niinkauan kuin henki pihisee. Sille ei omat, ettekä te muutkaan miniät voi yhtään mitään. Voi että minä säälin teitä kun tuhlaatte energiaanne meihin anoppeihin. Olisitte senkin aikaa miehenne/poikani seurassa, ja tekisitte hänet hyvin onnelliseksi. Ajatelkaa, teille anoppi/appi miehen äiti/isä ovat kasvattaneet kaikista parhaan miehen. Hänen vertaista ei löydy toista, kun hän on juuri sinulle, miniä, kelvannut. Ethän toki ottaisi toiseksi huonointa edes, paras hänen olla pitää. Ihme kyllä, hänet synnytti anoppisi:) Muistatko koskaan kiittää häntä siitä, miniä?
Haluaisin olla kärpäsenä katossa kun teillä omat pojat ovat samassa tilanteessa, ja myös tytöt. Sanotteko te, etten minä olekaan enää sinun äitisi, poika??
Haluaisin olla kärpäsenä katossa kun teillä omat pojat ovat samassa tilanteessa, ja myös tytöt. Sanotteko te, etten minä olekaan enää sinun äitisi, poika??
Vastaukset 62
Vanhimmat
No,rakkauden huumassa sitä katsoo toista kuin vaaleanpunaisten lasien läpi ja kun tämä alkuhuuma haihtuu,niin alkaa niitä ikäviäkin luonteenpiirteitä paljastua.
Ikävä kyllä,monet äidit katsovat poikaansa vaaleanpunaisten lasien läpi niin kauan kun heissä henki pihisee.
Kysyn vielä miksi anoppia pitäisi kiittää siitä,että hän on synnyttänyt pojan?
Ei anoppi ole mikään jumala jota pitäisi ylistää kun antoi ainoan poikansa.
No en enempää jaksa kommentoida,mutta tuo kirjoituksesi kyllä kertoi sinusta kaiken.Onneksi et ole anoppini,etkä äitini.
Vielä lahjavinkki miniöille:Näköispatsas sinusta,jotta he aina siitä pölyjä pyyhkiessään muistaisivat mistä heidän miehensä on putkahtanut.
Minulla on ihana mies ja osaan olla siitä kiitollinen anopilleni, hän on poikansa kasvattanut niin hienosti.
Anoppini on hyvä ystäväni ja hänen poikaansa me molemmat yhdessä ihailemme. Anoppiani arvostan koska hän on ihanalle miehelleni tärkeä henkilö.Mieheni vanhemmat ovat minulle yhtä tärkeitä kuin hänelle itselleenkin.
"niinkauan kun henki pihisee.Sille ei anoppini,ettekä te muutkaan anopit voi yhtään mitään.
Voi että minä säälin teitä kun tuhlaatte energiaanne meihin miniöihin.Olisitte senkin aikaa miehenne seurassa ja tekisitte hänet hyvin onnelliseksi."
No minulla kyllä menee vähän yli tuo synnyttämisestä kiittäminen ja täydellisyys.
Tuhannet naiset synnyttävät juuri nyt eikä se heistä sen parempia tee.
Ihmisiähän tässä vaan ollaan.Ei sen parempia eikä huonompia ja raamatussakin sanotaan:"joka itsensä ylentää,hänet alennetaan ja joka itsensä alentaa hänet ylennetään".
Minulle ei ole edes tullut mieleen,että jonkun pitäisi minua kiittää,että olen synnyttänyt..
Olen ensisijaisesti nainen vaimo ja äiti,tarpeen vaatiessa vaan tuo järjestys vaihtuu..
mutta tuo vaimon osa on onnesta kiinni ;(
sen sinä voit menettää jopa sillä, että et osaa antaa arvoa äiti-lapsi suhteelle.
Kuinka kauan voi mies kestää esim. sitä, että oma vaimo mollaa jatkuvasti hänen äitiään ja siinä samalla halveksuu myös tätä kyseistä miestä.
