Haluan lennokkuutta, suuria tunteita, elämyksiä. Tavoittelenko vain jotain elokuvaelämää? Ja onko se väärin? Jos elämä ei olekaan sellaista kuin elokuvissa (ja minulla se on aika pitkälti ollut ennen tätä suhdetta), niin mitä se on? Tylsää ja väritöntä? Onko tässä suhteessa jotain pielessä, vai muuttuvatko kaikki suhteet lopulta tällaisiksi? Painajaismaista...
Olemme seurustelleet yli kaksi vuotta, asuneet yhdessä kohta vuoden. On rakastettu, rakasteltu, riidelty, sovittu. Ongelmiakin on ollut, mm. miehen salaiset seksitekstiviestikumppanit.
Suhteemme alkoi räjähtäen, mies ihastui ensitapaamisella minuun korvia myöten ja sai lopulta minut ihastumaan itseensä. Hän oli hurmaavan romanttinen, lähetteli minulle tekstiviestejä pitkin päivää ja yötä, antoi pikku lahjoja, kehui kauniiksi. Minuun oli ennenkin ihastuttu nopeasti, muttei vastaavalla intensiteetillä. Lopulta uskoin, että hän oli tosissaan.
Ensimmäisen puoli vuotta elimme pilvissä, rakastelimmekin lähes joka päivä, vaikkemme edes asuneet yhdessä. Sain usein kuulla olevani miehen elämän nainen. Luulin löytäneeni sen oikean rakkauden.
Pikkuhiljaa kaikki on latistunut. Tulemme iltaisin töistä, mies jämähtää tv:n ääreen ja raahautuu siitä nukkumaan. Seksiä on virittely-yrityksistäni harvoin, sekin nopeaa ja hätäistä. Mies ei enää spontaanisti ihastele minua, ei tunnusta rakkauttaan.
Mies kaavailee kyllä välillä yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia, mutten saa häntä elämään nykyhetkessä. Emme enää oikein edes käy missään, vaikka yritän keksiä yhteistä tekemistä ja pyydän häntäkin ehdottamaan, mikä hänestä olisi hauskaa. Kivaa tuntuu olevan vain, kun kaverit pyytävät jonnekin.
Olen pettynyt. Itse olen vielä rakastuneessa huumassa. Mutta tätäkö on suhteen arki? Töissä käymistä, ruoanlaittoa, pyykinpesua? Myönnetään, en ole koskaan oikein elänyt todellista arkea, suhteessa sen paremmin kuin elämässä muutenkaan. Ja voin sanoa, etten haluakaan elää. En halua yksin hoitaa kotia. En halua, että olen rakastetulleni itsestäänselvyys.
Olemme seurustelleet yli kaksi vuotta, asuneet yhdessä kohta vuoden. On rakastettu, rakasteltu, riidelty, sovittu. Ongelmiakin on ollut, mm. miehen salaiset seksitekstiviestikumppanit.
Suhteemme alkoi räjähtäen, mies ihastui ensitapaamisella minuun korvia myöten ja sai lopulta minut ihastumaan itseensä. Hän oli hurmaavan romanttinen, lähetteli minulle tekstiviestejä pitkin päivää ja yötä, antoi pikku lahjoja, kehui kauniiksi. Minuun oli ennenkin ihastuttu nopeasti, muttei vastaavalla intensiteetillä. Lopulta uskoin, että hän oli tosissaan.
Ensimmäisen puoli vuotta elimme pilvissä, rakastelimmekin lähes joka päivä, vaikkemme edes asuneet yhdessä. Sain usein kuulla olevani miehen elämän nainen. Luulin löytäneeni sen oikean rakkauden.
Pikkuhiljaa kaikki on latistunut. Tulemme iltaisin töistä, mies jämähtää tv:n ääreen ja raahautuu siitä nukkumaan. Seksiä on virittely-yrityksistäni harvoin, sekin nopeaa ja hätäistä. Mies ei enää spontaanisti ihastele minua, ei tunnusta rakkauttaan.
Mies kaavailee kyllä välillä yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia, mutten saa häntä elämään nykyhetkessä. Emme enää oikein edes käy missään, vaikka yritän keksiä yhteistä tekemistä ja pyydän häntäkin ehdottamaan, mikä hänestä olisi hauskaa. Kivaa tuntuu olevan vain, kun kaverit pyytävät jonnekin.
Olen pettynyt. Itse olen vielä rakastuneessa huumassa. Mutta tätäkö on suhteen arki? Töissä käymistä, ruoanlaittoa, pyykinpesua? Myönnetään, en ole koskaan oikein elänyt todellista arkea, suhteessa sen paremmin kuin elämässä muutenkaan. Ja voin sanoa, etten haluakaan elää. En halua yksin hoitaa kotia. En halua, että olen rakastetulleni itsestäänselvyys.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Se nyt vaan on niin ettei elämä voi olla pelkkää ruusuilla tanssimista... Jokaisessa suhteessa on alkuhuumansa ja sitten arkensa. Ja Sitten: älä odota muiden tekevän itseäsi onnelliseksi, onnellisuus lähtee sinusta itsestäsi. Voit kyllä tehdä kaikkesi tehdäksesi elämästäsi kuin hyvää elokuvaa, mutta muista: siitä voi tulla farssi kun tavoitellaan liikaa...
