Minä olen varmasti yksi niitä kammottavampia anoppeja mitä olla voi.
Minulle lapsenlapseni on niin tärkeä, että mikään ei mene sen edelle. Ns. oma elämä on täysin riippuvainen siitä, näenkö häntä ja saanko olla hänen kanssaan.
Kun on pitkiä taukoja, että en lasta näe, olen aivan maassa ja täysin kykenemätön tekemään mitään. Lamaantunut.
Kun saan hetkenkin viettää lapsen kanssa, olen täynnä energiaa ja kykenisin mihin vain, niin paljon hän minulle antaa voimia ja tarmoa ja elmänhalua.
Miniäni on halunnut rajoittaa meidän tapaamiset minimiin. Hän ei koskaan pyydä minua kylään ja aina joudun kerjäämään jokaisen tapaamisen. Meillä on ollut sanomista puolin ja toisin tosillemme ja välimme ovat kovin kireät vaikka ns. asialliset.
Joka kerran kun näen häntä, minuun hiipii se pelko, sanonko jotain väärin, teenkö jotain mitä ei pitäisi ja osaanko olla oikein.
Olen varuillani ja peloissani, koska jos sanon yhdenkin väärän sanan, en saa taas tavata lasta pitkään aikaan ja myös poikani saa kärsiä siitä.
En siis koskaan voi olla oma itseni, välitön, puhelias, auttavainen.
En osaa enkä halua vihata miniääni siltikään, onhan hän poikani vaimo, hänen valittunsa ja hänelle (toivon) rakas.
Minä tahtoisin tuntea ihailua ja kiintymystä miniääni kohtaan, tahtoisin olla hänestä ylpeä kuten pojastani ja heidän lapsestaan.
Miniäni ei tahdo läheisiä välejä kanssani vaan hän tahtoo, että välit pysyvät viileän asiallisina!!
Itse olen kovin sukurakas ja ihmisrakas yleensä ja lapsirakas ennenkaikkea. Olen ollut sitä aina ja minulle suku on merkinnyt aina hyvin paljon. Olin onnellinen että omalla lapsellani oli läheiset välit mummuihinsa, myös anoppiini.
Mielestäni isovanhemmat ovat lapselle rikkaus silloin kun molemminpuolinen kiintymys on olemassa.
Ja lapsenlapsi on mummulle enemmän kuin oma lapsi on koskaan ollut. Siinä on jotain selittämätöntä, tunnetta jonka ymmärtää vasta kun itse sen kokee.
Tästä aiheesta olen keskustellut niin monien mummujen kanssa ja he kaikki ovat samaa mieltä.
Voi olla, että sellainen kiintymys ja rakkaus ahdistaa lapsen äitiä varsinkin kun se tunne tulee anopilta. Omalle äidilleen he sen sallivat, jopa vaativat sitä.
Jotenkin kuitenkin ihmettelen sitä, eikö äidin pitäisi olla onnellinen siitä, että hänen lastaan rakastetaan ja hänen lapsensa on tärkeä myös anopille.
Eikö sitä onnea siitä pienestä ihmisestä voi jakaa anopinkin kanssa.
Eihän se ole keneltäkään pois.
Vaikka olenkin kamala anoppi ja miniän kanssa mikään ei oikein suju, minä kuitenkin toivon, että heidän liittonsa kestää ja he voivat olla onnellisia.
En tiedä sitten, vaatiiko se sen, että minä vetäydyn heidän elämästään kokonaan pois.
Pojalleni se olisi kova paikka, koska hänkin on vahvajuurinen ja sukurakas. Lapsenlapselle se olisi menetys, koska tiedän olevani hänelle tärkeä ja rakas ja uskon kykeneväni antamaan hänelle paljon elämän varrella.
Ja ne juuret, täytyykö ne repiä irti vain sen takia, että suvun uusi tulokas, eli miniä sitä tahtoo.
Miksi tämä kaikki täytyy olla niin vaikeaa, miksi ei automaattisesti voi hyväksyä ihmistä, joka kuuluu sukuun ja perheeseen ja miksi ei vain tehdä tarvittaessa työtä sen eteen, että kaikilla olisi hyvä mieli.
Elämä on aivan liian lyhyt hukattavaksi riitoihin ja murjotukseen.
Minä olen niin sinisilmäinen, että kuvittelen, että kun tahtoa on niin aina on toivoa paremmasta ja aina on mahdollisuus sopuun ja seesteiseen yhdessäoloon.
Eikö sellainen olisi kaikkien parhaaksi.
Minulle lapsenlapseni on niin tärkeä, että mikään ei mene sen edelle. Ns. oma elämä on täysin riippuvainen siitä, näenkö häntä ja saanko olla hänen kanssaan.
Kun on pitkiä taukoja, että en lasta näe, olen aivan maassa ja täysin kykenemätön tekemään mitään. Lamaantunut.
Kun saan hetkenkin viettää lapsen kanssa, olen täynnä energiaa ja kykenisin mihin vain, niin paljon hän minulle antaa voimia ja tarmoa ja elmänhalua.
Miniäni on halunnut rajoittaa meidän tapaamiset minimiin. Hän ei koskaan pyydä minua kylään ja aina joudun kerjäämään jokaisen tapaamisen. Meillä on ollut sanomista puolin ja toisin tosillemme ja välimme ovat kovin kireät vaikka ns. asialliset.
Joka kerran kun näen häntä, minuun hiipii se pelko, sanonko jotain väärin, teenkö jotain mitä ei pitäisi ja osaanko olla oikein.
Olen varuillani ja peloissani, koska jos sanon yhdenkin väärän sanan, en saa taas tavata lasta pitkään aikaan ja myös poikani saa kärsiä siitä.
En siis koskaan voi olla oma itseni, välitön, puhelias, auttavainen.
En osaa enkä halua vihata miniääni siltikään, onhan hän poikani vaimo, hänen valittunsa ja hänelle (toivon) rakas.
Minä tahtoisin tuntea ihailua ja kiintymystä miniääni kohtaan, tahtoisin olla hänestä ylpeä kuten pojastani ja heidän lapsestaan.
Miniäni ei tahdo läheisiä välejä kanssani vaan hän tahtoo, että välit pysyvät viileän asiallisina!!
Itse olen kovin sukurakas ja ihmisrakas yleensä ja lapsirakas ennenkaikkea. Olen ollut sitä aina ja minulle suku on merkinnyt aina hyvin paljon. Olin onnellinen että omalla lapsellani oli läheiset välit mummuihinsa, myös anoppiini.
