Olen miettinyt tätä vallitsevaa anoppi-minä -ilmiötä.
Siihen mahtuu niin mieletön määrä vihaa ja kaunaa, että näin yksinkertaisella maalaisjärjellä varustettu vanhempi ihminen ei sitä oikein käsitä.
Itse olen taiteillut tässä osassa jo kauan ja tuntuu että mitenkään ei voi olla että olisi miniää kohtaan oikein, sanat on väärin valittuja, teot on vääriä tekoja, avunanto on vääränlaista.
Miniä kertoo huoliaan, haukkuu ukkoaan, valittaa vaivojaan, mutta niihin ei saisi antaa minkäänlaista kommenttia.
Hän kertoo epäonnistumisiaan, vajavuuttaan lapsen hoidossa, mutta yhtään neuvoa ei ota vastaan ja loukkaantuu niistä suuresti. Pitää mykkäkoulua ja mököttää ja kostaa.
Hän on valinnut puolisokseen minun kasvattamani pojan, mutta lapsensa kasvatuksessa minä olen hänen sanojensa mukaan vihoviimeinen ihminen keneltä hän neuvoja ottaa vastaan.
Joskus se ristiriitaisuus naurattaa joskus käy vihaksi ja joskus vain säälittää koko tapaus.
Mutta kun myös oma poikani on sen valinnan tehnyt ja ottanut juuri hänet, ei minulla ole varaa häntä avoimesti arvostella ja moittiakkaan.
Oleppas tässä sitten niinkuin olla pitäisi. Kun et edes tiedä miten pitäisi olla.
En kykene heittäytymään aivan välinpitämättömäksikään, koska kyseessä on kuitenkin ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä ja läheisiä ja joista en voisi luopua. Siinä ensimmäisenä lapsenlapseni, joka on tärkeämpi kuin kukaan toinen.
Niinpä minä olen heittäytynyt miniäni armoille, otan vastaan ne armonpalat mitä hän ojentaa, kovan kerjäämisen kautta kuitenkin. Olen hiljaa ja alistun sen ajatuksen alle, että tuosta touhusta ei voi seurata hyvää.
En voi puhua pojalleni, koska en halua masentaa häntä sillä, että arvostelen hänen vaimoaan. En voi puhua miniälle, koska en halua, että hän vääristelee enää sanomisiani miehelleen ja mies kärsii siitä että äidillä ja vaimolla on huonot välit.
Silloin tällöin näen lapsenlastani ja ne pienet hetket mitä minulle suodaan, käytän tarkkaan siihen, että olen lapsen kanssa. Yritän väistellä äitinsä murjottavaa mulkoilevaa ilmettä ja olla välittämättä siitä.
Ne hetket lapsen kanssa ovat minulle kullanarvoisia.
Tunnen miten hän tykkää mummosta ja vaistoaa ja tuntee sen, että mummolla on samat tunteet.
Se on minun elämäni onni ja kiintopiste, sen kautta jaksan ajatella, että joskus vielä kaikki on paremmin.
Aina vain ihmettelen kuitenkin, miksi emme voisi olla sovussa ja miksi emme voisi keskustella asioista jotka hiertävät välejämme.
Minä olen siihen aina valmis mutta rakas miniäni sanoo, että hänellä on hyvä kun ei taritse nähdä minua.
Hän ei olleenkaan osaa ajatella että onko hyvä hänen miehellään ja hänen lapsellaan.
Tiedän että ei ole.
Eikö hän välitä muista kuin itsestään vaikka on perheen perustanut.
Voiko naisissa olla sellaisia....äitinä, mummona, siskona ja vaimona minä en sitä käsitä.
Siihen mahtuu niin mieletön määrä vihaa ja kaunaa, että näin yksinkertaisella maalaisjärjellä varustettu vanhempi ihminen ei sitä oikein käsitä.
