunnossa. Mutta onko neuvoja, miten toimin, vai olenko niin sokea oman käytökseni suhteen, etten huomaa ärsyttäväni?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sain sen käsityksen, että appi puhui viinan voimalla.
Kokemuksesta tiedän, että sellaisia keskusteluja on aina syytä välttää.
Paitsi että viina vie arvostelukyvyn humalaiselta, ja hän rupeaa puhumaan asian vierestä, hän "unohtaa"seuraavana päivänä puhuneensa sanaakaan.
Juopoilla on valikoiva muisti.
He kieltävät aina edes olleensa humalassa, mutta vetoavat kuitenkin siihen, että humalassa tulee sanottua ja tehtyä kaikenlaista, jonka selvänä unohtaa.
Sen vuoksi älä koskaan keskustele vakavasti humalaisen kanssa tai porukassa, joka alkaa filosofoida muutaman mukillisen jälkeen.
Anoppisi on kuollut vasta vähän aikaa sitten. Appesi ilmeisesti käy suruprosessia läpi ja "hakee" omaa paikkaansa. Yritä ymmärtää asioita appesi kannalta, hänellä ilmeisesti on todella paha olla. Pahimmat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Kun oma isäni kuoli, jouduin käymään äitini kanssa välillä vaikeankin kasvun läpi. Vain surun ymmärtäminen auttoi minua itseäni jaksamaan. Äitini oli todella hankala ja piikikäskin välillä. Meni ikävä kyllä muutama vuosi kunnes helpotti. Nyt kaikki on hyvin ja äitini hyvin tasapainoinen. Hän on kyllä jälkeenpäin pyydellyt anteeksi käytöstään.
Elämäntilanteet ovat välillä hankalia, elämä on yhtä kasvamista, meillä kaikilla.
Jaksamista sinulle