erostani on kulunut nyt vuosi. Vuoden aikana olen käsitellyt asioita todella paljon, puhunut puhumasta päästyänikin, lukenut, järjestänyt käytännön asiat kuntoon. Lapset ovat selvinneet yllättävän hyvin olosuhteet huomioonottaen, heihin olen kaiken tarmoni panostanutkin ja heidän avullaan myös selvinnyt vaikeimpien karikoiden ohi.
Kuitenkin tuntuu, etten pääse erosta yli. Ero ei ole enää päällimmäinen ajatus enkä ole enää ahdistunut kuin vuosi sitten, mutta sittenkin. Mietin, miten asiat olivat, mitä tein väärin.. Ja kun siitä ihmisestä ei pääse kokonaan eroon vaikka haluaisikin, koska lapset tapaavat isäänsä säännöllisesti. Ne vanhat arvet aukeavat joka kerta tavatessamme, vanhat muistot tulvivat mieleen, samoin kuin pettymys ja katkeruus jonka ero toi tullessaan.
Ja kuitenkaan en edes haluaisi häntä takaisin. Olen huomannut niin monen asian olevan paljon paremmin nyt... Olen myös tavannut miehen joka kuuntelee ja ymmärtää, antaa rakkautta... Mutta siihenkään suhteeseen en uskalla suinpäin heittäytyä, pelkään liiaksi epäonnistua uudelleen. Pelkään että toista kertaa en nouse, jos minut uudelleen petetään ja jätetään.. Ja toisaalta järkeilen etten voi elää loppuelämääni murehtien, peläten, vaan pitää uskaltaa elää ja luottaa toiseen ihmiseen.
Kauanko tämä erosta selviäminen oikein vie, loppuelämänkö? Pääseekö tästä "epäonnistumisen tunteesta" koskaan? Kertokaa omia kokemuksianne...
Kuitenkin tuntuu, etten pääse erosta yli. Ero ei ole enää päällimmäinen ajatus enkä ole enää ahdistunut kuin vuosi sitten, mutta sittenkin. Mietin, miten asiat olivat, mitä tein väärin.. Ja kun siitä ihmisestä ei pääse kokonaan eroon vaikka haluaisikin, koska lapset tapaavat isäänsä säännöllisesti. Ne vanhat arvet aukeavat joka kerta tavatessamme, vanhat muistot tulvivat mieleen, samoin kuin pettymys ja katkeruus jonka ero toi tullessaan.
Ja kuitenkaan en edes haluaisi häntä takaisin. Olen huomannut niin monen asian olevan paljon paremmin nyt... Olen myös tavannut miehen joka kuuntelee ja ymmärtää, antaa rakkautta... Mutta siihenkään suhteeseen en uskalla suinpäin heittäytyä, pelkään liiaksi epäonnistua uudelleen. Pelkään että toista kertaa en nouse, jos minut uudelleen petetään ja jätetään.. Ja toisaalta järkeilen etten voi elää loppuelämääni murehtien, peläten, vaan pitää uskaltaa elää ja luottaa toiseen ihmiseen.
Kauanko tämä erosta selviäminen oikein vie, loppuelämänkö? Pääseekö tästä "epäonnistumisen tunteesta" koskaan? Kertokaa omia kokemuksianne...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Erostasi on vasta vuosi, tulit jätetyksi joten et käsitellyt asiaa ennen eroa. Sinulla on ollut raskas vuosi, et ole jäljessä "aikataulusta" vaikket kykenisikään vielä uuteen suhteeseen.
Epäonnistumisen tunne kestää aikansa, mutta entisestä pitää irrottautua. Yritä etsiä vihaa pettäjäex:ää kohtaan, se on tervein tapa irrottautua. Hyvissä muistoissa on turha märehtiä koska todeksi ne eivät koskaan palaa. Turhien unikuvien mukana kantaminen on raskasta eikä siinä petä kuin itseään.