Itse olen taiteillut tässä osassa jo kauan ja tuntuu että mitenkään ei voi olla että olisi miniää kohtaan oikein, sanat on väärin valittuja, teot on vääriä tekoja, avunanto on vääränlaista.
Miniä kertoo huoliaan, haukkuu ukkoaan, valittaa vaivojaan, mutta niihin ei saisi antaa minkäänlaista kommenttia.
Hän kertoo epäonnistumisiaan, vajavuuttaan lapsen hoidossa, mutta yhtään neuvoa ei ota vastaan ja loukkaantuu niistä suuresti. Pitää mykkäkoulua ja mököttää ja kostaa.
Hän on valinnut puolisokseen minun kasvattamani pojan, mutta lapsensa kasvatuksessa minä olen hänen sanojensa mukaan vihoviimeinen ihminen keneltä hän neuvoja ottaa vastaan.
Joskus se ristiriitaisuus naurattaa joskus käy vihaksi ja joskus vain säälittää koko tapaus.
Mutta kun myös oma poikani on sen valinnan tehnyt ja ottanut juuri hänet, ei minulla ole varaa häntä avoimesti arvostella ja moittiakkaan.
Oleppas tässä sitten niinkuin olla pitäisi. Kun et edes tiedä miten pitäisi olla.
En kykene heittäytymään aivan välinpitämättömäksikään, koska kyseessä on kuitenkin ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä ja läheisiä ja joista en voisi luopua. Siinä ensimmäisenä lapsenlapseni, joka on tärkeämpi kuin kukaan toinen.
Niinpä minä olen heittäytynyt miniäni armoille, otan vastaan ne armonpalat mitä hän ojentaa, kovan kerjäämisen kautta kuitenkin. Olen hiljaa ja alistun sen ajatuksen alle, että tuosta touhusta ei voi seurata hyvää.
En voi puhua pojalleni, koska en halua masentaa häntä sillä, että arvostelen hänen vaimoaan. En voi puhua miniälle, koska en halua, että hän vääristelee enää sanomisiani miehelleen ja mies kärsii siitä että äidillä ja vaimolla on huonot välit.
Silloin tällöin näen lapsenlastani ja ne pienet hetket mitä minulle suodaan, käytän tarkkaan siihen, että olen lapsen kanssa. Yritän väistellä äitinsä murjottavaa mulkoilevaa ilmettä ja olla välittämättä siitä.
Ne hetket lapsen kanssa ovat minulle kullanarvoisia.
Tunnen miten hän tykkää mummosta ja vaistoaa ja tuntee sen, että mummolla on samat tunteet.
Se on minun elämäni onni ja kiintopiste, sen kautta jaksan ajatella, että joskus vielä kaikki on paremmin.
Aina vain ihmettelen kuitenkin, miksi emme voisi olla sovussa ja miksi emme voisi keskustella asioista jotka hiertävät välejämme.
Minä olen siihen aina valmis mutta rakas miniäni sanoo, että hänellä on hyvä kun ei taritse nähdä minua.
Hän ei olleenkaan osaa ajatella että onko hyvä hänen miehellään ja hänen lapsellaan.
Tiedän että ei ole.
Eikö hän välitä muista kuin itsestään vaikka on perheen perustanut.
Voiko naisissa olla sellaisia....äitinä, mummona, siskona ja vaimona minä en sitä käsitä.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Luin tuon tarkkaan ja olen itsekin usein ihmelellyt miksi toisilla on niin vaikee, omani anoppi kun on hyvä ystäväni.
Tulin sellaiseen tulokseen, että miniällä on taustalla pelko.
Pelko on kaiken takana, mutta jos hän osiasi sanoa mikä se pelko on, niin se voisi sitäkautta helpottaa. Sinäkin pelkäät, että tulee avioero pojalle, ja ehkä se on se sama pelko miniälläkin.
Pakko kirjoittaa, koska minusta kuulostaa siltä että olet ihan liian kiinni poikasi perheessä.