Eli vaimo voi olla pian entinen vaimo mutta äiti on se joka pysyy aina samana.
Kukaan ei pysy loppuelämäänsä samana.
Aika muokkaa jatkuvasti ihmisiä.Lapsia kasvamaan aikuisiksi.Naisia äideiksi.Miehiä puolisoiksi.Anoppeja mummoiksi ym.ym
Jokaisen on kasvettava joksikin.
äidiltä äitiyttä mihinkään.
Aika se nimenomaan vie sen oman lapsen lapsuudesta, lapsuuden kodista, turvan ja ohjauksen tarpeesta - omaksi itsenäiseksi aikuiseksi ihmisekseen. Äitinsä lapsena säilyy kyllä, mutta ei lapsena lapsuuden merkityksessä. Silloin pitäisi vähän sen lapsen ja vanhemman välisen suhteenkin muuttua; parhaimmillaan kahden aikuisen väliseksi suhteeksi. Tullakseen tasapainoiseksi, riippumattomaksi kiintymyssuhteeksi.
Omat lapset taitavat kaikille pysyä aina lapsina, mutta heidän aikuistumisensa pitäisi silti hyväksyä. On normaalia, että lapset jättävät lapsuuden kotinsa ja sitoutuvat puolisoonsa. On todella surullista huomata, kuinka jotkut vielä aikuisina vanhemmissaan ja tekevät ratkaisuja isän tai äidin mieliksi. Ainakin yhtä surullista on huomata, että äiti tai isä ei päästä aikuisista lapsistaan irti, vaan vaikkapa marttyyriasenteella yrittää pitää suitsia tiukalla.
Suupolvien ketjussa äiti on ihan tarpeellinen ja välttämätön.
Mutta mitä äitiys itsessään on?
Moitiskelemme miehiä, jotka eivät lähde kotoaan, vaan pysyvät "peräkammarin poikina", kunnes vanhemmat kuolevat. Katsomme, että mies on liian riippuvainen vanhemmistaan.
Yhtä lailla vanhemmat voivat roikkua lapsissaan, ilmeisesti äidit vielä tiukemmalla otteella kuin isät.
Se on vääränlaista "äitiyttä", ahdistavaa ja itsekästä.
Lastaan rakastava äiti tietää kyllä, että vanhempien on lapsen parasta ajatellen vetäydyttävä hänen läheisyydestään ja päästettävä lapsi kasvamaan erilliseksi, toimivaksi persoonaksi, yhdeksi ketjuksi sukupolvessaan.
Jokaisen on opittava elämään, opittava omista virheistään ja tultava toimeen ilman holhousta.
Lapsensa hihassa roikkuva äitimuori vaatii lastaan hoitamaan häntä kuin lasta, auttamaan, tottelemaan, hoivaamaan ja holhoamaan oman onnensa ja elämänsä kustannuksella.
Rakkauden nimissä.
Siittiö sisälläni, kasvava ja kehittyvä, syntyvä pieni lapsi joka aiheuttaa sydämessä suuren rakkauden ja mieleen suuren ilon ja huolen.
Se on kitisevä paskova ja nälkäinen kapalo, jota kannan rinnallani ja ravitsen ruualla ja rakkaudellani.
Se on ekaluokkalainen, hiukan jo itsenäinen, ihminen jonka kehitystä seuraan onnellisen liikuttuneena.
Se on valkolakkinen nuorukainen, äidin ylpeys ja ikuinen huolenaihe.
Se on aikuinen ihminen, joka valittunsa käsipuolessa astuu alattarille tahtonaan rakentaa oma pesä ja oma perhe, irti lapsuudesta mutta sen muistot ikuisesti itsellään.
Se on ikääntyvä itsenäinen aikuinen, joka omien lastensa kasvaessa, kiitollisena muistelee omaa lapsuuttaan, omaa nuoruuttaan, omaa äitiään, joka antoi hänelle mahdollisuuden elämään jonka hän itselleen rakensi.