Mielestäni isovanhemmat ovat lapselle rikkaus silloin kun molemminpuolinen kiintymys on olemassa.
Ja lapsenlapsi on mummulle enemmän kuin oma lapsi on koskaan ollut. Siinä on jotain selittämätöntä, tunnetta jonka ymmärtää vasta kun itse sen kokee.
Tästä aiheesta olen keskustellut niin monien mummujen kanssa ja he kaikki ovat samaa mieltä.
Voi olla, että sellainen kiintymys ja rakkaus ahdistaa lapsen äitiä varsinkin kun se tunne tulee anopilta. Omalle äidilleen he sen sallivat, jopa vaativat sitä.
Jotenkin kuitenkin ihmettelen sitä, eikö äidin pitäisi olla onnellinen siitä, että hänen lastaan rakastetaan ja hänen lapsensa on tärkeä myös anopille.
Eikö sitä onnea siitä pienestä ihmisestä voi jakaa anopinkin kanssa.
Eihän se ole keneltäkään pois.
Vaikka olenkin kamala anoppi ja miniän kanssa mikään ei oikein suju, minä kuitenkin toivon, että heidän liittonsa kestää ja he voivat olla onnellisia.
En tiedä sitten, vaatiiko se sen, että minä vetäydyn heidän elämästään kokonaan pois.
Pojalleni se olisi kova paikka, koska hänkin on vahvajuurinen ja sukurakas. Lapsenlapselle se olisi menetys, koska tiedän olevani hänelle tärkeä ja rakas ja uskon kykeneväni antamaan hänelle paljon elämän varrella.
Ja ne juuret, täytyykö ne repiä irti vain sen takia, että suvun uusi tulokas, eli miniä sitä tahtoo.
Miksi tämä kaikki täytyy olla niin vaikeaa, miksi ei automaattisesti voi hyväksyä ihmistä, joka kuuluu sukuun ja perheeseen ja miksi ei vain tehdä tarvittaessa työtä sen eteen, että kaikilla olisi hyvä mieli.
Elämä on aivan liian lyhyt hukattavaksi riitoihin ja murjotukseen.
Minä olen niin sinisilmäinen, että kuvittelen, että kun tahtoa on niin aina on toivoa paremmasta ja aina on mahdollisuus sopuun ja seesteiseen yhdessäoloon.
Eikö sellainen olisi kaikkien parhaaksi.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Olen kasvattanut omat lapseni, heistä on tulluut pärjääviä kunnon ihmisiä.
Lapsenlapset ovat jääneet etäisiksi koska en ole luonteeltani lapsirakas enkä myöskään sukurakas.
Olen hoitanut lapsenlapsia joskus,esim. sairaustapuksissa.
Oma äitini ja mummoni olivat samanlaisia, kai se on sukuvika.
Mutta mielestäni jokainen sukupolvi antakoon edellisen olla vapaana kaikista velvoitteista.
Niitä on ollut aivan tarpeeksi.
En silti tunne itseäni huonoksi äidiksi enkä ihmiseksi.
Olen hoitanut oman leiviskäni hyvin ja rakkauttakin on omat lapseni saaneet varmasti tarpeeksi.
Olipa koskettavaa luettavaa. Minun anoppini tuntee varmasti samoin. Itse voin miniänä hieman yrittää ymmärtää molempia puolia.
Sinun tunteesi ovat aivan luonnollisia. Olen itsekin varmasti tulevaisuudesa samanlainen: sosiaalinen, puhelias ja lapsirakas anoppi.
Miniä voi ehkä tuntea sinut uhkana. Jos itse tutkiskelen itseä, kun minuakin pakkaa anoppi ajoittain ärsyttämään, usein kun tulee tunne, että anoppi luulee tietävänsä paremmin kuin minä, tunnen jääväni äitinä alakynteen. Se on lapsellista mustasukkaisuutta omista lapsista ja pelko siitä, että oman elämän ja perheen hallinta siirtyy jollekin vahvemmalle naiselle. Anoppihan on aina vanhempi ja kokeneempi, joten se tunne, että minun ajatuksiani ja periaatteitani ei arvosteta tai kuunnella, on ärsyttää. Usein se varmasti on tuulesta temmattua, huonoa itsetuntoa, kasvukipua, mutta usein myös kahden emännän ristiinmeneviä ajatuksia. Toinen ajattelee asiasta hieman eri tavalla. Ja kohta kaikki menee muka ristiin..Tulee valtataistelu.
Entä ajatus siitä, että miniä on suvun uusi tulokas eli siis hieman ulkopuolinen?
Anoppihan on miniän puolelta katsottuna myös sitä. Äidin neuvot ja arvot on omaksuuttu omaksi, mutta anoppi kiilaa uhkaavasti omine, vieraine ajatuksineen.
Miniällesi tekisi hyvää katselle tilannetta myös sinun näkökulmastasi, ehkä myöntyisi hieman eikä pelkäisi menettävänsä jotakin sinulle, aivan turhaa.
Sinäkin (en tiedä oletko) voisit ajatella lähestyväsi miniääsi hienovaraisesti, ehkä hieman enemmän hänen ehdoilla. En tarkoita mielistellen, mutta antamalla hänelle kohteliaasti tunteen siitä, että toimit lasten kanssa hänen ehdoillaan, eikä todellakaan tarkoituksesi ole tallata hänen jaloilleen. Ei nöyristelyä vaan rehellistä kohtaamista.
Itse olen etäminiä kahdessa eri merkityksessä. Asun ihan konkreettisesti etäällä appivanhemmistani ja haluan myös pitää etäiset välit heihin. Minulla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, että mieheni käy lasten kanssa vanhempiensa luona ja hampaita kiristellen kestän appivanhempieni vierailut meillä. Johtuen matkasta vierailut kestävät tietenkin useita päiviä kerrallaan.
Itsekin olen sukurakas, mutta muutamasta anopin haukkumaryöpystä johtuen en koe kuuluvani mieheni sukuun. He eivät ole muutenkaan kovin sukurakasta sorttia ehkä anoppiani lukuunottamatta. Mieheni soittaa kotiinsa ehkä pari kertaa kuussa, sisaruksilleen ehkä kerran vuodessa. Aikani yritin hoitaa lasteni ja miehen puoleisten serkkujen yhteyksiä, mutta se vain alkoi tuntua luonnottomalta ja raskaalta.