Et sinä poikaasi ole sitä varten tehnyt, että hänet koko loppuiäksesi omaksesi saisit. Olethan iloinen siitä, että olet lapsenlapsen saanut? Ilman miniää ei olisi tuota lastakaan.
Anna nuorelle perheelle tilaa, ja tarjoudu auttamaan tarvittaessa. Tukea he tarvitsevat, eivätkä neuvoja ja mielipiteitä. Se voi olla vaikeaa, mutta et varmaan itsekään ole aikanaan kaikista oman anoppisi neuvoista ottanut vaaria?
Pienten lasten kanssa elämä on joskus rankkaa, ja silloin miniä saattaa purkaa turhautumistaan mieheensä tai elämäänsä ylipäätään. Ei se tarkoita että ero olisi tulossa.
Oman anopin kanssa välit ei ole kamalan läheiset, mutta olemme oppineet antamaan tarpeeksi tilaa ja väljyyttä molemmille. Minä en neuvo anoppia, eikä anoppi neuvo minua. Nyt pystymme elämään jonkinlaista rauhanomaista rinnakkaiseloa.
En missään tapauksessa ole kiinni poikani perheessä, näemme harvoin ja olemme harvoin yhteyksissä, koska toimimme miniän tahdon mukaan.
Poikani on loppuikäni minun omani, jos ylipäätään ihminen voi toista niin omia. Olen hänet synnyttänyt ja kasvattanut, rakkaan sukuni kannustamana. Sille emme kukaan voi mitään että näin on, vaikka en häntä sen takia ole tehnyt että säilösin häntä vain itseäni varten ja itselläni. Hän on ollut itsenäinen jo paljon ennen miniän tuloa kuvioihin.
Mutta jos en häntä olisi tehnyt, ei hän voisi olla miniäni mies eikä hänen lapsensa isä eli tuota meidän rakastamaa lastakaan ei siis olisi.
Eli huomaamme, että anoppiakin siinä ketjussa on tarvittu ;)
Tukea, neuvoja ja mielipiteitä ei miniäni ota vastaan mutta kovasti kyllä antaa minulle neuvoja, miten minun pitäisi elää ja olla, mitä opiskella, tehdä työtä tai harrastaa. Mutta minäkin aikuisena ihmisenä teen valintani itse.
Mitä itseeni tulee, sai anoppi neuvoa missä tahansa asiassa ja neuvot käytin kiitollisena hyväksi, sen mitä tarvitsin.
Olen oppinut anopiltani paljonkin samoin kuin äidiltäni.
Sitä minä vanhempana ihmisenä ihmettelen, miksi pienen lapsen kanssa on niin kovin rankkaa se elämä.
Omasta äitiydestäni muistan aivan erilaisen tunteen. Onnellistahan se oli saada lapsi ja tulla äidiksi. Silloin vain oli muita murheita, kuten rahanpuute, oman kodin puute, mies aina poissa, mukavuuksia ei ollut kuin nykyisin ja ruuatkin täytyi tehdä itse.
Nykyisin ei tarvitse kuin tulla äidiksi ja siinä on jo kylliksi vaikeuksia nuorelle naiselle.
En ymmärrä sitä turhautumista ja eripuraa nuorissa lapsiperheissä joissa on rahaa, oma asunto, molemmilla työt, omat autot, terveys, korkea kouluts, aurinkoinen terve lapsi joka kasvaa ja kehittyy.
Luulisi, että elämä on silkkaa onnea !
Mutta ei tietenkään....se anoppi tulee ja sotkee kaiken. Ei ymmärrä sitä, että hänellä ei enää ole poikaa kun pojalla on vaimo. Ei ymmärrä, että ei suinkaan hänen sukunsa siinä kasva kun pojan perhe saa lapsia vaan ainoastaan lapsen äidin suku kasvaa.
On surullista, että anoppeja aina syytetään automaattisesti siitä, että he tunkevat poikansa perheen elämään tekivätpä he mitä tahansa.