Miksei elämä voi olla kuin ruusuilla tanssimista? Toki elämässä kaikki ei ole aina helppoa, ei minullakaan ole ollut, mutta jollei ole hauskaa, mitä meiltä on jatkaa hengittämistä? Elämä on mielestäni suuri, jännittävä leikki. Tai ainakin on ollut, tähän suhteeseen asti. Kuka sanoo, että suhteen on välttämättä muututtava arjeksi? Jos molemmat viitisivät nähdä vaivaa suhteen eteen ja osoittaa rakkauttaan, eihän se silloin muutu.
Mies on jo elänyt yhdessä pidemmässä suhteessa. Hänestä kaikki on ok, näin kuuluukin mennä. Minä haluan enemmän. Ihmettelen, minne on kadonnut hänessä se mies, joka minut hurmasi. Koska väsähtänyt, innoton vätys on tullut tilalle? Yritän itse kaikkeni, että meillä olisi hauskaa. Hän ei innostu mistään. Paitsi ruoasta.
Miksi elämäsäs pitäisi tyytyä vähään? Haluan kauniin talon, avoauton, nopean veneen, ja ennen kaikkea rakkauden, joka vie minulta jalata alta vielä 40 vuodenkin kuluttua. En halua sulloa itseäni ankeaan lähiöhelvettielämään. Miksi te, jotka tyydytte lähiökerrostaloon, vanhaan nissaniin ja anttilan vaatteisiin suostutte elämään sellaista elämää?
Miksei muka?
Miksei elämä voi olla kuin ruusuilla tanssimista? Toki elämässä kaikki ei ole aina helppoa, ei minullakaan ole ollut, mutta jollei ole hauskaa, mitä meiltä on jatkaa hengittämistä? Elämä on mielestäni suuri, jännittävä leikki. Tai ainakin on ollut, tähän suhteeseen asti.
Kuka sanoo, että suhteen on välttämättä muututtava arjeksi? Jos molemmat viitisivät nähdä vaivaa suhteen eteen ja osoittaa rakkauttaan, eihän se silloin muutu.
Mies on jo elänyt yhdessä pidemmässä suhteessa. Hänestä kaikki on ok, näin kuuluukin mennä. Minä haluan enemmän. Ihmettelen, minne on kadonnut hänessä se mies, joka minut hurmasi. Koska väsähtänyt, innoton vätys on tullut tilalle? Yritän itse kaikkeni, että meillä olisi hauskaa. Hän ei innostu mistään. Paitsi ruoasta.
Miksi elämässä pitäisi tyytyä vähään? Haluan mielenkiintoisen uran, kauniin kodin, avoauton, nopean veneen, ja ennen kaikkea rakkauden, joka vie minulta jalata alta vielä 40 vuodenkin kuluttua. En halua sulloa itseäni ankeaan lähiöhelvettielämään. En voisi kuvitellakaan tyytyväni lähiön vuokrakerrostaloon, vanhaan nissaniin ja anttilan vaatteisiin. Millaista elämää se olisi?
Ja kyllä, olen onnellinen. Muuten, paitsi tämän suhteen kannalta. Miksi mies on nykyään niin eloton? Hän ei osaa itsekään vastata.
Miksei muka?
Miksei elämä voi olla kuin ruusuilla tanssimista? Toki elämässä kaikki ei ole aina helppoa, ei minullakaan ole ollut, mutta jollei ole hauskaa, mitä meiltä on jatkaa hengittämistä? Elämä on mielestäni suuri, jännittävä leikki. Tai ainakin on ollut, tähän suhteeseen asti.
Kuka sanoo, että suhteen on välttämättä muututtava arjeksi? Jos molemmat viitisivät nähdä vaivaa suhteen eteen ja osoittaa rakkauttaan, eihän se silloin muutu.
Mies on jo elänyt yhdessä pidemmässä suhteessa. Hänestä kaikki on ok, näin kuuluukin mennä. Minä haluan enemmän. Ihmettelen, minne on kadonnut hänessä se mies, joka minut hurmasi. Koska väsähtänyt, innoton vätys on tullut tilalle? Yritän itse kaikkeni, että meillä olisi hauskaa. Hän ei innostu mistään. Paitsi ruoasta.
Miksi elämässä pitäisi tyytyä vähään? Haluan mielenkiintoisen uran, kauniin kodin, avoauton, nopean veneen, ja ennen kaikkea rakkauden, joka vie minulta jalata alta vielä 40 vuodenkin kuluttua. En halua sulloa itseäni ankeaan lähiöhelvettielämään. En voisi kuvitellakaan tyytyväni lähiön vuokrakerrostaloon, vanhaan nissaniin ja anttilan vaatteisiin. Millaista elämää se olisi? Itse olen valmis ponnistelemaan saadakseni jotain parempaa.