Toisen kerran pettyminen on mahdollista, muttei elämää kannata tuon vuoksi elämättä jättää.
Itse eronneena ajattelen niin, etten koskaan enää laita kaikkea yhden kortin varaan, jos toisen kerran epäonnistun, en putoa tyhjän päälle vaan itseni varaan.
Enää en ajattele että ihmisuhde olisi koko elämä. Se on vain osa kokonaisuutta.
Minä kyllä kysyn (ex) mieheltäni edelleen, että miten minä olin hänen mielestään niin epämiellyttäväkö, turha ihminenkö, vai mikä, minkä vuoksi hänenpiti ottaa toinen nainen ja elää kanssani vihaten tai pitäen kodinhoitajana. Vaikka tuon vuoden aikana, jolloin oli salasuhde moneen kertaan yritin ottaa pariosuhteemme puheeksi, että siinä onmielestäni jotain vialla, että menisimmekö terapiaan, tms. Ei vastausta, eikä todellakaan kertonut, että on jo tehnyt itse sitten mielestään oikean siirron. Minä en tajua, miksi minun piti olla joku turhake, jolla ei enää ollut oikeutta rakkauteen. Sitä kysyn edelleen, eikä tuo pysty vastaamaan, keskusteltu ollaan, mutta enpä haudo itsekseni vihaa, annan sen paskiaisen kyllä kuulla, mitä minä haluan tietää. Oih, nyt lähti ihan käsistä, kun alkoi niin suututtaa tässä kirjoittaessani... Kiukun (ja itsesäälin ;) kyyneleen on silmissä... Asumuserossa ollaan oltu 2kk, suhde palajastu kesällä.
Mieheni jätti mut 5 vuotta sitten.
Eka vuosi oli yhtä helvettiä. Kävin perheterapeutilla parkumassa pari kertaa, hän suositteli eroryhmää, kävin sen.
Sitten sitä loputonta jauhamista ystävättärien ja muiden eronneiden kanssa. Ei siinä ollut mitään mieltä.
Uusia - pitkiäkin suhteita on ollut ja on nytkin, mutta kyllä se kipu siellä sisimmässäni lymyää. On tainnut jäädä takuuvarmaksi elämänkumppaniksi.
Minä olen kuin se pieni venäläinen maatuska-nukke. Kun elämä tönii, kaadun hetkeksi kyljelleni, mutta nousen sieltä taas iloisesti kilisten pystyyn. Kun ei täällä oikein muutakaan voi.
Ensimmäisessä avioliitossani mieheni jäi kiinni pettämisestä viiden vuoden liiton jälkeen. Kun minä halusin eroa, hän teki elämästäni helvetin, vei puolet omaisuudestani ja uhkasi vielä mennessään tappaa. Siitä huolimatta, että hän oli se, joka oli pettänyt.
Tämän liiton jälkeen ajattelin, etten enää ikinä voisi kuvitellakaan vakituista suhdetta. Koin, että luottamukseni ihmisiin oli tyystin mennyttä.
Kuitenkin pari vuotta myöhemmin tapasin ihmisen, jolle kerroin oman tarinani ja joka sanoi ymmärtävänsä ja väitti olevansa kauhuissaan siitä, että kukaan voisi noin loukata toista. Luulin löytäneeni luotettavan ihmisen.
Toisin kuitenkin kävi. Kolme vuotta naimisiinmenomme jälkeen mies törmäsi nuoruuden rakastettuunsa ja jäi eräänä iltana tämän luokse. Hän kielsi pitkään pettämisen, mutta myönsi sen lopulta äidilleen joka kertoi minulle.
Taas olin tilanteessa, jossa minua oli petetty, luottamukseni rikottu. Ja nyt olin jo toistamiseen eronnut.
Romahdin ja harkitsin jopa itsemurhaa. Minussa täytyy olla jotain merkittävää vikaa, kun miehet ensin haluavat kanssani naimisiin ja kyllästyvät muutamassa vuodessa.