Se on ikuinen side kahden ihmisen välillä kehdosta hautaan.
Jos sitä ei olisi, meidän kaikkien elämä jäisi elämättä !
että tuon tunteen voittaa, sen vahvuudessaan, syvyydessään ja kuolemattomuudessaan vain..... ISOÄITIYS !!
Eli me parjatut anopit joilla on lapsenlapsia, olemme siis myös mummuja, joitten sydän sulaa silkasta rakkaudesta omaan lapsenlapseensa.
Eli voitte uskoa miten vaikea minun on kuvitella sellaista anoppia ja mummua joka olisi kamaludessaan sitä luokkaa mitä täällä saa lukea. KUKAAN äiti ei tahdo pahaa omalle lapselleen, KUKAAN mummu ei halua tuhota lapsenlapsensa perhettä !
mitään lastaan kohtaan. Äidinrakkaus, suurin ja puhtain rakkaus, on kadonnut.
Lapsi maailmaan ja ei kun hoitoon ja baanalle, kaljamuki kourassa, kotiin kontaten ...
ei ihme ettei ymmärretä äidinrakkautta enää.
On olemassa paljon fiksujakin nuoria äitejä, he vaan eivät notku täällä netissä. Asialliset fiksut äidit jotka rakastavat lastaan harrastavat netin sijasta esim. seurakunnan vauva-, lapsi- ja perhekerhoja. Ja siellä he vaihtelevat niitä mukavia kokemuksia toisten fiksujen äitijen ja mummojen kanssa.
Täällä heiluu vain murto-osa...Todellakin, hyvillä ja fixuilla nuorilla äideillä on todellakin parempaa tekemistä kuin netti. Ja heitä on paljon.
Siitä huolimatta, kiva aina silloin tällöin kuulla sellaisenkin kommentti, antaa kummasti uskoa tulevaisuuteen.
Mukautumiskykyni vuoksi liittoni tulee kestämään.
En ole kokopäivä-äiti.vaan yöllä minusta tulee villi nainen:)
ja siinä sitten luulet olevasi ainutkertainen. Kuule vanha joka naisen juttu, et ole kehittänyt jotain omaperäistä.
loputtomiin. Elämässä tarvitaan muutakin.
Ja suurin osa nuorista naisista luulee, että sillä sitten kiristämällä hoidetaankin ne tavoitteet kuntoon. Luulevat kehittäneensä jotain ainutlaatuista olemalla villinä öisin. Hah hah... sitähän tekee kaikki, ei ole tosiaankaan mikään uus juttu.
Ollakseen ok nuoren (nais)ihmisen pitää olla kristinuskoon uskovainen?
Aika suppeaa, sanoisin.
kuulee ne kuumimmat juorut joilla voi mässäillä anopin kanssa.
Laitoin tuon,kun tuntuu että joillekin jää loppuiäksi se äidinrooli päälle,vaikka ihminen on paljon muutakin.
Tuo oli vain yksi esimerkki.
Kyllä se on vanhemman sukupolven juttu.
Nykynaisille se on yhtä tärkeää kuin miehelle.
Ei tarvi syyttää muita jos itse kiristystä harrastaa..Kamalaa.Sittenhän jää itsekkin ilman:(
Väitinkö niin?
miehen kasvattamisesta. Taisi hylätä poikansa lasten ollessa pieniä . Nyt kyllä ollaan neuvoja jakamassa. mieheni ei vaan oikein välitä äidistään. Anopin aikana kutsuu jopa minua äidikseen.
Sinä oletkin niin mielisairas, että haluaisit että miehesi on poikasi. Hyi helvetti mikä pervo sä oot. Että oikein yhdessä leikitte sukuritsaus ja insestileikkejä.
et täällä taidetaan vähän luulla liikoja itsestään. Uskotko todella, että se miniä jatkuvasti sinua mollaa? Tuskin ;)
ei kuulu kirkkoon.
