Niin, aikuinen, oman perheen omistava poikani ei hyväksy, että olen eronnut ja aloittanut uuden ystävän kanssa yhteisen elämän.
En eronnut hänen isästään, vaan hänelle hyvin läheisestä isäpuolesta, joka tuli hänen elämäänsä kun hän oli 14v. ja heillä on hyvät välit.
Nyt poikani ei halua puhua kanssani, ei halua keneltäkään kuullakkaan mitään uudesta elämästäni ja uudesta ystävästäni, hän kieltää minua menemästä hänen luokseen vierailulle! Hänellä on vuoden ikäinen poika, ja en nyt sitten pääse seuraamaan tämän lapsenlapseni lkehitystä ollenkaan, vain muutaman kuvan olen hänen vaimoltaan lapsesta saanut, ja pari kertaa olen saanut käydä, ja vain pikaisesti, silloin poikani ei puhu, kuin aivan pakolliset sanat jotenkuten.
Hän ei vastaa puheluihini, ja välillä kieltää vaimoaankin vastaamasta...-Hän haluaa poistaa minut elämästään!
Isommille lapsille, kun ovat kyselleet koska pääsevät mummoa katsomaan, hän on sanonut, että en ole heidän mummonsa!!!!
Onko kellään kokemusta moisesta tuomiosta??
Kuinka kauan kestää tämä vaihe??
Iänkaiken??
Kirjoittakaa neuvoja tai jotain, olen aivan masentunut asiasta, tätä on kestänyt jo puoli vuotta!
En eronnut hänen isästään, vaan hänelle hyvin läheisestä isäpuolesta, joka tuli hänen elämäänsä kun hän oli 14v. ja heillä on hyvät välit.
Nyt poikani ei halua puhua kanssani, ei halua keneltäkään kuullakkaan mitään uudesta elämästäni ja uudesta ystävästäni, hän kieltää minua menemästä hänen luokseen vierailulle! Hänellä on vuoden ikäinen poika, ja en nyt sitten pääse seuraamaan tämän lapsenlapseni lkehitystä ollenkaan, vain muutaman kuvan olen hänen vaimoltaan lapsesta saanut, ja pari kertaa olen saanut käydä, ja vain pikaisesti, silloin poikani ei puhu, kuin aivan pakolliset sanat jotenkuten.
Hän ei vastaa puheluihini, ja välillä kieltää vaimoaankin vastaamasta...-Hän haluaa poistaa minut elämästään!
Isommille lapsille, kun ovat kyselleet koska pääsevät mummoa katsomaan, hän on sanonut, että en ole heidän mummonsa!!!!
Onko kellään kokemusta moisesta tuomiosta??
Kuinka kauan kestää tämä vaihe??
Iänkaiken??
Kirjoittakaa neuvoja tai jotain, olen aivan masentunut asiasta, tätä on kestänyt jo puoli vuotta!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin mistäkähän johtuu, ettei poikasi hyväksy eroasi?? Millä tavoin eronne on hoitunut ja onko juuri tuo uusi elämänkumppanisi ollut syynä eroon?? Jos oma elämäntilanteesi ei ollut onnellinen edellisessä liitossa, uskon poikasi pikkuhiljaa hyväksyvän myös uuden elämänkumppanisi ja tietysti sinutkin. Mutta kun en tiedä eronne taustoja -on vaikea antaa neuvoja.
Itse olen aivan päinvastaisessa tilanteessa kanssasi. Oma äitini löysi uuden elämänkumppanin ja jätti isäni ja samalla muunkin perheensä. Useista yrityksistä huolimatta hän ei vastannut puheluihini, ei pitänyt mitään yhteyttä minuun eikä lapsenlapsiinsa. Mitä tehdä siinä tilanteessa ?? Luovutin, vaikka ratkaisu tuskin oli oikea. En vain voi käsittää, ettei äitini enää välitä minusta :-(
Aikaa on kulunut kohta vuosi ja olemme olleet vain 3 kertaa puhekontaktissa. Jos alussa en ollut katkera, niin nyt olen. Enkä tiedä millä aikavälillä tämän voisi korjata.