Nyt on erostani kulunut runsas vuosi. Olen pikkuhiljaa rakentanut elämäni sirpaleista takaisin kasaan.
Olen neljäkymmentä, enkä haluaisi elää elämääni yksin. Nyt minulla on vaihtoehto: olla enää ikinä luottamatta keneenkään ja viettää loppuelämä yksinäisenä ja vain itseeni luottaen (pelottava skenaario) tai ruveta jälleen luottamaan ihmisiin, vaikka kokemukseni suosittelisikin muuta.
Mitä tehdä?
Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos annan pettymysteni katkeroittaa minut, tulevat ne pilaamaan myös tulevaisuuteni. Sen arvoisia nuo exäni eivät todellakaan ole.
Niinpä olen päättänyt unohtaa menneet ja katsoa luottavaisena tulevaisuuteen. Olenhan kuitenkin vasta 40. Minulla on vielä vaikka kuinka paljon edessäni, vaikka en sitä elämänmittaista rakkaustarinaa päässytkään elämään. Josko kuitenkin sen puolen elämän mittaisen vielä löytäisin.
koskaan unohda vaan se kulkee rinnalla kuin muutkin menneisyyden asiat mutta antaa kulkea.:)
Ei pidä silti uskoa että ei tule mitään parempaa sillä varmasti tulee :).
Itselläni on jo 5 vuotta erosta ja olen käyny vuoristorataa joka koko ajan mataloituu eli olen päässyt yli siitä ahdistuksesta viimeinkin ja näen paljon hyviäkin asioita menneessä,osaan katsoa myös peiliin ja hymyilla itselleni :).
Aika hyvä elämänkoulu ja nyt voisin onnistua paremmin sillä hyväksyn itseni ja toiset paljon paremmin viimeinkin.
"Mitä tein väärin?" Mitä, jos et tehnytkään mitään väärin. Mitä, jos mikään tekemisesi tai tekemättä jättämisesi ei olisi pystynyt estämään miestäsi menemään toisen naisen kanssa. Mies teki valinnan ja piste.
Eikö ole kohtalaisen turhaa miettiä omia vikojaan, varsinkaan jos mieskään ei ole pystynyt nimeämään mitään tekemiäsi ratkaisevia virheitä taikka puutteita. Käännä ajatuksesi pois itsesyytöksistä. Miehesi vastaa omista ratkaisuistaan itselleen, sinä et ole niistä vastuussa. Et nyt etkä myöhemminkään.
Ei hylätyksi tuleminen maailman miellyttävin tapahtuma ole, mutta sen yli pääsee.
Viisaita sanoja, kiitos kaikille!
On vapauttavaa ajatella, etten ehkä tehnytkään mitään väärin. Tiedän että parempaan en olisi niissä olosuhteissa pystynyt. Pitkässä suhteessa tulee ylä- ja alamäkiä ja kaikista yritin parhaani mukaan selvitä, laittaen perheen aina etusijalle. Jossitella toki voi että olisin voinut tehdä tai jättää tekemättä sitä taikka tätä, mutta ei se asioita miksikään olisi muuttanut. Lähtenyt hän olisi joka tapauksessa - ennemmin tai myöhemmin.
Ehkä vai kävi niin "kliseisesti" että kaksi hyvin nuorena rakastunutta kasvoi erilleen. Taivalsimme polkua pitkän aikaa yhtä matkaa, kunnes toinen huomasi että on aika jatkaa eri reittiä. Kuten sanoin alkuperäisessä viestissäni, olen löytänyt uudesta elämästä paljon hyvää enkä takaisin haluaisi enää palatakaan. Tämä on tällaista ikuista pohdiskelua...
Varmasti ero jättää jälkensä monin tavoin; se sinisilmäinen luottavainen tyttö on muuttunut realistiseksi, vahvaksi, päättäväiseksi (toivottavasti ei kyyniseksi tai kylmäksi) naiseksi, joka pärjää kyllä elämässä, kävi miten kävi.