Minä en ole lapsistani mustasukkainen. Anoppi voi olla minua vanhempi, mutta en keksi montakaan asiaa, missä hän olisi minua kokeneempi ja oikeuttaisi hänet arvostelemaan minun tapaani tehdä asioita. Esimerkiksi kodinhoito on nykykoneilla nykykodeissa niin erilaista, että osaan varmaan oman huushollini hoitaa paremmin kuin anoppi. Tämä ei tarkoita, etteikö anoppi osaisi omaansa hoitaa. Minusta appivanhempien, niin vaimon kuin miehen puolelta, pitäisi hyväksyä se tosiasia, että ihmiset ovat erilaisia. Toki omaan lapseensa ja lapsenlapseensa saa pitää niin paljon yhteyttä kuin nämä haluavat, mutta ei heitäkään tietysti saa painostaa eikä pakottaa. Sama pätee miniöihin ja vävyihin. Joku ei halua laajentaa ihmissuhdeverkostoaan eikä päästää liian erilaisia ihmisiä lähelleen. Itse kuulun tuohon joukkoon. Minulla on muutamia hyviä ystäviä ja toivoisin, että saisin pitää vapaa-ajallani yhteyttä sellaisten ihmisten kanssa, joita tavattuani en ole entistä väsyneempi. Anoppini valitettavasti kuuluu tuohon niin erilaisten ihmisten joukkkoon, että hänen kanssaan olemisesta en saa kuin mielipahaa. Hänen vierailujensa jälkeen olen kuin tyhjiin vuotanut ilmapallo, mutta silti koen, että hänellä on oikeus meillä käydä ja olla. Koetan niellä sanani ja aika hyvin onnistunkin, mutta en kyllä koe, että minun pitäisi väkisin olla hänen ystävänsä. En itsekään haluaisi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sitä itse halua.
Olet oikeassa. Itsekin on kohteliaisuuttani "hyvissä" väleissä anoppiini ja koska olemme ainoat lähiomaiset näillä main ja asumme 1km päässä, hän on meillä tiheään. Olisi siis melko radikaalia katkaista välit ja jättää mummo yksikseen. Tämän vuoksi olemme paljon tekemisissä ja usein tulee myös mutkia matkaan. Välillä suutumme pienistä, välillä on tosi kyseessä. Mutta sitähän se elämä on.
Kun kirjoitin ehkä olevani mustasukkainen vahvasta anopista, en oikeastaan tiedä pitääkö se paikkansa. Ainakaan ne minun puolelta tulleet arvostelut eivät juonna sieltä.Huonoja päiviä on kaikilla ja silloin ei passaa mikään. Se on vain välillä niin vaikeaa, jos tuntee, että anoppi hallitsee liikaa kodissamme. Silloin mietin, että onko kyseessä mustasukkaisuus vai valtataistelu kodin emännöinnistä.
Isäni sanoi, ettei kaksi kuningatarta mahdu yhteen linnaan.
Poikani on ollut naimisissa viisi vuotta. Olen käynyt miniäni ja poikani kodissa tänä aikana kerran. Heillä on yksi lapsi, tyttö. Mieheni käy toisinaan hakemassa tytön meille kylään sunnuntaisin muutamaksi tunniksi.
Välimme ovat etäiset pojan perheeseen. Syitä on luultavasti useita. Olen aika vastuullisessa työssä, korkeasti koulutettu, olemme hyvin toimeentulevia.
Poika valitsi vaimonsa erilaisesta kodista kuin hänen omansa on. Meillä on myös tytär, joka ei ole naimisissa.
Miniäni vanhemmat ovat eronneet, miniän tausta on aika rikkonainen eikä hän myöskään ole yhtä kouluttunut kuin hänen miehensä suku.
Yritin aluksi kontaktia miniääni. Hän on hyvin viehättävä ulkonaisesti, mutta oikeastaan en tiedä mistä hän on kiinnostunut, koska hän on aina seurassani jotenkin varautunut.
Onneksi miniä ei ole koskaan kieltänyt tyttärensä käyntejä mummulassa.
Kyllä he käyvät meillä kylässä, erityisesti juhlapäivinä syömässä tai viettämässä merkkipäiviä. Meitä ei ole kutsuttu heille, joten pysymme poissa.
Sanoisin, että meillä on asialliset, ei kovin lämpöiset välit. Poika käy silloin tällöin yksinään.
On näitä erilaisia tarinoita monenlaisia.
ikävä kyllä, ei kaikki miniät osaa ajatella noin syvällisesti asioista..olet empaattinen nuori.
kirjoitit täyttä asiaa...itselläni samat kärsimykset, kun lapsen lapsia en saa tavata, jos äiti on sillä päällä...
.. tuo on miniältä itsekästä käytöstä.
Olen nuori äiti, enkä viihdy anoppilassa mitenkään hyvin. En silti halua, etteikö lapsellani olisi minun takiani hyviä välejä isovanhempiinsa.
Suhde isoäitiin ja vaariin on tärkeä eikä se, etten minä tule heidän kanssaan hyvin toimeen, voi olla esteenä hyville suhteille lapseni ja hänen isovanhempiensa välillä.
Rakastan lastani, hän on ansainnut ja puolestani saava kaiken sen rakkauden, mitä sekä miehen että minun suvusta hänelle annetaan.
En tohdi käyttää itsekkäästä lasta vallan välineenä, vaikka kiusaus siihen usein onkin suuri...
ja riippuu täysin silloin hänestä, minkälaiset välit syntyy lapsenlapsiin miehen puolen sukuun, ellei mies halua sanoa omaa mielipidettään ja jos se on poikkeava, voi olla ero edessä myöhemmin.
Kehoittaisin aloittajaa alkamaan elää myös elämää itseäkin varten - ei vain lastenlasta. Ei elämä ole pelkkää äitiyttä äitiyden perään mummon muodossa...
Ehkä miniää ahdistaa tuo jonkinlainen läheisriippuvuus - mutta jos ja kun huomaa, että elät muutakin elämää kuin odotat lapsenlapsesi tapaamista niin kanssakäyminenkin helpottaa...
Tässä ketjussa alkuperäisen kuvaama anoppi ja miniä ovat molemmat äitejä. Kun anoppi vain ilmoittaa, että haluaa tavata lastaan ja lapsenlastaan, -lapsia, hän on välittävä mummeli, joka haluaa vain rakastaa ja huolehtia. Mutta miniä ei anna.