Ja kyllä, olen onnellinen. Muuten, paitsi tämän suhteen kannalta. Miksi mies on nykyään niin eloton? Hän ei osaa itsekään vastata.
hommaa se talo, avoauto ja vene ym. Tuskin miehesi hanttiin laittaa! Hänestä voi tulla hyväkin näyttelijä hommaamallesi stagelle. Olen varma, että hän opettelee vuorosanansa "minä rakastan sinua, palvon ja ihailen" takuulla hyvin ja antaa sinulle huomiota.
...kysymykseeni. Mikä siinä on vikana, jos avoauto, kaunis koti ja hieno vene tekevät minut onnelliseksi? Eihän niiden olemassaolo estä minua nauttimasta myös elämän pienistä asioista?
Miksi tuomitset elämäntyylini, jos haluan jotain enemmän? Vai onko kyse sittenkin siitä, että haluan asioita, joita sinä et voi ikinä saavuttaa, koska et edes yritä (uskon että jokaisella on kuitenkin mahdollisuus) - ja siksi minäkään en saisi niistä iloita?
Edellinen kirjoittaja varmasti tarkoitti, ettei onnellisuus ole lavasteista kiinni! Ne, jotka tajuavat tämän keskittyvät elämässä siihen mikä kiinnostaa eikä välttämättä siihen omaisuuden hankkimiseen. Jokainen saa haluta mitä ikinä keksii, mutta toisilta ei voi odottaa sitä samaa. Itsehän tuomitset ne, jotka eivät avoautoa halua tavoitella! Sinuakin ahdistaa tämä asia, koska tajuat, ettet taloja ja muuta mammonaa saa yksin aikaiseksi. Syytät miestäsi laiskiaiseksi, koska hän ei pidä sinun unelmista kiinni ja toteuta niitä.
tuo otsikkosi "Haluan elokuvaelämää".
Minulle tulee sanasta "elokuva" ensin mieleen Aki Kaurismäki, sitten Pedro Almodovarin leffat. Elokuvissa on tärkeintä IHMINEN ITSE, suuret tunteet, ristiriidat ja tapahtumat eikä kulissit.
Elokuvassa, jossa on koreat näyttelijät ja kulissit kasattu suurella rahalla kauniiksi, on yleensä tylsä ja köyhä sisällöltään.
En puhunut pelkästään kulissesita. Puhuin MYÖS suurista tunteista ja tapahtumista. Mutta kun ne juuri puuttuvat nykyisin tästä suhteesta. Onko väärin ja haihattelua odottaa, että miehessä heräisivät suuret tunteet uudelleen? H
än väittää rakastavansa, muttei osoita sitä niin kouriintuntuvasti kuin alussa. Siksi suhde on mielestäni laimentunut, vaikka minun tunteeni ja haluni osoittaa ne ovat edelleen suuria, syviä ja dramaattisia. Latistuvatko kaikki suhteet tunteiltaan jossain vaiheessa, vai onko toisen latistuneet tunteet merkki siitä, että parasta lopettaa suhde?
Onneksi olkoon, olet yksi nykyisen elämänmenon uhreista. Enää ei riitä että elää, sen pitää olla extreme-elämää - ja joka suhteessa, myös ihmissuhteissa. Pitää saada elämyksiä, adrenaliinipiikkejä, tuhat volttia kerien, kaikesta pitää löytyä WOW. Jonkin matkaa näin voikin elää, mutta aina jossain vaiheessa sitä törmää seinään: kaikki on jo koettu, mikään ei tunnu miltään, parempia kicksejä ei enää saa. Eikä tuosta ihmissuhteestakaan irtoa enää mitään säihkettä eikä sähinää.
Sen sijaan että pistät ukon vaihtoon ja jatkat glamour-elämää (tai sen havittelua), mitäpä jos hetkeksi pysähtyisit miettimään mistä tässä elämässä oikeastaan on kyse? Onko tärkeintä tosiaankin elää jossain Hollywood-maailmassa ja ikuisissa bileissä? Kumpi on fiksumpaa, haalia yhä enemmän ja parempaa ja upeempaa, vai oppia haltioitumaan ihan pienistäkin asioista? Onnellisuus ei vaadi vaaleanpunaisia cadillaceja, maaseutukartanoita, ikuista kuherruskuukautta tai poksuvia shampanjapullon korkkeja. Arki kuuluu jokaisen elämään, ei se ole luusereitten olotila: jos siltä tuntuu, kukahan loppujen lopuksi se luuseri onkaan...?
Osaan nauttia pienistä asioista. Meriveden pärskeistä kasvoillani, kesätuulen tuiverrusta avoautolla ajaessani, kevätauringon paisteesta.
Kaikkein eniten haluaisin iloita siitä isosta pienestä asiasta, että rakastamani ihminen haluaisi minua edelleen intohimoisesti. Että hän yhä tunnustaisi edes viikoittain minulle rakkauttaan. Että hän tekisi rakkauden tekoja. Hän ei tee, silti hän väittää haluavansa jakaa elämänsä minun kanssani.
