Tätä kysymystä olen miettinyt siitä asti, kun selvisi, ettei poikaystäväni ehkä koskaan enää halua lapsia. Hänellä on edellisestä avoliitostaan kaksi. Olemme seurustelleet noin vuoden verran, enkä todellakaan tiedä, uskallanko enää suhteessamme edetä.
Eromme on todella lähellä, nyt mietimme tahoillamme, mitä tehdä. Kai pallo on enempi minulla. Ei miekkostani se haittaa, että minun unelmani on oma lapsi. Mutta voinko laittaa elämäni tähän juttuun ja unelmani epävarmuuteen?!
Rakastamme toisiamme, mutta mitä ajattelette, voiko se riittää? Tiedän, että minä haluaisin joskus omia lapsia. Voinko luottaa siihen, että mieheni haluaa tehdä vielä minut onnelliseksi - ja muuttaa mielensä?
Kaikki kokemukset/ajatukset ovat tervetulleita. Kiitos.
Eromme on todella lähellä, nyt mietimme tahoillamme, mitä tehdä. Kai pallo on enempi minulla. Ei miekkostani se haittaa, että minun unelmani on oma lapsi. Mutta voinko laittaa elämäni tähän juttuun ja unelmani epävarmuuteen?!
Rakastamme toisiamme, mutta mitä ajattelette, voiko se riittää? Tiedän, että minä haluaisin joskus omia lapsia. Voinko luottaa siihen, että mieheni haluaa tehdä vielä minut onnelliseksi - ja muuttaa mielensä?
Kaikki kokemukset/ajatukset ovat tervetulleita. Kiitos.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Pitäisi etsiä kumppaniksi ihminen, joka nykyhetken lisäksi jakaa tulevaisuuden haaveetkin. Näin teidän tapauksessanne ei ole käynyt. Voihan olla, että mies muuttaa mielensä, mutta jos jäät sitä odottamaan, sinulla ei ole oikeutta olla katkera kellekään omasta päätöksestäsi.
Kysymyksesi mielenmuuttamiseen luottamisesta on aivan yhtä typerä kuin jos mies kysyisi sinulta, voiko hän luottaa siihen, että sinä muutat mielesi tehdäksesi hänet onnelliseksi. Vai onko sinun halusi, tarpeesi ja mielipiteesi jotenkin arvokkaampi kuin miehen?
Tottahan tuo on. Asiahan olisi helppo ratkaista, jos poikaystäväni olisi sataprosenttisen varma, että ei halua lapsia. Nyt hän lähinnä ajattelee, ettei välttämättä, siis ei todennäköisesti halua lapsia. Yhtä arvokkaita ovat tietenkin meidän molempien mielipiteet. Voisiko rakkaus voittaa? Eikö muka ole muuta ratkaisua kuin ero?
Keskustelkaa ihmeessä.
Sinusta en tiedä mutta itse en lapsettomana ole alkanut suhteeseen miehen kanssa joka kertoo jo tehneensä lapset ja saa riittää..
Mistä minä itsestänikään tiedän ettei vauvakuume itseeni iskisi sitten kun suhde olisi kestänyt useita vuosia?
Se olisi karmeaa erota sitten vasta ja juuri siitä syystä että toinen haluaa ja toinen ehdottomasti ei. Mutta tiedän pareja jotka ovat juuri siitä syystä eronneet. Ja vauvakuumeinen on sitten saanut lapsensa, mutta eri suhteessa. Eikä tunne että ei haluava puolisko olisi vienyt häneltä sen mahdollisuuden. Eikä ole tarvinnut yrittää painostaa kumpaakaan suuntaan eikä toiseen. Ymmärrän että miehesi voi tuntea että kahdessa lapsessa on jo riittävästi.
Eikö se riipu sitten ihan itsestäsi? Kuinka paljon yhteistä lasta haluat vai oletko valmis hyväksymään täysin ja katkeroitumatta sen että miehesi ei sitä saata koskaan halutakaan? Tiedän että vaikea päättää vielä mutta kun pohdit kuitenkin. Mieti kuinka suuri asia se sinulle itsellesi on? Toisaalta tiedän varsin hyvin että älyttömän vaikeaa se on itsellenikin ollut osata sanoa haluaako lapsia vai ei kun on jonkun kanssa hetken aikaa jo ollut eikä tiedä onko toinen juuri se oikea jonka kanssa uskoo kaikesta selviävänsä.. tai tietää paremminkin.. ja että molemmilla on oikeasti tahto selvitä myötä ja vastamäistä.. Toisen sitä alkuvaiheessa kysellessä en osannut sanoa varmaksi itsekään haluanko, jos en ollut vielä aivan varma onko mies ja suhde juuri se oikea.. joten jätin sen ehkä-tasolle ja odottamaan varmuutta tunteistani. Siihen taas saattaa upota enemmän kuin vuosi, että tietää sen arjenkin sujumisen varmasti. Samasta asiasta saattaa olla teilläkin kyse.. En tosiaan tiedä.
Ei tietenkään ole pakko erota. Rakkaus voi hyvinkin riittää ja kunhan molempien tunteet ovat yhtä voimakkaat.:)
Kyllä minun on vaikea ajatella, että eläisin loppuelämäni lapsetonna. Vaikka toisaalta en tietty voi tietää, että onko miun edes mahdollista saada lapsia.. Ehkä näitä asioita mietin nyt kolmekymppisenä niin kovin eri tavoin kuin jos olisin kaksikymppinen.
Kyllähän toi vauva-asia on miulle suuri. Mutta suuri on kyllä rakkaus miekkostanikin kohtaan. Enkä minä osaa päättää?! Eihän sitä tiedä, löydänkö koskaan edes toista miestä, johon voisin rakastua =( Just nyt se tuntuu todella epätodennäköiseltä.
Ehkä miun pitää uskoa vain rakkauteen, ja siihen etten katkeroidu. Mutta voinko mie jatkaa haaveilua, joka ei olekaan meidän yhteinen? Vai syövyttääkö tämä jotain meidän välistä? En tiedä.
Ei ole helppoa, ei.
miksi sen teet. Älä luovu haaveesta vaan yritä toteuttaa se. Minä hakisin miehen, joka haluaa lapsia. En tyytyisi vähempään, mutta minä olen minä ja sinä teet tietenkin oman päätöksen.
Ai olet vasta 30v. Sittenhän sulla on vielä muutamia vuosia aikaa katsella asioita, suhdetta kuulostella ja varmistua tuntemuksistanne. Keskustelkaa.
Kyllä ne ratkaisut sitten kummasti syntyy kun on niiden aika ja on kypsä toimintaan. Tuollaiset kriisit on hyviä lisäämään itsetuntemusta ja niiden jälkeen on taas vähän viisaampi.
Kyllä se siitä.
Tätähän tämä on.. Kiitoksia tsempistä ja kommenteistanne. Päätettiin yrittää ja uskaltaa katsoa, onko meillä yhteinen tulevaisuus. Sitä ei voi ennustaa. Aika näyttää.