Kun miniä haluaa viettää aikaa miehensä, lastensa eli oman ydinperheensä kanssa, eikä välttämättä halua viedä lapsia mummolaan aina kun mummo haluaisi, niin miniä on se paha äiti ja puoliso. Joka ei muista ajatella sitä mummoa ja tämän tarpeita nähdä noita pienokaisia.
Miniä on äiti ja puoliso, aivan samalla tavalla kuten anoppikin on äiti ja puoliso, ja molempien pitäisi huolehtia ennen kaikkea siitä lähiperheestään, eli niistä, joiden kanssa he asuvat. Miniä ajattelee oman perheensä ja anoppi oman perheensä parasta. Kummankaan elämä ei saisi kiertyä sen toisen perheen ympärille. Eikä kummankaan pitäisi pohtia liiaksi toisen perheen elämää. Kunkin omassa elämässä pitäisi olla tarpeeksi tekemistä. Lapsenlapset ovat kiva bonus, näin karrikoidusti sanottuna, mutta ne eivät saisi olla mummon koko elämä, muuten tämä mummo näkee aina itsensä vain mummona, eikä naisena ja puolisona.
Tuo ilmaus "lapsenlapsi" on minusta verrattain harhaanjohtava. He ovat aina vanhempien lapsen lapsia, miniän/vävyn osuus ei tuossa termissä näy. Eräässä lehtiartikkelissa haastateltiin vanhahkoa, eläköityvää naista, joka listasi perheensä jäsenet: puoliso, koira, lapset ja lapsenlapset.
Vaikka lapset ja lapsenlapset eivät asuneet "mummolassa". Hän ei maininnut sanallakaan aikuisten lastensa puolisoa. Eikä appivanhempien perheeseen muuten kuulu enää ne lapset ja niiden lastenlapset. (Ydin)Perheeseen kuuluu vain saman osoitteen porukka.
Minulla on myös sama ongelma, lapsenlasta en saa tavata. Tässä syyt jotka on minulle ilmoitettu:
Olen lapsen äidin mielestä, ruma siis liian lyhyt ( 150cm ), liian lihava siis ( 70kg ), vanha vaihdevuotinen ämmä ( 50v kuukautiset vielä, ei hikiaaltoja vielä ), eronnut, köyhä ja ei omaa kotia siis ( asun vuokralla ) Huora siis ( seurustelen ). Siksi en ole sopiva mummi ja en ole riittävän edustuskelponen mummi. En osaa hoitaa lapsia. Asia on minulle ilmoitettu. Ja lisäksi olen kuulema: sekopää, saatanan hullu, mielisairas....
Mummin pitää olla hänen mielestään täydellinen näihin ominaisuuksiin, sporttinen, nuorekas, rikas, antelias, aina kotona käytettävissä, naimisissa, absolutisti, asuu edustuskelpoisessa omakotitalossa.
Itse viihdyn omassa elämässäni ja miesystäväni ja ystävieni mielestä olen sympaattinen. Olen työelämässä ja työkseni hoidan lapsia hoitoalalla olen työskennellyt 8 vuotta. En polta, käyn karaoketanssessa miesystäväni kanssa otamme viinapaukkuja jos huviottaa, olemme seurustelleet neljä vuotta emmekä halua naimisiin ja haluamme pitää omat asunnot vaikka käytännössä asummekin vain yhdessä asunnossa.
Noin joka toinen viikonloppu minulla käy säännöllisesti kaksi vierasta lasta viikonloppuhoidossa vanhempien työasioiden vuoksi. Heidän mielestään olen hauska ja nämä vanhemmat maksavat lastenodosta minulle reilun rahallisen korvauksen.
että oma elämä voi olla täysin riippuvainen siitä näkeekö lastenlasta vai ei ja saako olla hänen kanssaan.
Minä olen ollut onnellinen, kun olen saanut hoitaa lapsenlapsiani, eikä meille todellakaan, yhtään ainutta kertaa, ole tullut miniän kanssa mitään sanomista lasten hoidosta.
En ollenkaan epäile, etteikö miniä joskus mielessään olisi halunnut jostain huomauttaa, minäkin olisin. Se on inhimillistä. Kuitenkin olemme kumpikin pitäneet mölyt mahassamme ja katsoneet kokonaisuutta.
Tarvittaisiin todella paljon ennenkuin puuttuisin mihinkään miniän määräyksiin ja päätöksiin. Hän on lasten äiti ja hänellä on päätösvalta.
Voin täydestä sydämestä sanoa, etten milloinkaan, tahallisesti ole tehnyt vastoin hänen määräyksiään.
Esim. minulla on ollut tapana nauhoittaa lastenohjelmia televisiosta, ja joskus olen tarkemmin ajattelematta, nauhoittanut vähän liian rajuja ohjelmia, jolloin lapset nuorempina, ei enää, itse ovat huomauttaneet, etteivät saa sellaista katsoa. Olen sitten vaan ottanut kasetin pois ja ymmärtänyt, että minun nauhoituksistani on joskus keskusteltu. Seuraavalla kerralla olen ollut tarkempi, huolimatta omasta vähättelystäni asiaa kohtaan. Tämä nyt oli vaan yksi esimerkki, joka on täysin merkityksetön, kun ei vedä hernettä nenään.
Mummon on pidettävä mielessään, että hän ei määrää tahtia. Anoppi ja miniä ovat kuitenkin vieraita ihmisiä, jotka olosuhteista johtuen on työnnetty toistensa läheisyyteen. Omalle lapselle voi huomauttaa monestakin asiasta joutumatta riitoihin. Ei kuitenkaan sellaisesta, johon miniä jotenkin liittyy.
On ihan selvää, että jos tulee sanomista puolin ja toisin, kuten kirjoittajalla, ne asiat muistetaan lähes ikuisesti ja ovat sisimmässä kalvamassa. Sen vuoksi on sekä miniän, että anopin, ikävä kyllä, harkittava tarkkaan joka ainoa arvostelun tai moitteen sana. Eihän se helppoa ole, mutta se on kuitenkin alusta asti otettava ohjenuoraksi, ilman että antaa sen itseään stressata. Asia nyt vaan on niin. Anopin ja miniän suhde ei koskaan ole ihan yksinkertainen.
Minun lapsenlapseni eivät enää hoitoa tarvitse kuin ihan poikkeustapauksessa. Eivät he myöskään meille ehdi kovinkaan usein, vaikka sitten tullessaan mielellään meillä ovatkin, eivätkä niin vain halua pois lähteäkään.