Mikä sitten sinusta on onnea? Miksen saisi nauttia täysillä extreme-elämästä, jos haluan? Miksei se saa olla minulle todellisuutta, jos pidän siitä? Miksi minun arkeni pitäisi olla samanlaista kuin sinun? Miksi elämäni on mielestäsi surkeaa, jos minä nautin siitä sellaisena kuin se on?
Voi hyvä ihminen, tietenkin sinä elät juuri sitä elämää mitä haluat. Mikä minä olen sinulle kertomaan miten sinun kuuluu elää? Halusit vain vastauksia ongelmaasi, jonka syyt ovat mielestäni sinussa itsessäsi.
Oma mielipiteeni (ei absoluuttinen totuus): ihmiset on otettava ihmisinä, ei mielikuvina tai roolihahmoina sinun näytelmässäsi. Elämä ei ole elokuva, vaan paljon enemmän. Onnellisuus on mielen tasapainoa, kykyä olla onnellinen siitä, mitä on, tyytyä siihen mitä on valinnut/saavuttanut. Aitoa onnea ei saa rahalla eikä krääsänkeruun kautta. Kenenkään elämää/arkea ei voi rankata, jetset-elämä ei ole parempaa kuin lähiöarki tai päinvastoin.
Ja vielä: nautitko kesätuulen tuiverruksesta myös ruosteisen vanhan fillarin satulassa? ;-)
... jokainen elää omantyylistään elämää. Mutta jollei edes yritä saavuttaa jotain enempää kuin sen ruosteisen fillarin - siis jollei edes YRITÄ - niin ei takuulla muuta saavutakaan. Enpä kyllä usko, että nauttisin kesätuulesta ruosteisen fillarin satulassa, jos se olisi ainoa kulkuvälineeni. Todennäköisesti minulla olisi sellaisessa tilanteessa nii paljon lasku- ym. huolia, että nauttimiset jäisi sikseen.
Onkohan tuo tulkittava niin, että rakastan vääräntyylistä miestä. Hänkin toki haluaa hyvän elintason - ja aika hyvä meillä jo on moniin muihin verrattuna - mutta häneltä tuntuvat puuttuvan elämää suuremmat tunteet, tai ainakin nykyään kyky ilmaista niitä.
Otan ihmiset ihmisinä. en pyri muokkaamaan ketään minkäänlaiseksi. Ihmettelin vaan, kun ennen niin tunteikkaasta miehestä on tullut niin väsähtänyt.
Muuten, itken kuitenkin mieluummin mersussa kuin ladassa, olkoon se sitten kuinka kliseistä tahansa.
Ja ehkä lähiöarki ei jollekin ole parempaa kuin jokin muunlainen elämä. Mutta minulle se olisi kauhistus.
Tuota, minusta tuntuu että yksi pointti jää sinulta ymmärtämättä. Eli se, että on ihan oikeasti olemassa ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista tarvetta saavuttaa koko ajan jotain parempaa ja hienompaa ja kalliimpaa. Ihmisiä, jotka ovat täysin tyytyväisiä elämäänsä siellä harmaassa lähiössä, vanhan Nissanin ratissa, huonosti vaatetetun perheensä parissa - tai sen ruosteisen fillarin satulassa. Kaikki riippuu siitä, mitä ihminen pitää itselleen tarpeellisena.
Miksi oletat, että jokaisen ihmisen päämäärä on kerätä materiaa ja mammonaa? Miksi ihmeessä oletat, että vasta kun ne on saatu, ollaan onnistuttu elämässä? Ja mistähän juontuu tuo vimmasi päästä mahdollisimman kauas "kammottavasta lähiöarjesta", vimma saada elää prinsessasatua ja saada asiat paremmalle tolalle kuin muilla?
Mitä tulee ongelmaasi miehesi kanssa: ehkäpä hän onkin sisimmässään huomannut, ettei tällainen elämänmeno olekaan järjellistä, ja salaa halajaa päästä lähiösohvalle lähiötv:n ääreen lähiökeskaripullo kädessään elämään ihan tavallista elämää - ilman että hänen täytyy jatkuvasti esittää unelmien prinssiä jotta sinä pysyisit tyytyväisenä? ;-D Luksuselämä ja nainen kun on aika huono yhdistelmä, siitä syntyy helposti kaikesta märiseviä, pilalle hemmoteltuja ja pinnallisia kanoja joitten vaatimuksista ei koskaan loppua tule (lähipiirissä liian monta malliesimerkkiä). Kuka piru sellaista jaksaa katsella...
Mikset keskustele asiasta miehesi kanssa? Sen luulisi sujuvan noin hyvinvoivilta ja menestyneiltä ihmisiltä paremmin kuin näiltä kontulaköyhiksiltä. :-)
Kun ne sinun kontulaköyhimyksesikin tuntuvat ainakin puheissaan haikailevan oikean nahkasohvan ja paremman auton perään...
