erota! Lapsia kolme, yhteistä menneisyyttä, omaisuutta ja tulevaisuuttakin, muodossa tai toisessa. Puolison mielenterveys suistui kokonaan raiteiltaan eikä apu ole kelvannut. Ei tämä näin voi loppua!
Auttakaa!
En halua
132151
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
se vaan voi loppua. Ihan saman kokenut eikä siinä paljon omista tunteista tai muusta kysytä jos toinen on päättänyt laittaa pelin poikki.
Elämä on joskus helvetin epäoikeudenmukaista mut kai siihenkin tottuu, en vaan tiedä koska. Koitahan jaksaa....
Älä ole pitkään mielenterveyshäiriöisen kanssa. Se ei auta häntä mutta tuhoaa sinut. Mielenterveyshäiriöinen parantuu kun ei tarvitse olla läheisessä suhteessa. Eli toisin kuin yleensä ajatellaan.
tuhoa pelkästään sinua vaan myös lapset. Kokemusta on tästäkin. Läheisellä suhteella tarkoittanet ahdistusta jonka sairastunut kokee.
Tämmöisestä se alamäki alkoi meilläkin mutta onneksi kohta ollaan mäen alla.
Lueskelin tätä palstaa ihan huvikseni, kun tuota anoppi ja appi palstaa olen kommentoinut ( minun oma anoppini on maailman ihanin ihminen ).
Olen myös sitä mieltä, että mielenterveyden häiriössä omaisen tuki ja auttaminen on useissa tapauksissa vain vahingollista. Mielestäni on kyllä olemassa sellaisiakin häiriöitä joissa se olisi potilaalle hyväksi, mutta esim. masennus ei mielestäni parane lähiomaisen tukena ns. hyyssääminen.
Olen ehkä väärässä, mutta itse en ainakaan voi asettua, toisen aikuisen henkilön vakituiseksi tukipilariksi. Huonoja hetkiä tietysti on itsellä ja läheisillänikin, ja kriisiäkin jolloin toisen apua tarvitaan. Mutta pitkittyessään tukihenkilönä oleminen kuluttaa ja imaisee minun energiani niin, että olisin itsekin hoidokki kohta.
Jostain syystä minä olen omaksunut saman käsityksen, kun tuo sinun. Siis alkava mielenterveyshäiriö parantuu, kun häntä ei ala kukaan hyyssäämään.
vaimon mielenterveys ongelmat olivat yksi suurimmista syistä mikä teki avioliitosta sisko/veli suhteen meillä kun ei tiedä eikä osaa toista auttaa niin kuin pitäisi. Siinä on vaan pakko yrittää pysyä vahvana jo pelkästään lasten takia vaikka ei enää jaksaisi. Näissä tapauksissa yleensä siitä vahvemmasta tehdään vielä muitten silmissä huono, välinpitämätön ja tunteeton ihminen (olenpa saanut lukea ne paperit).
ihmisiä. Meillä käytiin viime syksynä läpi kriisi isolla K:lla ja nyt jälkikäteen ajatellen kyse oli juuri siitä, että mieheni mielenterveys alkoi pettää ja kun minä olen hänelle ainoa läheinen ihminen - tai ainakin joskus ollut - hän ymmärsi, että vika on minussa ja kohdisti sen kaiken minuun. Itse pelastauduin tuskien kautta siihen, etten enää häntä rakasta. Nyt olen alkanut hiukan ymmärtää hänen keinottomuuttaan, joka silloin syksyllä ja jo oikeastaan useita vuosia, tuntui ihan käsittämättömältä. Niin kauan kuin yritin häntä rukoilla ja painostaa puhumaan, kaikki meni alamäkeen, hän keksi minua kohtaan yhä pahempia solvauksia, ilmeisesti sen vuoksi, että tukkisin turpani. Sen sitten viimein tein, mutta hinta oli se, että myös rakkauteni kuoli.
Hienoa kuulla, että muut ovat elelleet samanlaisia vaiheita ja tajunneet, että aina ei voi auttaa, ei edes joka kerta. Ja että aina tosiaan se rakkaus ei riitä. Ihanaa elää vuosien jälkeen ilman syyllisyyttä, kuvitelmaa, että kaikki johtuu minusta. Apua hän ei ole edelleenkään hakenut, mutta koska tein "kaikkeni" ja vähän ylikin, asia ei enää minulle kuulu. Jokaisen on hakattava päänsä omaan seinäänsä.
mielisairas ei parane sillä, että hänet jätetään
yksin virumaan. Hänen tilansa tasapainottuu psyykenlääkkeillä, joita voi joutua käyttämään runsaasti ja loppu elämänsä.
Kukaan ei kaipaa niin paljon tukea, kuin mielenterveyspotilas.
On ihan sama kuin hylkäisi sydänsairaan tai syötäsairaan henkilön.
Teistä tällä palstalla olevista ei ole mihinkään muuhun kuin omaan napaanne tuijottelemaan.
Älkää puhuko asioista, joita ette mitään tiedä.
Mielenterveyspotilas joka hoitaa sairauttaan on toki eri asia kuin sellainen joka ei suostu hoitoon, mutta vaatii puolisonsa hoitavan häntä.