Koulu, esikoulu, harrastukset ja kaverit ovat kuitenkin päällimmäisinä. Jos joskus valitan miehelleni asiasta, hän sanoo, että ajattele itseäsi. Olisitko sinä siinä iässä kovin usein jättänyt kaverisi sun muut jutut ja viettänyt aikaasi vanhojen ihmisten kanssa. En olisi. Vain silloin tällöin.
Niinhän se on. Ei lastenlapsiin takertua saa. On pakko päästää irti, vaikka se vuosien melko tiiviin yhteiselämän jälkeen ei aina helppoa olekaan.
Minä en tietenkään ole samanlaisessa asemassa kuin kirjoittaja, koska olen kuitenkin saanut hoitaa lapsia.
Olen kuitenkin ihan varma, etten olisi kerjännyt, jos asia olisi ollut toinen. Olisin, itsekkäästi kylläkin, siirtynyt sivuun ja yrittänyt hakea elämälleni muita kiinnostuksen kohteita.
Jos olisin parhaani yrittänyt, eikä se olisi kelvannut, niin sitten minua ei olisi pompotettu.
Pieni kiukku olisi varmasti auttanut kestämään tilanteen. Emme ole mitään pyhimyksiä, vaan tavallisia ihmisiä kaikkine vikoineen ja kiukkuineen.
Asenteesi on todella hyvä. Näin tämän minunkin mielestäni pitäisi mennä. Jos joskus olen anoppi ja mummo, niin toivoisin pääseväni samantapaiseen tilanteeseen. Ylempänä toisessa ketjussa (en muista aloitusotsikkoa) kirjoitin tällä samalla nimimerkillä omia ajatuksiani.
olet saanut hoitaa lapsenlapsiasi ja olla heidän kanssaan.
Juuri siinä on se pointti. Sinulle on annettu se mahdollisuus mitä kaikille ei.
Mietippä olisitko todella jättänyt asian kylmästi sikseen jos näin ei olisi tapahtunut vaan sinulta olisi ne lasten tapaamiset kielletty tai rajattu minimiin.
Jos lapset ollenkaan ovat tärkeitä, et varmastikkaan olisi luopunut vain sen takia, että miniä niin tahtoo.
Silloinhan miniä määräisi sinun elämääsi.
Missä sitten olisi se oma elämä josta niin paljon puhutaan. Ja miksi muuten mummon omaan elämään ei saisi liittyä nuo lapsenlapset ?
Minä mummona olen ollut kovinkin nöyrä miniäni tahdon edessä. Ketään toista en koskaan olekaan joutunut nöyristelemään. Olen ollut ikäni työelämässä, paljon ystäviä, paljon harrastuksia jne. eikä kukaan koskaan ole lyönyt minua niin kontalleen kuin rakas miniäni.
Mutta ei kenelläkään ole ollut sellaisia aseitakaan kuin hänellä on. Poikani ja lapsenlapsen.
Kukapa ei nöyrtyisi ja polvistelisi, kun on kysymys omista läheisimmista, rakkaimmista ihmisistä.
Silloin sitä unohtaa itsensä, ihmisarvonsa ja oman elämänsä kun joutuu taistelemaan vielä tärkeämpien asioiden puolesta.
Tuo on sitä normaalia käytöstä. Ja siksi sinä et varmaan osaa eläytyäkkään toisenlaiseen tilanteeseen.
Olet pyydetty lasta hoitamaan, kun äiti jostain syystä on, väsynyt, masentunut, ottanut huumetta, kaljaa.... ei jaksa hoitaa lastaan ja talouttaan.
Mummina näet sellaisen "sikolätin" Yrität alkaa sitten ensimmäisen kerätä lattialta monta päivää vanhoja ruuan tähtetä peläten, ettei vaan miniä saa raivokohtausta sen huomattessaan.
Koira söi ennen ne ruuantähtteet, mutta kun kesällä piti koira lopettaa, kukaan ei enää kerää niitä tähteitä, jos ei se lapsi vaan ehdi niitä nälissään syömään.
Sitten yrität antaa maitoa jääkaapista kun lapsi pyytää, mutta mitäs annat kun päivämäärät ovat vanhoja. Vanhimmassa kokkareista vihreää hometta, seuraava auki mutta päivämäärä vanha. Yksi maito auki päivämäärä eilinen. Mietit, annatko vai et. Ei tiedä, kuin kauan se on ollut auki. Mietit samalla, miten uskaltaisit ehdottaa ystävällisesti ja kohteliaasti että kävisit mielelläsi kaupassa.
No, yrität siinä varovasti käydä hiipimällä kaatamassa homeisen maidon pois. Lapsi jo kolme vanha, joten voi erehtyä koska ottaa yleensä itse jääkääpilta ruokansa.
Äiti lepää sillä aikaa kun on pää kipeä ja väsynyt, sitten yrität lauleskella ja näyttää iloiselta, ettei vaan miniä saa taas raivokohtausta.
Keräilet siinä vaivihkaa varovasti tyhjiä kaljapulloja, niin ettei vaan kilahda. Hyssyn kyssyn hiippaillen, ettei vaan tule raivokohtausta.
Löydät saarioisten valmispitsan ja lapsi huutaa, ei lämmitetä ei lämmitetä. Haluaa syödä kylmänä. Niin äkkiä juoksutat hiljaisin askelin sen kylmän pitsan paperialustallaan kylmänä. Ettei äiti vaan hermostu.
Siinä sitten, yhtäkkiä nainen hyökkääkin kamarista. Silmät seisoo tuijottaen päässä. Katse pyörähtää pitkin huushollia. Alkaa hirveä huuto, Nnyt menit liian pitkäklle nyt menit liian pitkälle.
Sammalle se hyökkää, lapsi tarraa jalkoihisi hirviö tarraa hiuksiisi repii ja heittelee sinua puolelta toiselle. Niin, että viimein lysähdät vasemman kätesi varaan ja sormesi taituvat rusahtaen sivuttain.
Loput saat kuvitella mielessäsi. Tämä tapahtui 12.11.2006. Mahdolliset kirjoitusvirjeeni ovat siis selitettävissä.
vähän yhteen sun toiseen juttuun.
Minä kuitenkin kirjoitin todellakin vain omasta normaalista suhteestani, kyllähän sen nyt jokainen käsitti.
Myönnän, että sinä olet hirvittävässä tilanteessa. Tällaista ei kenellekään soisi, ei myöskään lapselle. Juuri lapsen kannalta tilanne onkin järkyttävin.