Seurakunnan kerhoissa saa käydä kuka vaan meidän kaupungissa ainakin, ei katsota uskontokuntaa.
Srk. iltapäiväkerhoa pidin kerran ja siellä oli kaksi muslimia, ja yksi kirkosta eronnut jolla oli uskonnonvapaus, siksi tiedän asian.
Perhekerhossa kävi thaimaasta ei kristittyjä, jotain muuta uskontoa.
"Avioliitto on luopumista vanhemmista, kasvuympäristöstä, myös itsekkyydestä. Mitä sitten luopuminen on? Monien avioliittojen ongelmana on anoppi, mies ei ole luopunut äidistään ja ennen kaikkea äiti ei ole luopunut pojastaan. Aivan kuin vastasyntynyt ei voi elää, jos napanuoraa ei katkaista, avioliitto ei voi elää todellista syvyyttään ilman luopumista. Jos todellista luopumista ei tapahdu, avioliitto on vaikeuksissa."
Olen muistanut sinua sinua silloin, kipuna kiivaana, suruna sydämessäin, jne.
Olen unohtanut sanat!
Pieni lapsitähti Turunen sitä lauloi 80-luvulla.
Miten se menikään?
Varman siinä kuitenkin puhuttiin anopeista ja miniöistä.
http://www.valt.helsinki.fi/atk/kvali/2001/muistant.htm
kyllä siinä laulussa puhutaan miniöistä ja anopeista.
Sitähän minä muistelinkin.
Kun vanhus ja sairaus yllättää kunnes kuolema teidät eroittaa!! pöö!
Niinpä, terveen ihmisen kuuluu kehittyä, viisastua ja vanheta, mutta sinä olet pysähtynyt tai taantunut peruskoulutasolle.
Sinulle poikasi on se elämän kaikkein tärkein henkilö, jada jada, tuli varmaan kaikille selväksi. Entä se heppu, joka auttoi siinä lapsenteossa, hän ei ole sinulle tärkein? Sinulle Naisen tärkein tehtävä tässä elämässä on synnyttää poika? Liittosi hajoaa ympärilläsi etkä edes huomaa sitä.
Mitä muuten laitat elämänkertaasi ja ansioluetteloosi: olen äiti ja ylpeä siitä, muuta en olekaan sitten tehnytkään? Synnytin pojan? (Se saattaa olla meriitti Kiinassa, muttei Suomessa. )Ai niin, avioliittoni hajosi,koska rakastan poikaani liikaa. En kykene keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, ja siihenkin kului koko ikäni, ja silti se poika muutti pois kotoa.
Eli et kykene itseasiassa mihinkään? Kuin haukkumaan miniöitä? Erittäin omaperäistä, huah, eipä kukaan anoppi ole sitä aikaisemmin tehnytkään.
Vanhemmat ovat kasvattaneet pojistaan kaikista parhaimpia miehiä? Ei löydy toista? No, ei todellakaan löydy, ainakin minulla on vain se yksi ainoa oikea, se jonka kanssa olen ollut naimisissa jo useita vuosia, mutta sillä oikean löytämisellä ei ole anopin ja apen kanssa mitään tekemistä.
Hassua ehkä, mutta minä olen aina luullut, että ihminen kehittyy koko ajan, ja se kehitys ei todellakaan ole huipussaan sillä hetkellä, kun poika/lapsi/tytär/muuttaa pois kotoa. Siitä se vasta sitten alkaa, se kehitys, ihmisen oman tahdon muotoutuminen.
Vanhemmat eivät ole ainoa tekijä, mikä muokkaa yksilöä. Myös ympäristö, kaukaisemmat geenit, oma tahto muokkaavat yksilöä. Ja koska tunnen mieheni vanhemmat erittäin hyvin, voin sanoa, että heidän kasvatuksestaan huolimatta, miehestäni onneksi kasvoi aivan normaali ihminen. Ja siitä kiitos kuuluu täysin miehelle itselleen. Eikä minun tarvitse muuttaa häntä, hän on muokkautunut aivan täydelliseksi aivan omin voimin.