Miksi sitä ei nähdä, mitä miniä tekee sillä, että tahtoo erottaa miehensä lähisuvustaan, ystävistään ja kaikesta siitä mitä on ollut ennen häntä.
Onkohan kyseessä ensimmäinen/ainut lapsenlapsesi? Jotenkin vain viestiesi taustalta kuultaa hieman liiallinen kiintyminen tähän aurinkoiseen pienokaiseen...
Todellakin, nauti niistä hetkistä kun lapsenlastasi näet. Onhan se vanhempien oikeus päättää, milloin ja miten paljon mummoloissa käydään.
Vierailetteko molemmissa mummoloissa yhtä usein tai yhtä harvoin, jos oletetaan, että ne ovat yhtä kaukana tai yhtä lähellä? Jos ette, niin miksi ei?
En ota kantaa teidän tapaukseenne - siinä voi olla mitä vain, mitä tämän lukemamme perusteella emme voi tietää emmekä päätellä. Se on selvää, että vaikeaa on. Mikä on syy ja mikä seuraus ja mikä ongelmainen ihminen (ihmisiä) tai vaan väärinkäsityksiä ja vaikeuksia tähän liittyy, niin voimme vaan arvailla.
Se mikä pisti silmään, oli tämä yleistys nykyisten nuorten perheiden elämästä. Oletus, että ennen oli vaikeampaa, mutta urheasti selvittiin eikä valitettu. Ja nyt on helppoa ja ei kun maristaan. No näinkin varmaan on joissakin tapauksissa, mutta en tosiaankaan tykkää yleistyksistä.
Nyt kuitenkin teen itsekin yleistyksen. Väitän, että jokaisessa ajassa ja tilanteessa elävällä tuppaa ongelmansa olemaan. Nykymenossa ei ehkä ole niitä, mitä muutama vuosikymmenen sitten yleisesti oli. Kuin myös 30 vuotta sitten nuoren äidin ongelmat ja haasteet olivat osittain erilaisia kuin hänen äidillään ja isoäidillään oli.
Tarkoitan, että vanhempi polvi saa nuoren väen helposti puolustuskannalle ja kuoreensa, jos syyllistäen ja kepeästi heitetään, kuinka helppoa kaiken tulisi nyt olla kun on sitä ja tätä, mitä ennen ei ollut. Niinpä. Nyt vaan saattaa olla toisenlaisia paineita, ja vaikeaa sivusta on tietää mikä on raskasta ja mikä keveää.
Olen 49 v, iältäni voisin olla anoppi, mutta en vielä ole, koska kaikki lapset alle kaksikymppisiä. Toivon olevani anoppi jonakin päivänä. Tai oikeastaan se on sivuseikka; päätoive on, että jos lapset haluavat parisuhteen, niin he löytävät kumppanin, jonka kanssa voivat elää tasapainoista hyvää elämää. Jos minulla sujuu miniöiden tai vävyn kanssa, niin se on sitten ekstraa bonusta, mutta kuitenkin ihan sivuseikka.
täysin samaa mieltä. Olen muuten aivan saman ikäinenkin, enkä vielä anoppi.
Nykyaikana on aivan erilaise haasteet. Itse voisin sanoa, että omassa nuoruudessani oli jollain tavalla elämä leppoisampaa kuin nyt. Tietysti nyt on kaikki koneet jotka helpottavat kodinhoitoa jne...Mutta koulutuksen ja työelämän vaatimukset ovat moninkertaiset.
Itse poikieni elämää seuratessa välillä huolestuttaa heidän jaksamisensa nykyisessä oravanpyörässä.
Ehkä meidän ikäisillä anopeilla todellakin on niin paljon sitä omaa tekemistä, että en ainakaan minä, ehdi enkä jaksa olla sörkkimässä lasteni elämää joka käänteessä. Minulle on pääasia, että pärjäävät ja mahdollisesti löytävät itselleen rakkaan puolison. Millään muulla ei todellakaan ole merkitystä, kuin sillä että rakkautta riittää ja poikani saavat olla onnellisia omassa elämässään. Jos miniä ei minusta välitä, se on sivuseikka, ei hän minun puolisoni ole.
