Tilanteeni on sellainen, että olen seurustellut muutaman vuoden miehen kanssa. Meillä on ollut välillä vaikeaa, mutta koko ajan suhde on mennyt parempaan suuntaan. Perusasiat on kunnossa, ja erityisesti monet tärkeät ovat niin kuin pitääkin: me jaamme jokseenkin samanlaisen arvomaailman, elämäntavat, samankaltaiset unelmat ja toiveet. mieheni on luotettava, minun ei hänen kanssaan tarvitse pelätä esim. pettämistä. yleisesti ottaen meillä on hauskaa keskenämme.
olen halunnut mennä hänen kanssaan naimissiin ja perustaa perheen, ja olemme siitä myös kauan puhuneet... se on ollut toiveeni ja tähtäimessä.
nyt viime aikoina, kun asiat olisivat käymässä toteen, olen kuitenkin myös ollut ihastunut muihin miehiin.. tämän olen itselleni selittänyt sillä, että olen epävarma suhteestani(?) vai onko kyse siitä, että yritän epätoivoisesti nauttia viimeisistä hetkistäni vapaana. en ole kuitenkaan pettänyt tmv, mutta olen ihastunut usein ja moneen tavalla, joka ei ole normaalia, eikä perustu mihinkään.
nyt mieheni kosi, ja olemme kihloissa. rakastan miestäni ja haluan jakaa hänen kanssaan tulevaisuuden. haluan perustaa perheen ja mennä naimisiin. ikänikään puolesta (olen reilu 30) en voi enää kauan odottaa, mikäli aion todella hankkia lapsia.
suunnittelemme häitä kesälle ja nyt minua on alkanut pelottaa voimakkaasti!! onko tässä kyseessä myös jonkun tietyn elämänvaiheen taaksejättämis -kriisi vai pitäisikö minun olla menemättä naimisiin? olen puhunut ja haaveillut jo kauan naimisiinmenosta ja perheestä, ja nyt kun se olisi tapahtumassa lähitulevaisuudesssa minua ahdistaa niin että henkeä ahdistaa. olen itkenyt koko illan tämän asian vuoksi. mietin jo jopa sitä, että miten erotaan (varmuuden vuoksi).
onko minulla sitoutumiskammo, onko vika siis minussa? vai suhteessamme?
olen halunnut mennä hänen kanssaan naimissiin ja perustaa perheen, ja olemme siitä myös kauan puhuneet... se on ollut toiveeni ja tähtäimessä.
nyt viime aikoina, kun asiat olisivat käymässä toteen, olen kuitenkin myös ollut ihastunut muihin miehiin.. tämän olen itselleni selittänyt sillä, että olen epävarma suhteestani(?) vai onko kyse siitä, että yritän epätoivoisesti nauttia viimeisistä hetkistäni vapaana. en ole kuitenkaan pettänyt tmv, mutta olen ihastunut usein ja moneen tavalla, joka ei ole normaalia, eikä perustu mihinkään.
nyt mieheni kosi, ja olemme kihloissa. rakastan miestäni ja haluan jakaa hänen kanssaan tulevaisuuden. haluan perustaa perheen ja mennä naimisiin. ikänikään puolesta (olen reilu 30) en voi enää kauan odottaa, mikäli aion todella hankkia lapsia.
suunnittelemme häitä kesälle ja nyt minua on alkanut pelottaa voimakkaasti!! onko tässä kyseessä myös jonkun tietyn elämänvaiheen taaksejättämis -kriisi vai pitäisikö minun olla menemättä naimisiin? olen puhunut ja haaveillut jo kauan naimisiinmenosta ja perheestä, ja nyt kun se olisi tapahtumassa lähitulevaisuudesssa minua ahdistaa niin että henkeä ahdistaa. olen itkenyt koko illan tämän asian vuoksi. mietin jo jopa sitä, että miten erotaan (varmuuden vuoksi).
onko minulla sitoutumiskammo, onko vika siis minussa? vai suhteessamme?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Etkö arvosta sitä mitä sinulla on.
Rakastava mies ja teillä on hyvä suhde, jonka kruunaatte avioliitolla.
Jos olet noin epävarma, niin älä mene naimisiin.
Eroatte varmasti jos jo nyt haikailet jotain "elämätöntä elämää" tai "kokematta jäänyttä miestä".
Rakkaudessa laitetaan kaikki peliin, myös itsensä.
Jos et uskalla rakastaa, niin älä sitoudu.
Katso syvälle sisimpääsi ja mieti mitä olet valmis antamaan rakkauden eteen.
Komeita pettäviä juoppoja ja hakkaavia itsekkäitä paskiaisia löydät helposti jos päätät jättää miehesi.....
Nyt tyttö herätys !
Moni muu nainen antaisi sielunsa luotettavasta ja rakastavasta kumppanista !
