Elikkä nyt kaivataan apua, miten tulisi toimia. toki itse teen ratkaisun, mutta jos jollakin on omakohtaisia kokemuksia...
Oon ollu poikaystäväni kanssa 7,5 vuotta, asumme yhdessä. Meillä on 9 vuoden ikäero, minä oon nuorempi. Suhteemme eteni intohimoisesti, mutta jossakin vaiheessa huomasin, että intohimo loppui, ja minusta tuli itsestäänselvyys. Emme tee mitään yhdessä ja jos olen ehdottanutkin jotain niin saan tyrmäävän vastauksen. Jos olen sanonut rakastavani häntä niin hän ei sano mitään takaisin tai sitten joo, samoin. Toinen asia jos olen mennyt halimaan niin hän on kuin kuollut-kala. Käymme kaupassakin ja ostamme omat ruokamme. Olen sanonut hänelle asiasta/käytöksestään jokin aika sitten, mutta käytös ei muuttunut ja hän jatkoi samaan malliin. Nyt kerroin, että muutan pois niin hän alkoi kertomaan, kuinka ei ole osannut kertoa tunteistaan ja hän ei halua menettää minua. Nyt hän on valmis lähtemään kanssani vaikka maailma ääriin matkalle...Nyt satelee sitten kohteliaisuuksia, mutta kun osa minusta on joutunut kovettamaan tunteeni häntä kohtaan vuosien ajan, koska en ole saanut läheisyyttä ja huomiota ja vastarakkautta. Niin ei ole helppoa yht´äkkiä muuttaa omaa käytöstään ja etenkään tunteitaan häntä kohtaan. Hän kertoo kuinka on ajatellut minua päivittäin, mutta ei ole tullut sanotuksi, mutta jos hän rakastaa minua miksi hän on torjunut minun lähestymisyritykset? Nyt kerroin, että tarvitsen aikaa, koska en voi yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa tunteitani häntä kohtaan bkling, nyt on kaikki hyvin...
Vanhempani ovat raivonpartaalla siitä jos eroan...

Vastaukset 11
Vanhimmat
Olen tavannut ihanan miehen jonka kanssa ollaan juteltu asioista ja hän on samanlainen kuin minä siis meidän jutut menee tosi hyvin yksiin,mitä teen?
Hän haluaisi aloittaa suhteen kanssani, mutta en tiedä, jos vielä antaisin miehelleni tilaisuuden? Voiko luonnetta muuttaa noin vain? kuten kerroin aikaisemmin, niin miheni myöntää tehneensä minua kohtaan väärin... mitä teen? miksi hän on torjunut minut yrityksistäni huolimatta? Olisi kiva kun joku vastaisi hyvällä neuvolla :)
Kokemuksia kyselit...olin kolmekymmentä vuotta naimisissa kuvaamasilaisen miehen kanssa; itsensä kovettaminen ja tunteiden tappaminen oli ainoa tapa selviytyä jatkuvasta yksinäisyydesä ja hellyyden ja kumppanin puutteesta.
Sitten löysin sielunkumppanin ja halusin erota...tasan samat selitykset sain mitkä sinäkin olit saanut:"En ole tullut ajatelleeksi että olet yksinäinen hellyydenkipeä jne.kaikki korjaantuu kyllä nyt kun tiedän jne jne".
Mitkään huomautukseni vuosien saatossa eivät olleet menneet perille.
Kuitenkin oli jo liian myöhäistä, tunteeni olivat täysin kuolleet, kolmekymmentä vuotta on pitkä aika ja olin jo valmis uuteen oikeaan elämään.
Teillä ei ole vielä mahdottoman pitkää aikaa takana; olisi varmaan reilua antaa miehellesi mahdollisuus...ehkäpä hän oikeasti ei tajunnut asiaa (meillä näin oli, terapeutin kanssa käytiin asiat sitten kunnolla läpi).
Käynti yhdessä terapeutilla olisi varmaan aika hyvä juttu tässä tilanteessa: nyt varmaan miehesikin olisi valmis lähtemään mukaan, jos on todella avannut silmänsä tilanteellenne!
Olet kuitenkin rakastanut häntä silloin vuosia sitten, nyt on vaan arki onnistunut hautaamaan kaikki silloiset tunteet hänen puoleltaan...valitettavasti miehille kovin tyypillinen ominaisuus!
Teillä ei (?)ole lapsia, joten ero ei ole niin vaikea asia, älä kuitenkaan anna vanhempiesi äläkä muidenkaan ulkopuolisten vaikuttaa ratkaisuihisi, asia ei heille kuulu pätkääkään, niin huolissaan sinusta kuin olisivatkin.
Toivotan sinulle jaksamista asioiden selvittelyssä;kuuntele itseäsi ja miestäsi, keskustelu terapeutin kanssa saattaa avartaa näkökantoja huomattavasti!