Noin on helppo puhua kun ei ole se hyljeksitty anoppi.
Niin minäkin ennen kuvittelin. Luulin, että minun kanssa ei kukaan saa minkäänlaista riitaa aikaan. Niin kauan kaikki menikin hyvin kun sitten tuli lapsi. Kun minusta tuli miniäni lapsen mummo, en enää ollutkaan se mukava anoppi.
Kukapa meistä äideistä muuta tahtoisi kuin lastensa parasta.
Itse olen myös 49 v ja elänyt omaa elämääni ain. En edes tiedä miten toisen ellämää voisikaan elää.
Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että elämässä tapahtuu kokoajan muutoksia ja muutokset vaikuttavat ihmiseen ja kun naisesta tulee mummo, sekin vaikuttaa ja se muuttaa elämänarvoja taas kerran.
Tunnustelkaapa tuntojanne sitten kun teille koittaa se ilonpäivä että lapsenlapsia alkaa tulla ;)
En voisi olla koskaan enää tekemisissä henkilön kanssa, joka suoraan sanoo vihaavansa minua, pitää minua ala-arvoisena eikä halauisi olla lähelläni.
Se vaikuttaisi kuitenkin suhteisiini muihinkin perheen jäseniin. En osaisi olla luonteva heidänkään kanssaan.
Toivon sinulle pitkämielisyyttä ja jaksamista. Itse en siihen pystyisi.
Aloin pohtimaan poikaasi ja hänen suhdettaan sinuun ja miniääsi (eli siis vaimoonsa).Hän on jossakin ulkopuolella kahdesta teistä vahvan oloisista naisista, jolloin kiinnostaisi tietää yhdistääkö sinua ja miniääsi tarve huolehtia kaikesta kaiken aikaa. Ei se mikään vika ole, mutta aika tyypillistä meillä naisilla ja tuottaa vaikeuksia kohautella olkapäitään asioille joita ei nyt niin hirveästi tarvitse edes huolehtia.Miksei siis poikasi ole mukana keskusteluissa? Onko hän sinulta oppinut työntämään tekemisen vastuun harteillesi ja nyt miniällesi, jolloin teillä kolahtaa miniän kanssa yhteen siksi ettei poikasi osaa olla riittävästi läsnä miniäsi seurassa ja miniäsi on ennemminkin turhautunut kuin aidosti kiukkuinen sinulle. En tiedä saatko tästä sepustuksesta mitään tolkkua, mutta näin kaukaa tilannetta katsellen poikasi pitäisi viedä miniäsi vähän tuulettumaan ja lapsenlapsi sinulle hoitoon, jos kerran olet siihen valmis. Voisiko tällaista ehdottaa pojalle suoraan, vähän kuin potkia takamuksille?
"Miksei siis poikasi ole mukana keskusteluissa? "
Se mitä järkeviä keskusteluja käydään, hän on niitä juuri luotsaamassa.
Mutta riidat käymme keskenämme ja miniäni sitten omia versiotaan kertoo niistä miehelleen. Näin syntyy ristiriitaa ja väärinkäsityksiä.
Mielestäni nuo riidat eivät mitenkään kuuluisi enää pojan harteille.
"Onko hän sinulta oppinut työntämään tekemisen vastuun harteillesi ja nyt miniällesi, jolloin teillä kolahtaa miniän kanssa yhteen siksi ettei poikasi osaa olla riittävästi läsnä miniäsi seurassa ja miniäsi on ennemminkin turhautunut kuin aidosti kiukkuinen sinulle."
Tätä tekstikohtaa en varmaan oikein ymmärrä...
ei pojallani eikä minulla ole tapana siirtää vastuuta toisen harteille ja poikani on hyvinkin tiiviisti läsnä vaimonsa seurassa ja yleensä vaimonsa asioissa, ottaa kantaa, kannustaa, ottaa jopa vastuun, puolustaa jne.