Naimisiin, pulla(t) uuniin, oma kämppä, farmariauto ja koira. 10 vuoden päästä 2:n lapsen katkera yksinhuoltaja mottona "ei olisi pitänyt mennä naimisiin".
On se perkele kun ihmiset eivät tajua sitä mitä tarkoittaa loppuelämäksi sitoutuminen. Sitä joko ollaan loppuelämä yhdessä tai ei, ja jos yhtään tuntuu että "loppuelämä yhdessä, no thanks" niin ei kannata niitä prinsessahäitä paljon puuhata.
Minkälaisia vaikeuksia teillä on ollut? Jos heti suhteen alussa on hirveän vaikeaa, se ei kuulosta kovin hyvältä.
Jonkinasteinen panikointi häiden alla on kokemukseni mukaan ihan normaalia. Se pitäisi kyllä jotenkin pystyä erottamaan, että panikoiko sen tähden, että valitsemalla juuri tuon miehen ja elämänpituiseksi suunnitellun avioliiton, sulkee muut mahdollisuudet pois vai sen tähden, että epäilee ettei toinen olekaan se oikea. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa kannattaa ainakin harkita häiden lykkäämistä ja ehkä se voisi muutenkin olla paikallaan...
Toisaalta aina, siis aina. morsian on pelännyt häiden edellä. Pelännyt tulevaa ja menneen menettämistä, pelännyt, ettei kykene rakastamaan, ettei pysty, ettei talous kestä ...
Voi siis olla ihan normaalia elämänmuutospelkoa.
Olisi hyvä kuulla, MIKÄ lähinnä pane miettimään. Ja tosiaan, mistä ongelmista mahdat puhua. Toiset ongelmat on helppo uskos ohitetun, toiset voivat nousta peikkoina esiin.
Sanoo paljon maailmaa nähnyt nainen, naimisissa.
Edelliseen haluan kommentoida sen verran, että ei nimimerkin sanoin "aina, siis aina" morsian pelkää tulevaa tai ole epäröinyt. Minä olen siitä esimerkki.
Mutta mie olenkin aika rohkea ja epäröimätön tapaus, jos sille päälle satun. ;)
Alkuperäiselle antaisin neuvoksi, että elä mene sellaisen kanssa naimisiin, jos et ole varma tulevaisuudesta tai että haluatko jakaa elämäsi. Jos epävarmuus jyllää enemmän kuin varmuus, se kertoo oikean vastauksen. Veikkaan, ettei se siitä parane, jos jo nyt epäilyttää kovasti.
Jos tajuaa tekevänsä virhettä, kannattaa lopettaa ko. toiminta ja pysähtyä hetkeksi. Pitää tehdä siten, mikä tuntuu oikealta. Rehellisyys itselle ja muille, sekä vilpittömyys, avoimuus, luottamus, lojaalius. Näillä olen itse pärjännyt aika pitkälle.
Nový most
Jollet tiedä mitä pitäis tehdä, niin älä tee mitään.. suunittelut ym. seis ja antaa ajan kulua ja kertoa.. biologisen kellon perässä juostut avioliitot harvoin kestää.. miten olis, jos keskustelisit peloistasi siippasi kanssa..?? -jollei tällaisista asioista pysty miehelle puhumaan, niin unohda koko naimisiin meno..
siis minuakin itketti yms. mietin tosi paljon kaikkia asioita pari viikkoakin ennen häitä, pelotti suuri muutos, miehestäni, että onko hän oikea, siitä en epävarma ollut.
Jonkunlainen ahdistus, kun elämä on muuttumassa ja unelma viimeinkin toteutumassa, on varmasti täysin normaalia. On eri asia unelmoida ja toteuttaa unelma, siinä ottaa tavallaan riskin ja entiseen ei ole paluuta. onnea sinulle. ja rohkeutta.
Jos minua ahdistaa lähden yksin metsään kävelylle ja teen oikein pitkän lenkin, ajattelen asioita ja itken vaikka. Se yleensä helpottaa.
Itse olen naimisissa mukavan ja turvallisen miehen kanssa. Meillä menee yleensä ihan hyvin, mutta toivoisin vielä enemmän, ehkäpä jotain jalat alta vievää rakkaudentunnetta, jota en koskaan ole puolisooni kokenut. Monien yhteisten vuosien jälkeen yli kolmikymppisinä oli sellaista kriisiä, joka meinasi johtaa teiden eroamiseen, mutta silti on jatkettu yhdessä, sillä halusimme lapsia ja perhettä. Tuntui, ettei välttämättä enää kerkeä kenenkään muun kanssa luoda hyvää parisuhdetta ja perustaa perhettä, ja lapsettomaksi jäämisen mahdollisuus tuntui minusta niin hirveältä, että halusin jatkaa tätä suhdetta. Lapsi on saatu ja se on ollut todella hieno asia. Parisuhde ei edelleenkään täytä kaikkia toiveitani, mutta on ihan ok.