Voi ei, minkälaisia kaikenlaisia kohtaloita!
No, ensinnäkin omasta erostani, poikani on 26v, ja tämä eroni tapahtui aivan rauhallisesti siinä mielessä, että ei mitään riitoja, eikä mitään alkoholiongelmaa liittynyt siihen, kaikki luulivat meidän olevan onnellisesti naimisissa. Myös poikani.
Totuus oli kuitenkin se, että meillä ei synkannut. UUsi elämänkumppanini löytyi siinä vaiheessa, kun eroni oli jo ajateltu, ehkäpä se nopeutti päätöksen tekoa.
Kuitenkin poikani tuntuu ajattelevan, että tämä mies rikkoi liittomme, ja että minä olen osallisena myös tämän miehen liiton rikkoutumiseen, koskapa hänen eronsa oli loppusilausta vailla myöskin samoihin aikoihin kanssani.
Sinun tilanteestasi ajattelen, että eipä ole sekään helppo. Ilmeisesti olet yrittänyt viestittää, että haluat suhteenne jatkuvan läheisenä, ja että silti hyväksyt hänet vaikka jättikin kaiken. Niin minäkin olen tehnyt, yrittänyt monin tavoin puhua, mutta on kuin muuri vastassa jos sen kerran on jutuille asti päässyt.
Sinun tapauksessasi äitisi ilmeisesti ei katso oikeutetuksi olla sitten missään tekemisissä syyllisyytensä takia, Minun tapauksessani poikani on tuominnut minut niin täydellisesti ettei anteeksi tekoani anna...
Rakkautta tuskin meidän kummankaan tapauksessa puuttuu, vain teot ovat nyt niin muiden tunteiden alaisuudessa, ettei se rakkaus pääse esiin. Sillä eihän lapsen ja äidin rakkaus toisiinsa voi mihinkään kadota, sen muoto voi kyllä muuttua vaikka sitten katkeruudeksi, mutta sielä se silti on.
Kaikkea hyvää elämääsi.
Sinun tapauksessa tuntuisi, että aika on ainoa ratkaisu. Ikävää vain, että odottavan aika on pitkä. Ei kait tässä voi muuta kuin toivoa kärsivällisyyttä sinulle ja voimia jaksaa, vaikka oma lapsesi "vihaakin" sinua tällä hetkellä. Voisi kuiten olettaa, että poikasi oppii ajan kanssa antamaan anteeksi, onhan hän kuitenkin jo aikuinen. Ellei hän sitten ole olemassa pitkävihainen tyyppi. Sellaisten persoonien kanssa on aika vaikea hieroa sopua :-(.
Omasta "kohtalostani" olen sitä mieltä, että takuuvarmasti äitini tuntee syyllisyyttä. Mutta tapa millä hän asiansa hoitaa on mielestäni alta riman (mietin joskus kasvaako äitini koskaan aikuiseksi). Hänen tyylinsä on aina ollut, että ikävät asiat jätetään käsittelemättä ja asiat tavallaan lakaistaan pöydän alle. Hän on aina kahdehtinut sitä mitä muilla on, näkemättä koskaan kuinka paljon hyvää hän itse "omistaa". Minä 2 sisartani olemme kaikki onnellisesti naimisissa, jokaisella on ihanat mukulat, omakotitalo, vakituinen työpaikka, autot jne. Mutta se ei hänen mielestään ole koskaan ollut onnellisuuden ja riittävyyden mitta. Kukaan meistä ei ole korkeasti koulutettu, eikä omaa ammattia jolla voisi kehuskella ystävilleen. Ja pienestä pitäen olemme joutuneet kuulemaan sen kuinka paljon paremmin muilla menee. Itsetunto on ollut nollilla useasti pahemman kerran. Ehkä meidän pelastuksemme on olleet juuri nämä nykyiset elämänkumppanimme, jotka hyväksyivät meidät tällaisena kuin olemme. Itsetuntokin löytyi ensimmäisen kerran vuosii :-).