"You can surf all your life, but don't BE a surfer all your life"
unohtui of-genetiivit lopusta. all of your life.
Sinä et ole kehittynyt, olet peruskoululaisen tasolla noin 13v. joka on vasta alkanut opiskelemaan vierasta kieltä, englantia.
Ai, hyvä hyvä, että tunnistat, että kyseessä on englannin kieli. Se ei kyllä ollut viestini pointti, mutta tiesin, että joku siihen takertuu kylläkin, jos en korjaa. Hyvä, ettet tuottanut pettymystä minulle:)
Sinä olet silti se anoppi, ja minä se miniä. Ja minä elän sinua kauemmin.
Erehdyit, sinä et ole todellakaan niin fiksu kuin luulet.
Minä olen se anopin lellikki joka on kirjoitellut täällä usein, siitä että minulla on anoppina maailman ihanin ihminen ja mieheni on koko maailman ihanin mies.
myös selvännäkijä.
Ellet ole, et varmaankaan ole huomannut, että aina ei kuolema korjaa satoa vanhimmasta päästä vaan jopa nuorempiakin kuolee ja joku vanhempi jää silti elämään ja vaikka miniöillä olisikin ihan eri suojelus, niin siinä nuorempien joukossa saattaa mennä joku miniäkin. Eli älä tuudittudu tuohon uskoon.....
Anopin lellikki? Maailman ihanin ihminen anoppina? Maailman ihanin mies?
Jos sinulla on niin upea ja ihana elämä, niin miksi sitten heität tuollaisia solvauksia tänne, 13-v äo:stä?
Sinun 13v kehitystasos ei ole solvausta. Olet itse sitä todistamassa, ja se on vain faktaa. Tarkoittaa tosiasia.
Tapahtuu mitä tapahtuu, milloin tapahtuu, kenelle sitten tapahtuu.
Mitä eräät anopit, anopinmieliset yrittävät tällä poikaantakertumisellaan tällä palstalla ja muualla sanoa? Että vaikka henki pihisee, niin ovat äitejä? Että olen äiti? Ei sitä kukaan varmaankaan unohda koskaan. Ei kukaan yritä heiltä sitä äidin roolia ottaa pois, tyhmä olisi se, joka sitä pelkäisi.
Mutta äitiyteen kuuluu myös osaksi se, että osaa irrottaa otteensa. Eräät eivät osaa, vaan oikein ylpeilevät sillä täällä palstalla. Tai eräät miniät ylpeilevät, että heillä on maailman ihanin anoppi, ja maailman ihanin mies, ja maailman ihanin se ja se, ja se on maailman ihanin vale. Kenenkään elämä ei ole aina vaan ihanaa aina. Sellainen ihminen ei elä oikeassa maailmassa.
Kyselet toisilta asioita, joita itse teet täällä koko ajan. Sinulla piti olla välit anoppiin kunnossa, tällä hetkellä ja onnellinen avioliitto, mitä toki uskallan epäillä. Kuka kaltaisesi kanssa kovin kauan viihtyy.
Pointtini on, ihminen jolla on hyvä olla, ei kirjoittele niin katkeria kommentteja näillä palstoilla, kuin sinä teet. Ehkä todellisuus on jotain muuta kuin yrität uskotella ja purat pahaa oloasi täällä. Tee se, mutta rehellisesti...
Jos eläisit oikeassa maailmassa, niin tajuaisit, ettei ole oikein pitää ihmistä tyhmänä, vain tämän iän perusteella. Sinulle kaikki 13-v:t ovat siis tyhmiä? Et ole ainakaan kasvattaja/äiti/opettaja-ainesta.
