Olen asunut pari vuotta avomieheni kanssa
pienessä kaksiossa. Hänellä on 2 lasta edel-
lisestä liitosta. Toinen lapsista, 17 vuotias
poika, käy meillä joka toinen viikonloppu.
Asunnon koosta johtuen hän nukkuu yönsä levitet-
tävällä sohvalla olohuoneessa. Ongelma on se
että en voi sietää näitä viikonloppuja kun
poka on meillä. Olen tottunut olemaan kotonani
alusvaatteisillani tai muuten vain rennosti ja
kun poika saapuu niin pitää aina pukeutua "sää-
dyllisesti". Avomieheni tekee viikonloppuisin
duunia 18-04 jotenka he eivät pojan kanssa
paljoa seurustele, kun päivät menee tietenkin
pitkälti nukkumiseen. Minusta ei ole normaalia
että 17-vuotiaalla ei ole muuta elämää kuin maata
sohvalla ja tuijottaa tv:tä tai lähteä meidän
kanssa kaupoille tai kävelemään. Olen aivan
kyllästynyt koko touhuun. Tunnen itseni karmeaksi
äitipuoleksi kun ajattelen näin, mutta en vaan
jaksa tajuta ettei jäbällä ole parempaakaan
tekemistä. Ex-rouva asuu 10 km päässä ja poika
pääsisi bussilla ovelta ovelle, eli voisi mennä
vaikka yöksi kotiinsa, jossa on oma huone ja
tietsikka ym. Onko muilla samanlaisia ongelmia?
Käskenkö pojan suksia kotiaan vai annanko sen
maata sohvalla vielä seuraavat 5 vuotta?
Riidat avomieheni kanssa johtuvat usein juuri
tästä pulmasta. Hänestä on hienoa ettei poika ole
vielä lähtenyt "pahantekoon" kaupungille kaverei-
den kanssa, vaan viihtyy kotona.

Vastaukset 8
Vanhimmat
rohkea ja puhuisit asiat aivan suoraan.mulla oli sama tilanne. se auttoi.
..jos toi on sun ainoa ongelma, niin olet selvinny tosi helpolla. Muilla kun on oikeitakin ongelmia käsiteltävinä. Ei kaikki 17-vuotiaat ole joka viikonloppu menossa ja sehän pitäs olla vanhemmille helpotus. Ja ehkäpä tää poika sattuu pitämään susta ja siitä, että saa vaan olla teillä. Ehkä sekin on vaihtelua hänen arkeensa. Oletko ihan varma, että tämä on oikea ongelmasi? Vai mättääkö kenties joku muu? Itsekäältä ainakin kirjoituksesi kuullosti, vaikka ymmärränkin, että toki omaa rauhaa viikonloppuihinsa kaipaa.
Voi ei !
Itse olen ollut kymmenen vuotta eronneen kanssa naimisissa. Aluksi uskoin,että puhumalla ja parhaansa yrittämällä mieheni lasten käytös muuttuu muuksikin kuin hiljaiseksi sohvalla istumiseksi-mutta ei.Muutimme pois paikkakunnalta,se helpotti omaa osaa.Olin tosi pettynyt epäonnistuneeseen ihmissuhteeseen.Nyt tavataan tosin ,mutta aitoja oikeita ihmissuhteita nää ei ole.Onko se aina näin ?
et voi pelkän kirjoituksen perusteella,vähätellä toisten ongelmia.asiat onat suhteellisia.uuden perheen perustamisessa on omat ongelmansa ja niistä on on sellaisten ihmisten turha jaella neuvoja,jotka eivät elä toista perhettä!ei ole siis minkäälaista kokemusta asiasta.
Mieti asiaa myös pojan kannalta. Jotakin hänelle merkitsee se, että saa tulla luoksenne, ehkä se merkitsee hänelle paljonkin kun säännöllisesti tulee, vaikka sellainen ei murrosikäisestä yleensä päällepäin näy.
Vanhempien ero on joka tapauksessa aina lapsille rankka juttu, on yksinäisyyden ja hylkäämisen, juurettomuuden tunteita ym, ja yhteydenpito isään voi olla pojalle suuri tuki, vaikka he eivät edes tekisi mitään yhdessä. Jo pelkästään lupa olla isän kotona viikonloppu saattaa olla hirmu tärkeää itsetunnolle. Tämä on aikaa, jolloin hänen aikuisuutensa rakentuu.
Mitäpä jos yrittäisit ottaa hänen käyntinsä rennommin, onhan hän perhettä. Ei sinun tarvitse olla edustava tai miettiä tekemisiäsi, anna pojan olla omissa oloissaan ja tee sinä omiasi. Tai ehkä voisit jopa tutustua paremmin ja ystävystyä, saattaisit saada teille molemmille antoisan ihmissuhteen. Pian hän joka tapauksessa aikuistuu omille teilleen.
Itsekin vanhempieni eron jälkeen menin viikonloppuisin isän luokse, mutta isäni oli aina joko töissä tai häipyi baariin.
Murrosikäisenä aloin olla jo niin iso tyttö, etten enää osannut luontevasti mennä isän luokse, koska tuskin tunsin häntä, olihan hän aina poissa.
Se että poika tulee isänsä luokse vielä noin vanhana, on hieno asia! Minulla ei tänä päivänäkään ole suhdetta isääni ja hän vielä syyllistää minua siitä, mistä kai johtuukin että nykyään juoksen vain psykiatrilla ja nukun sekä herään lääkkeiden avulla..
Faktoja: jokaisella on oikeus ja tarve perheeseen ja kotiin. Miehesi koti on myös pojan koti, vaikka hän pääasiassa asuisi äidin luona. Sinulla on oikeus mieheesi, pojalla isään. Elämä täytyy vain sovitella niihin raameihin, et voi heittää poikaa pois isänsä luota.
Meidän sohvalla makaa jatkuvasti murrosikäisiä, omia ja muiden. Onneksi saan joskus myös omaa rauhaa, mutta ovat he myös hauskaa seuraa välillä. Keinoni jaksaa on, että en ota heistä mitään vaivaa itselleni. Siivoamista tietysti tulee, mutta se ei minusta ole kamalaa. En rupea passaamaan enkä myöskään pingottamaan, en yritä väkisin keskustella tai viihdyttää. Minua ei haittaa vaikka tuhlaisivat päivänsä telkkarin tuijottamiseen, se on jo noin isojen omalla vastuulla, kunhan eivät ryyppää tai rettelöi. Minusta on hienoa kun eivät lähde pahantekoon kaupungille ja kaveritkin viihtyvät täällä. Vaatiihan se joskus pinnaa, mutta tunnen silti että saan enemmän kuin menetän.
Jos hän käy joka toinen viikonloppu isänsä luona, niin pitäisikö hänen luuhuta koko sekin aika kylillä ja kavereittensa luona? Eiköhän hän halua käyttää kaiken ajan mahdollisimman tarkasti hyväkseen.