"poikasi pitäisi viedä miniäsi vähän tuulettumaan ja lapsenlapsi sinulle hoitoon, jos kerran olet siihen valmis. Voisiko tällaista ehdottaa pojalle suoraan, vähän kuin potkia takamuksille? "
Tuota ei tarvitse ehdottaa. Hän on kustantanut perheelleen jo useita matkoja niin ulkomaille kuin kotimaahankin ja ovat taas lähdössä jonnekkin reissuun. Elokuvissa kulkevat ja milloin missäkin konserteissa ja pippaloissa, kavereiden luona ja mitä milloinkin keksivät. Ja lapsi kulkee aina mukana.
Turhautumaan siinä ei pitäisi ehtiä. Joskus ihan väsyttää sivusta katsoa sitä menoa ;)
Minusta vain tuntuu, että miniälleni ei riitä mikään, tekipä miehensä mitä tahansa hänen hyväkseen.
Eli pojastani tähän meidän tilanteeseen ei syyllistä voi tehdä. Hän tekee kaikkensa avioliittonsa eteen ja myös sen eteen, että vaimolla olisi hyvä olla ja yrittää kaikkensa myös, ettei äidillään olisi kovin paha olla.
oma huomioni. Tuossa liitossa ei ero ole kovin kaukana. Jos vain yksi yrittää, ei tule onnistumaan.
Tosielämässä en tunne yhtään täydellistä vaimoa tai täydellistä aviomiestä. Sen sijaan anopin mielikuvissa oma poika on se täydellinen aviomies. Poika voi olla hyvä aviomies, mutta tuskin kuitenkaan noin täydellinen. Omakin anoppini nostaa mieheni jalustalle. Mieheni hoitaa lapsia, matkustaa kanssamme ulkomaille jne. Jutun pointti on kuitenkin siinä, että minun palkkani on suurempi kuin mieheni ja vaikka mieheni osallistuu lastenhoitoon, minä teen sitä siltikin enemmän. Jos vertaa appeeni tai ylipäätään vanhemman ikäluokan miehiin, mieheni osallistuminen perheen elämään on todella merkittävää. Omaan ikäluokkaan verrattuna tai minuun verrattuna se ei sitä kuitenkaan ole.
Jos antaa pojastaan noin pyhimysmäisen kuvan, voi olla varma, että anopilla on poikansa suhteen vaaleanpunaiset silmälasit silmillä.
En tiennyt poikani olevan pyhimys tai erikoisen täydellinenkään, fiksu ja tunteva ihminen kyllä.
Mutta jos tuo käytös ja vaimonsa hyvä kohtelu hänestä pyhimyksen tekee niin olkoon sitten niin. Siinä tapauksessa tunnen paljonkin noita pyhimyksiä. Myös oma mieheni on sellainen ja moni muukin tuntemani mies.
Eli miehesi ja poikasi ja nähtävästi myös sinä itse olette pyhimyksiä (yhtään huonoa puolta ei kirjoittelusi perusteella pojallasi ole), mutta miniä on suhteiden luomisessa todella huono. Edes poikasi avioliittoon miniä ei ole tuonut kirjoitustesi perusteella mitään hyvää ja koko liitto pysyy pystyssä poikasi ansiosta, mitä nyt sinä pikkuisen sivusta tuet. Olisipa hauska kuulla miniäsi versio sukusi suhteista...
Kunnollista analyysia olisi se, että myöntäisit pojassasikin olevan edes jotain vikaa ja miettisit vaikkapa, olisiko miniäsi ja poikasi erilaisuus syynä suhteiden ongelmiin tms. Kenenkään ei kuitenkaan pitäisi olla niin naiivi, että syyttäisi vain yhtä ihmistä suhdesopasta ja toisaalta nostaisi jotain ihmistä jalustalle. Ole onnellinen, jos elät täydellistä elämää täydellisten ihmisten kanssa. Jos miniä on ainoa epätäydellinen joukossanne, unohda hänet. Poistuupahan sekin piikki elämästäsi.