En ole koskaan väittänyt, että minulla olisi maailman ihanin elämä. Minulla ei ole kaikki hyvin, vain anoppi ja mies ovat kyllä ihania.
Ja en ole sama mikä äsken kirjoitti. Sinä vedät omia johtopäätöksiä.
Ai,ihan tunnustat itse olevasi puupää. Kirjoitit han "haukut puuta". Se taas tarkoittaa että pidät itseäsi puupäänä. Että oikein ihan itse todistelet tyhmyyttäsi.
Et sananlaskuja tunnista siinä ihanassa maailmassasi?
En käytä nikkiä, et voi tietää mitkä ovat minun kommenttejani, koska en pidä tarpeellisena esittäytyä joka kerta, olette erehtyneet.
Viesteissäni olen sanonut, että en ole riidoissa tällä hetkellä. Painotus sanoissa: tällä hetkellä. Eli pidän vain itseni valppaana täällä. Se, että emme ole riidoissa, ja tulemme toimeen, ei tarkoita, että pitäisin hänestä. En käy hänen kanssaan tällaisia keskusteluja, mutta ei hän yritäkään opettaa minua, ja neuvoa kuten muut anopit neuvovat miniöitään ja muiden vastaavia täällä.
Puolustan muita miniöitä, tuon oman näkemykseni esille, ja siihen minulla on täysi oikeus, koska minulla on kokemusta vaikeasta anopista.
Anopillani on riitapuuskia, ja edellisestä on jo parisen vuotta kulunut, ja siitä taas pari vuotta, eli sykli näyttää että kohta paukkuu, varsinkin kun ovat eläkkeellä, ja joutuu viettämään apen kanssa entistä enemmän aikaa yhdessä seinien sisällä.
Minulla on omat motiivini kirjoitella tänne, aivan kuten sinulla, kyllä tänne saa kirjoitella vaikka oma anoppisuhde onkin suvantovaiheessa. Tällä hetkellä.
Tänne kirjoittelee eräs miniäkin, jolla on maailman ihanin anoppi, mies ja kaikki muukin on niin ihanaa, jolle kaikki vastaansanojat ovat 13-v äo-tasolla. Normaalia? Kiellänkö tätä kirjoittamasta? Ei, ja en.
Itse käytän harkiten toisten sanontoja, keksin omani itse, kun käytän aivojani.
Elämäni ei ole ihanaa, toistan, mutta minun anoppi ja mieheni ovat mielestäni ihania.
Olen se anopin lellikki, nyt esittäydyn ettet erehdy. Valitan en kirjoittele enempää tänään netissä, kun aloitan laskujen maksun nettipäätteelläni ja sitten kullan kainaloon, kun on työpäivä huomenna ja aion olla sitten huomennakin nättinä.
Mutta ei hätää, voidaan olla joskus toiste samassa keskustelussa jonain toisena päivänä. Hei vaan.
kirjoituksillasi annat, ettei näihin keskusteluihin saa osallistua muuta kuin ne joilla todellakin on ongelmia.
Sinä annoit ymmärtää, ettei tuo, jolla on ihana anoppi ja mies, saa tänne kirjoittaa.
Sinä annoit minun ymmärtää, yhdessä aikaisemmassa keskustelussa, että minä valehtelen että minulla muka olisi mukava anoppi ja hyvä mies, eihän minulla sinun mielestäsi pitäisi olla mitään asiaa tälle palstalle.
Tuo yhtälö, ihana anoppi ja hyvä mies on sinulle aivan käsittämätön. Minulla ja muilla on myös oikeus puolustaa anoppeja/miniöitä, silloin kun tilanne niin vaatii.
Ainut asia mikä sinusta paistaa, on se, että jostain syystä sinulla on todella paha olla.