Sanoit itse, että mielenterv. potilas tarvitsee lääkkeet. Aivan ja lisäisin vielä. Miel.terv. potilas tarvitsee asian mukaiset lääkkeet ja ammattitaitoista psykoterapiaa. Niitä ei oma puoliso pysty antamaan.
kodit ? Kyse ei näissä tapauksissa, joita tässä käsitellään, ole ollenkaan mielenterveysongelmaisen hylkäämisestä. Esim. minä, joka tuossa kirjoitin rauhaan jättämisestä, olen tosiaan tehnyt kaikkeni auttaakseni. Mieheni häiriö on jossain persoonallisuuden tasolla ja hän itse vastaa kaikkeen avuntarjontaan ilkeilyllä. Kyse on lähinnä siitä, että selviää itse elossa, suht. koht. henkisesti remahtamatta ja pystyy hoitamaan lapset ja kodin sekä käymään töissä. Mieheni on akateemisesti erittäin koulutettu mies ja töitä tekee kuin hullu, mutta henkisesti pihalla, joten hullu olin kai minä, joka aina häneltä jotain toivoin ja odotin, siis rakkautta, huomiota ym, mitä itse annoin. Kun tulin järkiini ja lakkasin odottamasta mitään, kaikki alkoi sujua paremmin. Asumme siis edelleen yhdessä ja ulkoisesti kaikki näyttää samalta. Ei kai ole hyvä, jos toisen tunnevammojen vuoksi toinenkin puoliso sairastuu ja lapset jäävät heitteille ? Niin meinasi minulle käydä.
että on valittava jompi kumpi! Ei puoliso ole mikään alan ammattilainen jonka tehtävä on hoitaa sairasta ihmistä oman mielenterveytensä ja perheen muiden jäsenten kustannuksella. Asia on tietysti tapauskohtainen, mutta eiköhän syöpäsairas ole hiukan eri asia kuin esim. psykoosi tms.?
Todellakin. Aina ne selittää että aivojen välittäjäaineissa vika. Silti potilaan annetaan syytellä omia vanhempia, koulukavereita, puolisoa yms.
Kaiken huippu, että viittivät niitä kirjoitella vielä muistiinkin ja esitellä niitä perheenjäsenille.
Yrittäisivät päättää onko se vika aivojen välittäjäaineissa vai ei. Ihme selityksiä.
Oma näkemykseni kuitenkin on, että jos vika on kerta välittäjäaineissa, niin tuskin niitä aineita se äiti sinne aivoihin lapsena laittoi tai otti pois. Saati sitten puoliso fakiiritempuillaan.
rupeat mielenterveys potilaan tukihenkilöksi niin et voi olla hänen kanssaan vuorokauden ympäri tekemisessä, et rakastaa etkä ruveta holhoojaksi muuten palat itse loppuun ja sitä.
Minulla olisi kyllä yksi idea, ja toivoisin sitä muidenkin eroa ajattelevien miettivän.
Minä itse asun miesystäväni kanssa kahdessa asunnossa. Tällainen järjestely oli meillä heti alku seurustelusta asti, koska mieheni oli komennustöissä aloittaessamme seurustelun.
Nyt hän on kuitenkin samalla paikkakunnalla töissä, mutta pidämme silti kahta asuntoa. Käytännössä asun miesystävän luona, mutta usein viikonloppuisin kun minulla on lapsia hoidossa olen omalla asunnollani, koska minun asuntoni on lapsiystävällisempi huonekaluineen.
Niin se neuvo. Mielestäni kaksi aikuista järkevää ihmistä voivat asua hyvinkin kahta asuntoa kun keskustelee vaan järjestelyistä yhdessä. Taloudellisestikin järkevää esim. minun tapauksessani, koska olen pätkätyöläinen ja miesysstäväni tienaa suht. koht. hyvin.
Jos yhtäkkiä putoaisin harkinnan varaiselle työmarkkianatuelle joutuisin miesystäväni elätettäväksi ja en halua olla toisen elätettävänä. Mutta siis, kahdessa asunnossa asuminen sujuu meiltä mukavasta, omaa aikuista tytärtäni se häiritsee ja joitain tuttavia, mutta olemme tyytyväisiä.
Jos minulla on lapsia hoidossa mies saa viettää vapaata viikonloppua, ja toisinpäin. Mies käy joskus saaristossa työkeikalla viikonloppuna ja silloin voin viettää vapaan viikonlopun kummassa asunnossa haluan.
Aika hassua elämää tämä toki on. Ostan usein vaatteita shampoota yms. kahdet kappaleet, jottei tarvitse matkakassien kanssa kulkea. Omalla asunnollani on tavallisemmat arkivaatteet ja miesystävän luona hieman paremmat.
Se idea tai neuvoni olisi kaikille eroa harkitseville, että ottaa lisäaikaa ihan rauhallisesti kahdessa eri taloudessa. Mielestäni aikuiset ihmiset voivat neuvotella järkevästi käytännön asioista, ja että aikahen sen sitten näyttää.