Olen yrittänyt keskustella mieheni kanssa. Hän haluaa materialistista elintasoa vielä enemmän kuin minä, koska itse olen aina elänyt sellaisen keskellä, hän ei. Hän haluaa mieluummin hyvän auton kuin esim. lapsen. Mutta hän ei enää osoita tunteitaan yhtä räiskyvästi kuin suhteen alkuaikoina. Olen yrittänyt puhua asiasta. Hänestä kaikki on joko ok ja hän rakastaa minua tai sitten hän ei tiedä, miksi hän on iin innoton. Ota siitä sitten selvää.
Ohimennen - tietysti on "kontulaköyhiksiä" (jollaisia tietääkseni en omista yhtäkään?) jotka kiihkeästi toivovat uudempia ja hienompia sohvia ja autoja ja mitä kaikkea. Mutta eivät todellakaan kaikki. Omassa lähipiirissäni on paljon ihmisiä, joilla on jopa hyvät tulot mutta silti he asuvat tyytyväisinä pienissä kerrostaloasunnoissaan, ostavat vaatteensa muualta kuin design-liikkeistä ja kulkevat autottomina julkisilla kulkuvälineillä. Outoja varmaan?
Mutta asiaan eli mieheesi. Mainitsit että hän ei ole alun perin elänyt materian keskellä: onko ns. parempi elämä tullut hänen elämäänsä sinun myötäsi? Vai onko hän tehnyt rankasti duunia elintasonsa eteen - ja tekeekö hän sitä edelleen? Miten vastuullisessa työssä hän on, aiheuttaako se stressiä/uupumusta?
Miehen on usein vaikea sulattaa sitä, että suhteessa nainen tienaa paremmin. Tuntisikohan miehesi itsensä riittämättömäksi rinnallasi? Jos hän joutuu tekemään paljon duunia, ei ihme jos hän ei työpäivän jälkeen jaksa muuta kuin istua sohvalla, saati sitten kehittää elämää suurempia tunteita. "Mikään ei tunnu miltään" -meiniki viittaa äkkiseltään myös masennukseen. Tunteeko miehesi olonsa kotoisaksi elämäntyylissänne? Monesti ihminen havittelee jotain mitä pitää hienona ja upeana asiana, ja kun sen saa niin huomaakin että eihän tämä ollutkaan sitä mitä kuvitteli.
Parisuhteen arki ei todellakaan tarkoita sitä, että alkuhuuman jälkeen muututaan zombieiksi, jotka raahautuvat työn, sohvan ja jääkaapin väliä. Arki ei todellakaan tarkoita värittömyyttä, lakastuneita tunteita tai pysähtyneisyyttä: jos tilanne on tällä tasolla, ollaan pahasti metsässä.
Jos miehesi on muuttunut räiskyvästä ilopilleristä täysin lamaantuneeksi sohvaperunaksi, voi kyseessä olla isokin ongelma. Yritä löytää sille syy, vaikka ammattilaisen avustamana jos siltä tuntuu. Mutta mikäli ongelma on vain se, että itsekkäästi vaadit häneltä samanlaista käytöstä kuin suhteenne alussa, yritä aikuistua. Hän on oma persoonansa, toimii omalla tavallaan, eikä sinun tehtäväsi ole vaatia häntä käyttäytymään niin kuin sinä haluaisit. Tässä maailmassa kaikki muuttuu, varsinkin ihmiset (vaikka emme sitä haluaisikaan).
arki on juuri työtä, pyykinpesua ja ruuanlaittoa. Harvalla riittää mehuja edes harrastuksiin.
Mitä elokuvia haluaisit elää? Onneksi itse tunnen eläväni Kaurismäen leffoissa ja samaistun niihin arkielämässäni täysin: Puhun aika vähän, mutta silloin kun jotain sanon niin se ei ole harjoiteltua eikä etukäteen arvattavaa. Heitän herjaa vaikeistakin asioista.
Suosittelen vilpittömästi sitä, että alat kysellä mieheltäsi outoja asioita ja esittämään erilaisia mielipiteitä kuin ennen. Rupeat sinäkin käymään kavereiden kanssa erilaisissa paikoissa, sellaisissa (etenkin), joihin et ole ennen edes harkinnut visiittiä.
Mitä iloa on elämästä, joka rakentuu useimmilla ilmeisestikin tappavan tylsän ja rasittavan työn, kokkaamisen ja kodinhoidon varaan? Missä siinä elämässä on leikki? Itse teen työtä, joka on myös harrastukseni, koko elämäni. Eikä kodinhoidossakaan mitään vikaa, jos se tehdään yhdessä. Mutta se, että vaan hoidellaan kotia, eikä pahemmin käydä missään, on ikävystyttävää.