Minun ei ollut tarkoitus tartuttaa pahaa oloani tälle palstalle. Ehkä se huono suhde anoppiin häiritseekin minua enemmän kuin uskallan tunnustaa itselleni. En vain ymmärrä, miksi annan sen häiritä. En ole vain tottunut siihen, ettemme tule kunnolla toimeen. Muiden ihmisten kanssa minulla ei ole mitään ongelmia, esim. työkavereiden, muiden sukulaisten kanssa, ei mitään, mistä ei voisi puhumalla selvitä. Mutta tämä ongelma ei selviä puhumalla, eikä se oikein poistu vain välttelemälläkään, koska hän on kaikessa anoppiudessaan siltikin se mieheni äiti. Biologisesti.
Ehkä minua korpeaa, kun luen ihmisistä, joilla on terve suhde anoppiin. Kyllä meilläkin aluksi oli, kun teimme aivan kuten anoppi ja appi meiltä odottivat, mutta ei sekään pitemmän päälle kestänyt. Ei toinen voi aina olettaa ja odottaa, että me laitamme omat menomme syrjään ja teemme aina kiltisti, mukisematta kuten toinen pyytää, jotta hänellä olisi helpompaa. Meilläkin on omat työmme, ja meillä on oikeus levätä ja viettää vapaa-aikamme yhdessä, eikä mieheni vanhempien asioita hoitaen.
Minun täytyy tunnustaa itselleni, että vaikka teen mitä vain, tekee mieheni mitä vain, autamme aina kun mahdollista, niin se ei koskaan, ikinä, tule olemaan tarpeeksi. Mieheni äiti ei koskaan tule välittämään tästä pojastaan, minun miehestäni niin paljon kuin välittää muista lapsistaan. Kuten olen aiemmin kertonut, ei hän tämän viimeisimmän riidan jälkeen ole pahemmin pojalleen soitellut, eikä ennen tuota riitaakaan ollut kiinnostnut tämän asioista, meidän elämästä.
Ainoastaan silloin ovat soittaneet miehelleni, kun he ovat tarvinneet jotain meiltä, apua yrityksen hoidossa, auton huollossa, muussa tarpeellisessa. Ja kun heillä ei mene hyvin, he kostavat sen miehelleni, eivät he muille lapsilleen huuda, eivät he heidän kanssaan riitele. He voivat huutamaa aivan muuten vain, vaikka mieheni ei mitenkään provosoisi. Mieheni on todella herttainen ja rauhallinen, hän ei koskaan menetä malttiaan, ellei siihen ole riittävää syytä, ja tämä riittävä syy on aina menneisyydessä ollut juuri anoppi ja appi.
Kyllä mekin tietenkin välillä riitelemme kotona, mutta se on vain tavallista pientä, ei mitään vakavaa. Ei mitään tämänkaltaista.
Heille voi riittää pelkästään mieheni näkeminen, ja tämän muutama sana, joka ei vielä eilen aiheuttanut mitään reaktiota, mutta tänään taas voi aiheuttaa, huudon molemmilta. Mieheni on heille jokin likasanko, jonne voi heittää pahat tunteensa. Mieheni ja minä ymmärrämme pysyä poissa taas vähän aikaa, mutta koska olemme molemmat perusluonteeltamme kilttejä, tottelemme ja palaamme parin kuukauden jälkeen takaisin ruotuun. Kaikki alkaa taas alusta, mitään ei koskaan puhuta selväksi, ei oikeastaan koskaan. Me vaan rakennamme elämämme niiden palasten päälle, ja toivomme että se pohja kestää. Mutta ei se kestä, koskaan.
Olen pahoillani, että olen käyttäytynyt kuin anoppini tällä palstalla. Huutanut, soimannut, ja nälvinyt. Parannan tapojani. Tämä vain sattuu välillä.
No enpä ole anoppia asiasta kiittänyt, vähän menisi jo överiksi :) Toisaalta ei minulla myöskään ole mitään anoppia vastaan eikä hänellä tietääkseni minuakaan vastaan.