Tässä on nyt jotain niin pahasti vialla, että minun on turha kovin paljon vieraana ihmisenä asiaa kommentoida.
Ihmettelen kuitenkin eikö poikasi reagoi mitenkään tilanteeseen. Äiti on luonnollisesti sairas, alkoholisti, huumeiden käyttäjä, tai niitä kaikkia.
Kyllä minäkin tällaisessa tapauksessa yrittäisin kynsin hampain päästä hoitamaan lasta, koska luonnollisesti tuntisin hätää ja tuskaa lapsen puolesta.
Se ei kuitenkaan ilm. yksin riittäisi, vaan apua olisi saatava myös jostain muualta. En minä osaa antaa mitään neuvoja, koska ei ole ihan yksinkertaista lastensuojeluviranomaisillekaan ilmoittaa, koska pääsy lapsen luokse saattasi katketa totaalisesti. Kuitenkin pienen lapsen turvallisuus ja hoito menevät kaikkien ihmissuhteiden ohitse, joten jossain vaiheessa ilmoitus voi olla pakko tehdä.
Olen todella pahoillani ja kauhuissani tilanteestanne, mutta ei sinun pidä minun kirjoituksestani itseesi ottaa, koska meillä todella on normaali tilanne.
Hyvin harva anoppi ja mummi kuitenkaan sinun asemaasi joutuu. Aika usein täällä puolin ja toisin, tunnutaan tekevän kärpäsestä härkänen, jolloin isketään kaikin mahdollisin keinoin.
Kuule, se tilanne syntyy pikkuhiljaa. Se kehittyy hitaasti ja alkaa suun soitolla, toista halveksivana käytöksenä epämääräisenä riidanhaluna, siitä sitten alkaa huutaminen, rumien sanojen käyttö jne. Siis toisia ihmisiä halveksivana käytöksenä se alkaa ja kehittyy muutamassa vuodessa. Useinmiten ongelmat salataan isovanhemmilta niin, että se tulee täytenä yllätyksenä. Tietysti merkit on huomannut, mutta sellaiseen epäsosiaaliseen käytökseen ja väkivältaisuuteen ei puututata ennen kuin tapahtuu jotain.
Sanoisin, että kun niitä kirosanoja alkaa kuulumaan vaivihkaa lauseissa, silloin on jo myöhäistä sitä kierrettä katkaista. Se nyt oli sitten tyhmän isoäidin henkilökohtainen näkemys ja neuvoksi toisille.
Lapsen isä on jo aikoja päin poistunut tästä perheestä.
On kyllä järkyttävää tuo mitä kuvailit. Nuori perhe tarvitsee apua, ihan ammattilaisen apua.
Näillä palstoilla on tosiaan vaikeutena se, että toinen puhuu normaaleista tilanteista ja ihmissuhteista ja niissä ehkä olevista kompastuskivistä. Toisella taas saattaa olla aivan ääripään tilanne ja todellinen suuri hätä. Ei voi rinnastaa vakavaa häiriötilaa ja vaaikkapa sitä, että ärsyttää kun toinen on niin niin sellainen tai tällainen.
Osasi on tosiaan vaikea ja lapsen tilanne vakava. En osaa neuvoa muuta kuin että tavalla tai toisella perhe on saatava hakemaan ja ottamaan apua.
Jättänyt asian, en tiedä kuinka kylmästi, mutta jättänyt kuitenkin, jne.
Jos luet kirjoitukseni viimeisen kappaleen, niin siinä sen selvästi sanon.
Tottakai luopuminen lapsenlapsista olisi minulle ollut kova pala. Kuitenkaan miniäni ei olisi voinut tehdä sellaista ilman poikani suostumusta, joten olisin loukkaantunut niin sydänjuuriani myöten, että itseni tuntien, muuta mahdollisuutta tuskin olisi ollut.
Enkä ymmärrä miten voisin ottaa asian niin, että miniä määräisi minun elämääni.
Lapset ovat hänen ja poikani. Minä en voi määrätä heidän elämästään. Enkä minä missään tapauksessa ole sanonut, etteivät lapsenlapset saisi liittyä mummon elämään. En tietenkään. Ovathan he minullekin mieheni ja lasteni lisäksi maailman tärkeimmät.
Kaipa minä sitten olen itsekäs ja inhottava ihminen, kun en kuitenkaan "nöyrtyisi, enkä polvistelisi".
Heidän hyväkseen olen valmis tekemään niin paljon kuin jaksan, mutta on minullakin oikeus odottaa vastapuolelta normaalia suhtautumista. Jos lastenlasten tapaaminen minulta kiellettäisiin, se olisi tottakai kova isku, mutta en siihen musertuisi.
Kuolema olisi asia erikseen. Silloin taitaisi tulla seinä vastaan.
että asiat on itse koettava ja ne tilanteet elettävä, ennenkuin varmaksi tietää, miten niissä toimii ja millaisina ne kokee.
Minä en itse olisi koskaan uskonut, että minulla voisi olla tällaisia ongelmia missään ihmissuhteissa. Jos joku olisi sanonut, että miniäni kanssa en pääse hyviin väleihin, en todellakaan olisi löytänyt siihen yhtäkään syytä miksi en.
Näin nyt vain on käynyt ja kaikki syyt siihen eivät voi olla yksin minussa.
Minä olen sitä mieltä, että kaikki kanssaeläjämme jollain tavalla vaikuttavat meidän elämäämme eli siis määräävät joitain asioita tai olosuhteita tms.
Miniäni määrää minun elämääni kiristämällä, uhkailemalla, kielloilla, käskyillä jne.
koska kun olen ihmisenä sellainen kuin olen, en voi heittää vain kaikkea yli laidan ja olla kuin mitän ei olisikaan. Minuun vaikutta toisen ihmisen käytös minua kohtaan, se vaikuttaa minun ajatuksiini ja minun toimintaani. Eli siis elämääni.
Jotkut ihmiset varmaan elävät kuvaamassasi tilanteessa, vaikka uskomattomalta se tuntuu. En kuitenkaan usko, että mummuna, anoppina tai äitinä voit asiaa auttaa. Jos tosiaan haluat lapsenlapsille apua, sinun pitäisi ottaa yhteyttä sosiaalitoimeen. Ihmetyttää vain poikasi rooli tuon kaiken keskellä. Onko hänkin huumeidenkäyttäjä, alkoholisti tai kenties kuollut?