En halua elää mitään tiettyä elokuvaa, vaan haluan, että elämässäni on suuria tunteita ja letkeää menoa, kuin elokuvissa. En tosiaankaan ole ikinä samaistunut Kaurismäen leffoihin, mutta Peter Greenawayn Prosperon kirjoihin kyllä. Ja James Bondeihin. ;)
Puhun ja nauran paljon. Tunnen itse syvästi. Haluaisin vain, että elämäni täekin ihminenkin kokisi samoin ja näyttäisi tunteensa, kuten hän ennenkin teki.
Ja tiedoksesi: en ole mikään kaavoihin kangistunut turkistäti. Ihmettelen outoja asioita (miehelleninkin liian outoja), käyn paikoissa ja tunne ihmisiä, jotka eivät periaattessa kuulu elämäntyyliini, sillä haluan elää monipuolisesti. Ei ole paikkaa, jonne en olisi edes harkinnut visiittiä. Ja huvikseni voin väittää olevani eri mieltä jostakin asiasta kuin mitä oikeasti olen...
piilee meissä jokaisessa itsessä. Jokainen rakentaa oman onnensa eikä se ole riippuvainen rahasta tai kumppanin toiminnasta (tai toimimattomuudesta..).
Silmäilin juuri parisuhdekäsikirjaa, jossa oli sarjakuvin lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottu suhteen kompastuskivistä. Jäi mieleen sohvalla löhöävä mies ja ympärillä hyörivä nainen, joka sanoi "Ennen minulla oli elämä ilman miestä ja nyt minulla on mies vailla elämää".. Käy kirjakaupassa, lukeminen kannattaa aina!
piilee meissä jokaisessa itsessä. Jokainen rakentaa oman onnensa eikä se ole riippuvainen rahasta tai kumppanin toiminnasta (tai toimimattomuudesta..).
Silmäilin juuri parisuhdekäsikirjaa, jossa oli sarjakuvin lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottu suhteen kompastuskivistä. Jäi mieleen sohvalla löhöävä mies ja ympärillä hyörivä nainen, joka sanoi "Ennen minulla oli elämä ilman miestä ja nyt minulla on mies vailla elämää".. Käy kirjakaupassa, lukeminen kannattaa aina!
Sellaista se on. Valitettavasti. Pyykinpesua ja telkkarin katsomista iltaisin.
Poissa ovat nekin päivät kun avomiehen kanssa tehtiin kaikenlaista.. käytiin kävelyllä ja viikonloppumatkoilla, oltiin kahdestaan takan ääressä ja juotiin punkkua, yllätyslahjoja sain minäkin :).. nykyään ei enää ehdi. Kotiin saavutaan aikaisintaan ehkä 8 aikoihin, katsotaan tunti-pari telkkaria ja mennään nukkumaan. Aamulla herätään aikaisin (mies varsinkin) ja töihin / opiskelemaan. Viikonloppuisin minä teen kotitöitä / opiskelen ja mies on töissä. Lähes joka viikonloppu pitäisi lähteä baariin hänen kavereidensa kanssa, kahdestaan ei voi olla kotona tai lähteä mihinkään.. Ja seksiä on todella harvoin. Ehkä kerran tai kaksi kuukaudessa.. ja on sentään nuorista ihmisistä kysymys!!
Tietysti se ensihuuma on aina niin ihana ja vahva, mutta ei se sellaisena voi säilyä. En kylläkään tiedä, muuttuvatko kaikki suhteet yhtä tylsiksi kuin meillä. Oletukseni on, että kyllä.. Olen kuitenkin yleensä onnellinen, enkä vaihtaisi miestäni pois.. välillä vain voisi olla vähän yllätyksellisempää. Sekin voisi jo auttaa omalta kohdaltani, että mies osoittaisi haluavansa viettää enemmän aikaa kanssani. Ehdottaisi jotain muutakin yhteistä tekemistä kuin ryyppäämistä tai elokuvan katselua.
Ja itsestäänselvyys ei tietysti halua olla kukaan. Eikä pidäkään olla. Minä saan kuulla rakkaudentunnustuksia mieheltäni joka aamu ja ilta, mutta nekin tuntuvat välillä jotenkin konemaisilta.. joka ilta kun nukahdetaan ja aamu kun herätään.. aina sama litania, ikinä ei siinäkään mitään uutta.
Kai sinun pitäisi puhua miehellesi tunteistasi..? Toki tiedän kyllä, ettei se ole läheskään niin helppoa kuin luulisi.. Mies vaikuttaa niin tyytyväiseltä, haluaa välttää riitaa, ei välttämättä ole tilaisuuttakaan puhua kun ei tv:n ylikään jaksa huutaa..
Miksei ensihuuma voisi säilyä? Rakkauden pitäisi vaan syventyä ensihuuman jälkeen, olla entistä vahvempaa? Miksi kaiken pitäisi väistämättä johtaa latistumiseen ja harmaaseen arkeen - eikö sellainen ole osoitus siitä, että suhde ei toimi?
Olen keskustellut mieheni kanssa asiasta useaan otteeseen. Hän ei oikein ymmärrä, ihmettelee vain, miksi minun mielestäni jossain muka olisi vikaa, hänestä elämä on tällaista. Hänestäkin ehkä välillä tylsää, mutta ei hän kuulemma oikein jaksa innostua mistään.. Kun kysyn, onko vika minussa, hän kieltää ja sanoo, että haluaa jakaa elämänsä kanssani.