Maailmaan mahtuu monenlaista äitiä ja lasta, anoppia ja miniää, appea ja vävyä. Omat appivanhempani eivät koskaan ole olleet kovin läheisiä mieheni kanssa, siksi juuri olenkin iloissani niistä tapaamisista, joita heillä on. Itselläni on todella lämpimät välit äitiini, joten on vain hyvä, jos äiti pojastaan välittää ja poika äidistään. Joskus se voi vaan joidenkin ihmisten kanssa mennä pahasti mönkään tuo anoppi-miniä-suhde. Varsinkin jos on kyllästyttänyt aivonsa tämän palstan kirjoituksilla ja valmiiksi ystävällinen, mutta tietyllä tavalla varuillaan...Epäilee kokeeko anoppi miniän uhaksi, eikö anoppi hyväksy häntä jne ja samat pohdinnat toisinpäin... voi olla aika riskisää, että menee välit mönkään - eikä kummassakaan ole syyttäminen ja syyllistämisen aihetta.
Miltä näyttäisi, kun miniä niijaisi ja kiittäisi anoppia siitä, että synnytti ihanan pojan, jonka kanssa miniä nyt on naimisissa.
Pitäisi kyllä anoppi pilkkana mokomaa nuoleskelijaa.
Verisukulaisuus säilyy silloinkin, kun lapsi on adoptoitu. Eipä lapsen saaminen nyt niin hirveän harvinaista ole.
Minusta on aika keljuja juuri ne ihmiset, jotka vaativat lapsiltaan kiitollisuutta ja alistumista vain ihan siitä syystä, että ovat syntyneet ja ovat olemassa.
kiitollisuus on vieras asia, ajattelevat, että he itse ovat kaiken kiitollisuuden kohteena. Jo tuo, että kirjoittaa kiitollisuudesta, niinkuin se pitäisi muka ääneen sanoa, osoittaa jo hengen köyhyyttä, lapsellisuutta.
Sama kehoitus kunnioittaa vanhempiaan tulee ihmisiltä luonnostaan ilman mitään suuria eleitä, jos sen on ikäänkuin saanut sydämeensä jo lapsena. Appivanhemmat ovat omien vanhempien kaltaisessa asemassa, elleivät osittain vielä enemmänkin, uusia vanhempia - mutta eihän se tarkoita sitä, että he ovat siinä jokapäiväisessä elämässä mukana, vaan taustalla, kauempana. Lapsille muodostavat vahvan turvaverkon - identiteetin rakenteet osittain. Silti olematta täydellisiä, samaa heikkoutta osoittaen kuin muutkin ihmiset, riippuen elämäntilanteesta ja muusta. Jos osaa antaa anteeksi, niin itsekin vapautuu vihasta ja kaunasta.
Todella kauniita ja viisaita ajatuksia. Olen itsekin sitä mieltä, että kiitollisuus ja kauniit ajatukset tekevät hyvän olon minun omaan sisimpään.
Tässä esimerkki henkilöistä, joille kiittämättömyyden tunne on tuntematon asia.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000022976449
Tässä voisi nyt jokainen kiihtynyt anoppi ja miniä istahtaa ja miettiä.
Lukekoot huolella tekstin ja arvioikoon itsensä.
Toista ei voi muutta. Muutoksen on perustuttava omaan haluun ja tahtoon.
minä olen nyt minä, aikuinen täysivaltainen ihminen. Jos haluat nähdä minussa jotain muuta kuin minut-omapahan on häpeäsi.
Kuinka sinä yleensä pystyit kasvattamaan ketään kun kiukuttelet ja kilpailet huomiosta.
Lapsellista.
Olet tyhmä tai yksinkertainen ihminen. Jokainen tähän planeetalle syntynyt on joko tarkoituksella tehty tai tarkotuksettomasti (eli ns jätetty esim. lasten kotiin ) . Anopilla ei ole virkaa, jos HÄN EI OLE SEN ARVOINEN