Auttaisiko sinun katkeruuttasi jotenkin se, että luettelisin omat ja poikani ja jopa koko sukuni huonot puolet ?
Enpä usko, sinun kaunasi on jostain muulata lähtöisin kuin minun suvustani, joten hoidat sen varmaan ihan itse.
Miniäni ei sukuani tunne eikä halua siihen tutustua, hän tuskin olisi oikea ihminen meidän luonteitamme analysoimaan.
Poikani hän jotenkin tuntee ja on sanonut häntä rakastavansa, joten lienee siinä jotain hyvää hänenkin mielestään.
Heidän erilaisuutensa on todella helposti nähtävissä. Ja varmasti se jotain ongelmia tuo tullessaan.
Toinen on jo nuoresta sakka ollut omillaan ja itsenäinen, toinen on lähes kolmikymppiseksi ollut vanhempiensa paapomana ja kärsii nyt suunnattomasti kun joutui heistä erillen. Varmasti se vaikuttaa käyttäytymiseen.
Mutta älä ota meidän ongelmiamme tai täydellisyttämme henkilökotaisena loukkauksena. Yritä vain omilla keinoin rakentaa oma elämäsi kuntoon. Me kukin taistelemme tahoillamme, kuka täydellisenä kuka vajavaisena, mutta omin eväin kuitenkin.
Ja yritä ymmärtää, että näillä keskustelupalstoilla ei ole välttämättä mahdollista koko elämänkaartaan tuoda julki, ei jaksa kirjoittaa niin paljon. Ja meillä on valtaisan suuri suku, en edes tiedä heidän kaikkien hyviä ja huonoja puolia.
Täällä keskitymme vain oleelliseen, siihen mitä todella on, ei siihen mitä oletamme olevan.
Ja jos itse näen poikani kunnon ihmisenä, parhaitenhan hänet tunnen, miksi minun pitäisi häntä rueta haukkumaan vain jonkun vieraan ja ulkopuolisen mieliksi.
hyvä itsetunto ja terveet periaatteet. Luulisin, että sinun miniäsi ja hänen äitinsä välit eivät ole kunnossa. Siksi hän oireilee, koska ei kestä saman ikäpolven ihmisiä, joka äitinsä on. Eli ei mitään henkilökohtaista sinua kohtaan.
Neuvomaan on todellakin turha mennä. Kiitä häntä, ota häneltä huomiota vastaan, jos antaa sitä. Ole aito. Jospa miniäsi tarvitsee apua äitinsä ja itsensä kanssa. Kutsu heidät kylään. Kokeile eri keinoja.
Marttyyriä älä esitä, siten poikasikin huomaa,että vika ei ole sinussa.
Voin kertoa esimerkin aikaisemmilta vuosilta. Miniän äiti on ollut hankala vuosikausia. Mustasukkainen nuorista. Meille tuli sitten mielen pahoituksia lastenlasten ym. merkeissä. Miniä sanoi ettei kukaan yksin tappele, kun keskusteltiin asioista. No, tappelipa hyvinkin. Tilanteet oli mielipuolisia. En ollut tehnyt mitään väärää, olin vain olemassa. Yritin valaa miniän äidin itsetuntoa kehumalla leivonnaisia, kotia , hänen äitinä olemista ym ja pikku hiljaa jää suli. Miniä ripitti äitinsä ja nyt meillä menee hyvin. Mustasukkaisuutta on vielä havaittavissa, mutta silloin en välitä, vaan lohdutan jos mahdollista.
Miniän ja minun välille olisi voinut tulla ongelmia, jos en olisi huomannut oikeaa syytä.
Kärsivällisyyttä sinullekin. Ole tarkkana lapselapsen kanssa. Miniät voivat olla heistäkin mustasukkaisia.