Mutta haluanko minä pestä pyykkiä, kuurata lattiaa, istua samalla sohvalla, koko elämäni? Ilman, että rakasteltaisiin usein, hellittäisiin toisiamme sanoin ja teoin, pidettäisiin hauskaa. Olen itse herkästi innostuva ja iloinen ihminen, enkä halua antaa arjen harmauden nujertaa sitä.
On sinun päässäsi hyvä ihminen harvinaisen paljon ohutta yläpilveä. Et osaa edes erottaa rakastumista ja rakastamista toisistaan, saati sitten oikeaa elämää ja haavekuvia. Ihan oikeastiko kuvittelet, että on mahdollista elää rakastumisen ensihuumaa 40 vuotta saman miehen kanssa? Oletko sinä ihmispolo mennyt ottamaan todesta kaikki prinsessasadut ja Harlekiinipokkarit joita olet lukenut? Oletko ihan varma, ettet kärsi jonkinsorttisesta todellisuushäiriöstä, sen verran vinksahtanut käsityksesi (parisuhteessa) elämisestä on?
Miehelläsi näyttää olevat paljon realistisemmat käsitykset tästä asiasta: en minäkään ymmärtäisi jos kumppanini jatkuvasti valittaisi siitä, ettei hänen elämänsä ole silkkaa juhlaa ja saippuakuplia. Toisaalta, enpä moisista ongelmista kärsikään: meidän arkemme on vuosienkin jälkeen naurua, iloa, hellittelyjä, spontaania seksiä milloin missäkin, leppoisia koti-iltoja sohvan nurkassa, hulluja tempauksia ex tempore, rakkaudentunnustuksia ja täyttä tunnetta. Kaikki tämä ilman pullottavaa pankkitiliä, ökyautoa tai kuuden millin ullakkohuoneistoa Eirassa.
Toivottavasti kasvat joskus yli tuosta haavemaailmasta. Toisaalta, kyllä se Siperia opettaa kovapäisimpiäkin. Toivotaan, ettei pudotus ole liian kova. Onnea matkaan!
Täytyy sanoa, että erittäin mielenkiintoinen näkemys asioihin. Muutama huomio ja kysymys....
Sinun mielestäsi elämäsi on tylsää ja syy siihen on sohvaperuna miehesi. TÖÖT -Wrong answer. Jokainen on oman onnensa seppä. Tee asialle jotain; jos ei muu auta, lähde kävelemään.
Minkäköhänlaista elokuvaa olit ajatellut? Jotain Levottomat tyylistä tunneköyhää sekoilua vai Titanicin kaltaista paatosta ja dramatiikkaa. Kauhua, jännitystä, toimintaa, surua, tuskaa, kuolemaa, menettämistä ja kamppailua hirvittävien tragedioiden keskellä...vai oliko mielessä romanttinen komedia, jossa kaikki menee hullunmyllyn ja heittää häränpyllyn? Oletko sä jotenkin lapsellinen? Kyllä mä ainakin sata kertaa mieluummin valitsen elämän, joka on tasaista, rauhallista ja turvallista kuin jonkun elokuvamaratonin. Tiedän mistä puhun, koska olen elokuva elämää elänyt.
Ainiin oletko muuten sattumalta alkoholistiperheen lapsi? Semmoisilla (itse sellainen) on yleensä taipumusta "mikään ei tunnu miltään" -ajatteluun. Asiat pitäis tehdä aina 100 kertasella volyymilla, että tuntis jotain. Jos sinun kohdallasi on näin niin suosittelen avun etsimistä, muuten teet elämästäsi helvetin hakiessasi aina kovempaa ja kovempaa tuntuvia kokemuksia ja tunteita. Jälleen puhun kokemuksesta, koska olen itse siltä "korkealta ja kovaa" -elämäntieltä pelastunut (toivottavasti!)...
Mielestäni olet oikeassa, ei ihmisen pidä tyytyä puolinaiseen elämään. Liian monet tuntuvat uskovan vanhan väittämän että elämän kuuluukin olla tylsää arkea.
Toivottavasti yhtenä rohkaisevana esimerkkinä voin kertoa, että olen ollut naimisissa yli 20 vuotta, eikä tylsää ole vieläkään. Tietysti on tylsiä päiviä ja huonojakin jaksoja "suolana sopassa", mutta aina vaan olen hulluna mieheeni ja elämä tuntuu ainakin välillä elokuvaltakin. Tässä on draamaa, komiikkaa ja suuria tunteita.