Valitan, en voi keskustella ongelmistani täällä palstalla. Joskus olen yrittänyt kysyä neuvoja ja apua täältä ja isovanhemmat osastolta, mutta joka kerta olen saanut niin kauheat haukkumiset, irvailut ja pilkat päälleni pienten lasten äideiltä, että en todellakaan enää kysele neuvoja saatikka selvittele ongelmaani täällä.
Ottaisin kyllä niin mielelläni tukea juuri toisilta isovanhemmilta, mutta se ei ole mahdollista ainakaan tällä palstalla.
Tuo kirjoitus oli totta, voit vain kuvitella loput. Kirjoitin tuonkin vain tavallaan varoitukseksi hyväntahtoisille isovanhemmille. Täysi ihme että henki ei mennyt vain kaksi sormea murtunut ja edelleen kipeät. Ja lapsi on hengissä.
aika ottaa yhteyttä lastensuojelu viranomaisiin. Tuo lapsihan joutuu elämään ihan kauheissa olosuhteissa, siitä ei hyvää seuraa. Lapsen elämä on kaikkea muuta tärkeämpi, joten tee se mitä täytyy ja pelasta lapsi.
Mikä yksinkertainen oivallus ja neuvo taas taas.
Minä taas en oikein ymmärrä, mitä haluat. Täällä on jo useampikin ehdottanut poikasi perheelle asiantuntijaa avuksi, yhdyn tuohon kuoroon. Jos tilanne on totta, sehän on täysin mahdoton maallikon saada kuntoon. Minäkin ihmettelen poikasi roolia, jota et kommentoi lainkaan. Et voi saada tältä palstalta vain vastauksia, että olet täydellinen anoppi ja miniäsi täysi lurjus.
En ole sellaista selitystä vailla, että minä olisin täydellinen. Ja en ole ihan niin tyhmä kuin kuulet, se lapsi on jo hyvässä hoidossa. Joten ei sinunkaan tarvitse haukkua minua enää siitä asiasta, että huolehdin lapsenlapsestani liikaa.
Olen muuten suht. nuori nainen vielä ja itse olen myös miniä. Ja minulla on mukavat suhteet anoppiini.
Onhan täällä varmasti paljonkin sellaisia jotka ovat anoppeja ja myös itse miniöitä. Ja anopilla voi olla yhtä pienet lapset kuin miniälläkin.
Olen soittanut hätäkeskukseen, kun olen kuullut, että naapurin vaimoa lyötiin. En sitten tiedä, tulivatko auttajat paikalle johonkin aikaan, mutta huuto hiljeni täysin. Mitä siellä sitten tapahtuikin, silloin ja jälkikäteen, ainakin yritin auttaa. Vaikeaa, kun näin jälkeenpäin pohdin asiaa, autoinko sitä naista todella soittamalla? En tiedä, en ole nähnyt häntä, kysynyt häneltä. Parantuiko vai huononiko elämä?
Satun tuntemaan erään miehen, joka lyö vaimoaan. Ei kuulu sukuuni, tuttavapiiristä. Suku on kuin ei mitään olisi tapahtunut, perhe kutsutaan kylään entiseen malliin, miehen lähipiiri tietää, lyöjän isä, äiti, mutta kukaan ei viime tiedon mukaan ole uskaltanut tehdä mitään. Muistuttaa sitä valtuutetun naisen (? tapausta, jossa miehen epäillään surmanneen puolisonsa 69 puukon iskulla, lapsen kyyristellessä pinnasängyn alla.
Kukaan ei siinäkään tapauksessa tehnyt mitään. Vaikka tiesivät.
Tapahtuu seuraavalla kerralla mitä tahansa, kun kuulen ihmisen huutavan hädissään keskellä yötä, aion soittaa hätäkeskukseen. Koska jonkun täytyy yrittää auttaa. Koska ehkä siellä paikalla on joku, joka ei osaa/pysty auttamaan itseään, vaimo, mies, lapsi. Ainakin siitä tulee merkintä tulevaisuuden varalle. Jos se mitään auttaa.
Kiitos sulle, tuo olikin se pointti mihin pyrin kertomalla tapaukseni. Pitää auttaa. Se on väärin kun ei auta.
Ja toivoisin kovasti että minun surkea selkäsaunani opettaisi edes jollekin, että on hyvä eikä negatiivinen asia kun lapsesta ollaan huolissaan, ihan sama onko se huolissaan oleva ihminen vanha anoppi, isoisä, naapuri miniä kuka vaan ihmisnen.
Kukaan ei koskaan voi kantaa liian suurta huolta pienestä lapsesta, vaikka minulle on niin väitetty, että kannan tuehaan huolta ja että huolehdi vaan omat asiasi, kun yritin kysellä neuvoja.
Kaikki kanssaeläjämme jollain tavalla vaikuttavat eli "määräävät" meidän elämäämme.
Tottakai, onhan laitkin säädetty. Emme me voi elää kuin pellossa ottamatta huomioon sekä yleisiä sääntöjä, että muiden ihmisten tarpeita ja "määräyksiä", olkoonkin että ne jotenkin rajoittavat omaa elämäämme. Jos hiuksia aletaan halkoa, niin ei ole mahdollista elää niin, ettei joku elämäämme määräisi.
En kuitenkaan mitenkään voi ymmärtää, että miniä olisi joku poikkeus. Hän voi määrätä, etten saa tavata lapsenlapsiani, mutta se on vain yksi rajoitus muiden joukossa. Minä haluaisin tehdä paljon muutakin, mutta tiedän varmasti rajoitukseni, eikä se ainakaan miniän syy ole.
Eihän kukaan myöskään voi 100 %:sti tietää miten asiat kokee, ennenkuin tilanteen on elänyt. Kuitenkin omalta kohdaltani pysyn edelleen kannassani, siinä määrin kuin se nyt yleensä on mahdollista.
Kyllä minä tässä iässä jo oman luonteeni tunnen. Eikä se mikään kehuttava luonteenpiirre ole. Kuitenkin, jos kohdaltani raja tulee vastaan, niin se on ja pysyy, jos se minusta on kiinni.
Tämä ei tietenkään tarkoita, ettenkö tällaisessa lastenlasten tapauksessa olisi valmis sovintoon, jos vastapuoli itse muuttaisi kantaansa. Ovathan lapsenlapset minullekin tärkeitä, mutta väkisin en tuppaisi, mikäli ei lapsilla mitään hätää olisi.
Joka paikasta tuutin täydeltä tulee televisiosta ja lehdistä tietoa, että lapsiprheillä ON PAHA OLLA.