Jos menette naimisiin, saatat löytää itsesi parin vuoden päästä juuri samanlaisesta tilanteesta, jossa itse olen: on ihanaa olla äiti, elämä puolison kanssa on ihan mukavaa, mutta jotain vielä puuttuu. Sen puuttuvan asian voi painaa syrjään tai sitten se vaivaa mieltä - ehkä paljonkin... Jospa siis vielä vuoden tai pidempäänkin katsotte tilannetta eteenpäin. Voihan olla, että kohtaat vielä miehen, joka onkin se oikea elämäsi mies. Toisaalta tosiasiahan on, ettei lasten tekemistä voi siirtää loputtomiin, joten harkinta-aikaa ei kannata monta vuotta venyttää. Todennäköisesti edessäsi on ihan hyvä elämä tämänkin miehen rinnalla.
Kuuntele sisintäsi ja tee rohkeasti niin kuin parhaalta tuntuu, äläkä sen jälkeen koskaan kadu ratkaisuasi. Kun tarpeeksi asiaa mietit, kyllä oikea ratkaisu löytyy.
Biologinen kello tekee ilmeisesti naisen kuin naisen hulluksi. Tässä vähän faktoja:
1. Lapsen voi "tehdä" menemättä ollenkaan naimisiin tai avoliittoon. Lapsenhankinta on oikeastaan aika hölmö syy avioitua, paitsi tietysti siinä saa toisen maksajan lapsen kuluille... Lapsen on parempi elää pelkästään yhden vanhemman kanssa, jos vertailukohtana on onneton parisuhde.
2. 30-vuotiaalla on todennäköisesti 10-12 vuotta aikaa tikitellä. Tietysti on kiva jos saa lapsen mahdollisimman nuorena, mutta jos haluaa lapsen elämänsä suuren rakkauden kanssa, on vielä muutama vuosi aikaa etsiskellä tätä.
3. Elämä ilman lasta (ja jopa ilman miestä) on myös elämisen arvoista. Useimmilla ihmisillä on lähellään kavereiden tai sisarusten lapsia tai kummilapsia, joita voi pyytää yökylään ja joiden kanssa voi tehdä kaikenlaista kivaa tai sitten voi mennä johonkin lastehoitotyöhön vapaaehtoispohjalta tms. Tai voi keskittyä muihin tärkeisiin asioihin elämässä.
Naimisiin kannattaa mennä silloin jos rakastaa toista niin paljon, ettei halua missään tapauksessa menettää tätä vaan elää loppuikänsä yhdessä. Jos ei ole varma ja miettii kovasti muita vaihtoehtoja, kannattaa ottaa aikalisä.
1. lapsen saaminen on hyvä syy mennä avioliittoon, koska yksi tärkeimmistä asioista, jonka lapselleen voi antaa, on perhe, jossa sekä oma isä että äiti ovat päivittäin läsnä ja eletään arkea kaikki yhdessä. Ei parisuhde ole välttämättä kovin onneton vaikkei se olekaan täydellinen.
2. ei "ihan hyvää" kumppania kannata välttämättä jättää "vielä paremman" toivossa, sillä sitä parempaa ei ehkä löydykään. Voi olla, että onnistuu löytämään vain huonompia vaihtoehtoja tai sitten jää yksin, mikä voi olla pahin vaihtoehto ihmiselle, joka haaveilee perhe-elämästä. Etsiskelyt eivät välttämättä tuota toivottua tulosta.
3. sukulaisten yms. lapset eivät ole sama asia kuin omat lapset. Omien lapsien kohdalla on antoisaa nimenomaan se, että itse on heistä vastuussa ja saa hoitaa ja kasvattaa heitä omina lapsinaan, ei vain sivusta ohjaillen ja osallistuen. Toki elämässä voi olla muutakin arvokasta, mutta yleensä lapsen saaneet vanhemmat pitävät lastaan parhaana asiana, mitä elämässä ovat saaneet kokea, eivätkä sitä muuhun vaihtaisi.
ensin manailin pitkään että suhteeme pitäisi vakiintua (olimme olleet 5 v yhdessä) ja kun sitten kihlauduimme mietin jonkun aikaa että tätäkö halusin ja tässäkö se nyt on.. Jotenkin sitä aluksi torjui asian.. Enää ei halunnutkaan sitoutua kun se oli todellista.. No, vaihe meni ohi ja nyt on enää 2 päivää häihin, joita odotan innolla!
Kyllä sullakin ongelma mene ajan kanssa ohi kun taas kypsyt uuteen elämäntilanteeseen.