No niin tarinastani tulisi pitkä ja varmaankin aika katkera ja puuduttava -ja sehän ei ole tarkoitus :-). Olen vain asennoitunut niin, että äitini kyllä rakastaa minua (näin on ainakin pakko uskoa), mutta hänellä ei ole normaalia äidin kykyä osoittaa rakkauttaan. Ei nyt, eikä silloin kun me olimme nuoria.
on vihoviimeinen elämäntapa. Onneksi olet sen huomioinut, ja toivon, että osaat omassa elämässäsi uskaltautua avoimen keskustelun linjoille ja heittää lakaisukoneet huisin nevadaan. Olet varmaankin oikeassa päätelmissäsi äitisi suhteen, ja varmaan minunkin suhteeni.....aika parantaa haavat.... Aurinkoa !
..ihmisiä jotka ovat niin pitkävihaisia. Tsemiä, koita edelleen pitää yhteyttä heidän suuntaansa, vaikka poika ei anna anteeksi niin ei hän saa estää lapsenlasta tuntemasta mummoaan, se on väärin sitä lastakin kohtaan.
Joku psykologi varmasti osaisi kertoa syyn siihen, miksi juuri poikien on niin vaikea hyväksyä äitinsä uutta suhdetta... :-)
Oma isäni kuoli muutama vuosi sitten pitkään sairasteltuaan. Puolisen vuotta isän kuoleman jälkeen äitini tapasi oikein mukavan miehen: itse olin uutisesta iloinen, jopa yllytin vielä epävarmaa äitiäni uuteen suhteeseen. Veljelleni, aikuiselle ja perheelliselle ihmiselle, tämä uutinen oli shokki. Kesti vuoden, ennen kuin hän lopulta hyväksyi äitini uuden miesystävän, ja tämänkin hyväksynnän eteen sai tehdä kovasti pr-työtä. :-) Nyt veljeni jo uskoo, että "isäpuoli" on kiltti, kunnollinen ja tehnyt ihmeitä isämme hoitamisesta uupuneen äidin elämälle.
En tiedä, mikä veljeäni tässä uudessa suhteessa kismitti, ehkä pojat ovat mustasukkaisia äideistään eivätkä hevin hyväksy uusia miesystäviä? Ihmettelin vain sitä, miksi äitini ei olisi saanut vihdoinkin nauttia normaalista kahden aikuisen ihmisen välisestä suhteesta: näkiköhän veljeni siinä jotain "syntistä"? Että isän olisi pitänyt jäädä äidin ensimmäiseksi ja viimeiseksi mieheksi, että uusi mies oli gigolo joka vietteli puolustuskyvyttömän leskiparan? Ja toisaalta eniten ihmettelin sitä, mitä äidin uusi mies veljelleni oikeastaan kuuluu - äideilläkin on täysi oikeus tehdä elämällään mitä haluavat, ei siihen mukuloitten hyväksyntää tai mielipiteitä tarvita. :-)
minäkin olen sanonut pojalleni, etten hänen enkä kenenkään muittenkaan mielipiteiden takia voi elää sellaista elämää, jota en halua elää. Teen oman elämäni päätökset.
Ja poikani siihen, että no tämä hänen päätöksensä sitten on seurausta vaan minun päätöksestäni, ei sen enempää,- eli hinta tai miten vaan...
Niin, pojat taitavat tosiaan olla poikia.
Varmaan se siihen perustuu, johonkin miehiseen jääräyteen.Kyvyttömyyteen käsitellä asioita ja tunteitaan....
Tapauksessasi tehtiin koko ajan veljesi kohdalla pr-työtä, tai kait sinä teit. Onneksi se tuotti satoa.