Hyvä kun et tyydy nuutumaan, vaikka kaikki ympärilläsi sanoisivat, että sellaistahan elämä on. Tee vaan omasta elämästäsi erilainen, ainakin ajatuksissasi ja asenteissasi.Muutoksen ei tarvitse olla miehen vaihtamista, vaan elämän muuttamista juuri tuon miehen rinnalla. Keksiihän niitä keinoja, kirjoita vaikka itsellesi listaa asioista mitä voisit tehdä miehen kanssa ja toisaalta omassa itsenäisessä elämässäsi, hullujakin ideoita. Tehkää kaikenlaista vaihtelevaa, matkoja edes pieniä vaikka, uudistuksia kotiin, harrastuksia... Mies tottuu helposti sohvalle, mutta tottuu se muuhunkin, kun et luovuta, ja ennen kaikkea jaksat pitää positiivisen mielialan.
Ei oo totta, tohon jamaanko sä oot elämäs päästänyt? Tsemppaa nyt hyvä nainen, sua pidetään kohta ihan luuserina!
Jos haluaa elää laiffii jolle ei oo minkäänlaista todellisuuspohjaa, on ymmärrettävä edes sen verran että ongelmia tulee takuulla vastaan. Jos meininki alkaa muuttua liian tylsäksi ja värittömäksi, ala vetään viivaa. Johan palaa mielenkiinto arkielämään kun et hetkeksikään päästä todellisuutta pukkaamaan päälle. Ja hommaa rakastaja, sekin on suuren maailman tyyliä ja kuuluu oikeaan leffaelämään. Annat sen luuseriukkos vaan lojua sohvalla ja tuoda lisää rahaa taloon, kai siitä vielä siihen on?
Ja herrajumala, et kai sä nyt ite tee kotitöitä? Eikö sulla oo siivoojaa? Ei kukaan leffoissa pyykkäriä täyttele, se on sen pulskan latinomamman hommia. Hei haloo, siivoojia käyttää tässä maassa köyhemmätkin kuin sä!
Voi ziisus mitä pölypäitä tää maailma päällään kantaa...
Ei elokuvaelämän eläminen ole mahdollista, jos ei ole jotain luurankoa kaapissa eli traumaa menneisyydessä. Aina pitää olla se kuollut nuoruuden rakkaus tai huumetausta tai orvoksi jääminen tai vakava onnettomuus tai whatever, joka vaikuttaa vieläkin kaikkeen mitä tekee. Pitää olla traumoja kato.
Ensimmäiseksi viestisi sain niskakarvani nousemaan pystyyn. Voiko kukaan olla noin naiivi?? Taas toisaalta -miksei jokainen saisi unelmoida ja yrittää muokata elämästään juuri sellaisen kuin haluaa.
Monella sinulle vastaajista on elämän realiteetit kunnossa. He ovat tajunneet, että onni on elämässä itsessään eikä materiassa. Haaveita saa ja pitääkin olla, mutta selvitäkseen arjesta niiden on oltava realistisia.
Joku mainitsi rakakastajan hankkimisen... Niin, uskon, että juuri ne ihmiset jotka kaipaavat tuota rakastumisen huumaa, hankkivat itselleen rakastajan pitämään yllä tuota tunnetta. Mutta kukaan ei voi elää rakastuneena samaan henkilöön pitkään -sellainen olotila ei ole ihmiselle mahdollinen -tämä ei ole epäromanttisen puhetta vaan pelkkää realismia. Rakastaminen on sitten asia erikseen. Se on juuri sitä, mitä ihmiset yleensä toivovat elämältään.
Ja se, että ihminen tyytyy "tylsään arkiseen elämään, ruosteiseen fillariin ja ladaan" kertoo juuri siitä, että tällainen ihminen osaa nauttia elämässään pienistä asioista. Vaikka se jonkun mielestä on loosereitten elämää, uskallan olla eri mieltä.
Sinä voit haaveilla juuri niin paljon kuin haluat, mutta loppupeleissä tulet todennäköisesti häviämään -valitettavasti vaikka kuinka haluaisit uskoa tuollaisen elämän olevan mahdollista. Hah, tai onhan se mahdollista, mutta tuskin onnellista.
KOvin arkirealistista väkee tuntuu olevan useimmat, tyydytään laahaamaan päivästä toiseen saman tylsän kaavan mukaan, kun uskotaan että elämän kuuluukin olla arkea. Jo haaveetkin tuovat hohtoa elämään vaikkeivät toteutuisikaan, ja on myös niin, että ihminen itse tekee elämänsä sellaiseksi kuin se on.
Veneen ja ferrarin hankinta voi kohdata käytännön esteitä, mutta sulla on kuitenkin mies, johon olet edelleen rakastunut. Se on jo paljon se, nauti omasta rakastamisen tunteestasi ja osoita se hänelle. Tähän suhteeseen kannattaa paneutua, varmasti jotain on tehtävissä. Käsitykseni on että miehesi todella rakastaa sinua, mutta ei näytä sitä mielestäsi oikealla tavalla?
Suhteen uudistamisen tarve on varmaan monilla muillakin. Me naiset ja miksei miehetkin voitais antaa toisilleme vinkkejä ja kertoa hyviksi koetuista keinoista. Itse en heti keksi konkreettisempaa mutta jos tulee mieleen niin palaan.