Juuri viime viikolla selitettiin että koulukiusaamista ei saada kuriin vaan tarvitaan turvamiehiä. Lapsilla on siis hätä, mutta omat vanhemmat eivät sitä ymmärrä. He eivät käsitä vielä siinäkään vaiheessa kun koulusta alkaa tulla lappuja käytöshäiriöistä, että he eivät kykene yksin kasvattamaan lapsiaan.
Ja ihan tiedoksi vaan jokaiselle miniälle, siinä vaiheessa sitten ei enää tarvitse pyydellä isovanhemmilta apua, te olette saaneet mahdollisuutenne käyttää kokeneempien aikuisten neuvoja.
Kukaan anoppi ei tule enää auttamaan, vaan lapsenne laitetaan huostaan, täysin vieraille ihmiselle. Ja vihjeeksi vielä, jokainen huostaanotetun koululaisen äiti, kuvitteli olevansa viimeiseen asti täydellinen ja luuli ettei minun lastani huostaanoteta, vain jonkun muun pahat lapset. Jokainen koululaisen huostaanotto tulee muka äidille kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Rauhoitu vähän ja vedä henkeä välillä.
Tuskinpa sinä itsekään kovin monen vieraan lapsen hätään olet puuttunut. Ellei nyt ole sattunut kohdalle joku selvä lastensuojelutapaus. Silloinkaan tavallinen ihminen tuskin voi tehdä paljon muuta, kuin ottaa puhelimen käteensä ja ilmoittaa lastensuojeluun. Siinäpä se sinunkin apusi suurinpiirtein taitaisi olla.
Ja koulukiusaamisesta älä vaahtoa minulle mitään. Minulla on sairas tytär, joka tuskin olisi selvinnyt siitä asiasta mielenterveyttään menettämättä, ellen minä olisi pistänyt itseäni täysin likoon. Siihen aikaan koko asia ei edes ollut millään lailla tapetilla, joten se oli yksinäistä taistelua.
Sinä tuskin pystyt edes kuvittelemaan mitä kaikkea se on vaatinut.
Jos omia lapsenlapsiani uhkaisi huostaanotto, niin ei olisi kahta kysymystäkään, etteikö minulta saisi tulla pyytämään apua. Tulkoon sitten poikamme, miniämme tai lapset. Tai vaikkapa lastensuojeluviranomaiset. Uskon, että saman tekisi suurin osa isovanhemmista.
isovanhemmat eivät voi mitenkään enää puuttua kun murrosikää lähenevät lapsenlapset ovat väkivaltaisia ja pieksävät opettajiaan.
Ja omista henk. kohtaisista kokemuksista en nyt puhu vain suurkaupungin koulumaailmassa kaksivuotta työskennelleenä jotain tiedän. Koulukiusaajien taustoista ovat yleensä puuttuneet ns. läheiset turvaverkot. Kun vanhemmat ovat katkoneet suhteet sukulaisiin.
Vaaditaan paljon muitakin ongelmia kuin sukuloimisen puuttuminen perheessä. Ne muut ongelmathan onkin helppo lakaista maton alle salailulla...
Siinäpä se, ei sukuloida, koska ongelmat huomattaisiin. Ei anneta isovanhempien puuttua, niin siten vanhemmat saavat pidettyä ongelmat maton alla, siihen saakka kunnes on jo myöhäistä puuttua.
Sukuloiminen on sosiaalista vuorovaikutusta ja eristäytyminen omista lähiomaisistaan on epäsosiaalista käyttäytymistä.
aivan, kun minun elämästäni,raskasta on ollut.
Onneksi on sellaisia appivanhempia, jotka kiinnostuneita lapsistaan ja ainoista lapsenlapsista. Itsellä tällaisesta ei ole kokemusta, vaikka appivanhemmat liki asuvat. Eivät osota minkäänlaista kiinnostusta lapsenlapsiin, lisäksi omaa lasta kohtaankin vähäistä. Sinkkusisarus tekee kuitenkin kaikki upeasti ja tämän ex-puoliso. Ex-puolison uudet lapset vasta ovat "upeita" ja näistä jaksetaan puhua, kuvia näytellä jne... Sisarukselle kustannetaan lomat, taataan ex-puolisolle lainat...
Puolisoni ei tätä tahdo nähdä, ymmärrettäväähän se on kun omista vanhemmista kyse on. Lapsemme aluksi eivät kyseenalaistaneet sitä miksi mummu ja pappa eivät pidä yhteyttä, nyt vanhempana kyllä. Minkähän selityksen antaisi.
Syynä ei ole etteikö heitä tähän olisi kannustettu taikka mahdollisuutta annettu. Ei vai olla pidetty lastenhoitajina, vaan heille itselle annettu mahdollisuus nähdä, hakea, soittaa lapsenlapsille kun he sitä haluavat. Ja kun näin on ollut, yhtydenpitoa ei ole ollut. Toisinaan puolisolleni soittavat ja pyytävät jotain palvelusta ja kertovat omista jutuistaan. Samoin tekevät kun puolisoni soittaa... Eipä tunnut lapsensa ja lapsenlapsiensa asiat kiinnostavan.
Eli olkaa onnellisia te joilla on mummut ja ukit lastenne elämässä. Omia vanhempia ei ole täyttämässä tätä upeaa roolia, puolison vanhemmat taas eivät kiinnostuneet...
Mutta täytyy kai olla tyytyväinen kun ei sitten ole riitaa appivanhempien kanssa. Parempi ehkä tämä välinpitämättömyys ?... Turha tätä enää on pohtia, jokainen tekee valintansa ja on omat arvonsa. Täytyy myös kunnioittaa heidän ratkaisujaan, vaikka en niitä ymmärräkkään. Ovathan he puolisoni vanhempia, puolisolleni rakkaita. Mutta kaikkea ei tarvitse ymmärtää ja hyväksyä. Poistan heidät elämästäni samoin kun he minut ja lapseni. Onneksi he sentään puolisoni pitävät elämässään...
terveisin. yksi kateellinen mummuuista ja välittävistä appivanhemmista.
>>"Minulle lapsenlapseni on niin tärkeä, että mikään ei mene sen edelle. Ns. oma elämä on täysin riippuvainen siitä, näenkö häntä ja saanko olla hänen kanssaan.
Kun on pitkiä taukoja, että en lasta näe, olen aivan maassa ja täysin kykenemätön tekemään mitään. Lamaantunut."