Mieheni ei suostu lähtemän terapiaan. Ja nyt tämän toisen tavattuani olen päästä aivan pyörällä, kun hän on mieheni vastakohta. Mutta vanhempani ovat katkaiseet minuun välit, koska olen jättämässä miestä...itse ovat kehottaneet minua jättämään jo vuosia hänet, mutta nyt se ei käykään. Olen 30-vuotias, ja sanoin miehelleni jo puoli vuotta sitten asiasta, mutta ei käytös muuttunut. Hän kertoo, että onhan muillakin tuutavapareilla mennyt huonosti, ja ovat siitä selvinneet. Hän yritää nyt liiankin paljon, en tiedä mitä tehdä? osa rakastaa vielä minusta häntä mutta tartten aikaa. Ei ole mahdollista, että alan onnellikseksi kun toinen niin haluaa...eihän se ole mahdollista? Vanhempieni mielestäni en voi jättää miestä enää näin monen vuoden jälkeen, ja en saisi kuulema kuin jonkun yh-isän tai jonkun hakkaajan.
tee oloasi sen yhtään onnellisemmaksi. Ne piirteet, jotka nykyisessäsi ärsyttävät voivat muuttua, mutta todennäkoisesti paketin mukana tulee muita ärsyttäviä piirteitä. Itse ihastuin, joskus toiseen mieheen, koska olin kylmettänyt tunteet silloista miestäni kohtaan. Erosin ja muutin toisen miehen kanssa yhteen, koska tuntui, että tämä mies ymmärtää, mutta se ei ollut samaa. Olin toki ihastunut, mutta ei se ollut Rakkautta. Arki pyori paremmin ja sain enemmän huomiota, mutta...
Tosin en tiedä sun tapausta. Kuuntelee sydäntäsi, vaikka totta myos se, ettei rakkaus kaikkeen pysty. Joskus voi rakastaa toista, mutta se ei tarkoita, että on tarkoitettu olemaan yhdessä.
noita vanhempiesi kommentteja; onhan aika käsittämätön tapa "tukea" tytärtä kriisissä!
Kuulostat järkevältä ja lämpimältä ihmiseltä, kuka tietää minkälainen unelmien prinssi kulman takana odottaa...tai miehestäsi kuoriutuu...ja sitäpaitsi; mitä vikaa on yh-isässä:-)
Miehesi toteaa tuttavienkin selvinneen kriisistään; eivät hekään ole selvinneet siitä ilman rankkaa tahtoa ja työtä.
Väkisin yrittäminen ei tuo tulosta, ei tuonut minun kohdallani ainakaan, päinvastoin...kaikki alkoi vaikuttaa teennäiseltä ja ulkokultaiselta.
Tuo vastakohta kuulostaa tutulta, niin on minunkin rakkaani täysin exän vastakohta...ja löysin hänet ja upean ihanan rakkauden vasta lähes viisikymppisenä, että se siitä kolmekymppisen yli-ikäisyydestä:-)
Mitähän miehesi pelkää siellä terapiassa paljatuvan, kun niin pistää kampoihin?
Meillä ainakin terapia oli vaan keskustelua ulkopuolisen henkilön läsnäollessa; moni asia näyttikin ihan toisenlaiselta kun siitä puhuttiin avoimesti ja asiantuntija osasi vinkata niitä kaikkein tärkeimpiä juttuja ja selittää mistä mikin johtui.
Kyllä tuollaisen elämäntilanteen edessä joutuu kääntämään sielunsa nurin, menet sitten suuntaan tai toiseen.
Meilla keskustelut eivät enää pystyneet korjaamaan tapahtunutta vahinkoa, mutta saivat aikaan hyvät ja asialliset välit eron jälkeen.
Meillä tietysti erityisen tärkeää, kun myös teini-ikäinen lapsi kuvioissa mukana.
Ja hei..sinne voi mennä yksinkin...meistä "nettiterapeuteista" ei varmaankaan ole samaa hyötyä kuin ammatti-ihmisestä!
Olet kolmekymppinen...olet tarpeeksi aikuinen tekemään ratkaisusi itse.
Biologinen kellosi tikittää, ja mahdolliset lapset kannattaa tietysti hankkia miehen kanssa, jonka kanssa välit ovat perusteita myöten kunnossa.
Jos vanhempasi vielä jatkavat loukkaamistasi ja asioihisi puuttumista; anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos!
No anteeksi vain, mutta mielestäni ap.kirjoittan ajatukset ovat kaikkea muuta kuin järkevää luettavaa..miten 30vee voi ajatella noin? Kyselee, voiko ihmistä muuttaa (sen tietää pieni lapsikin, että eivät ihmiset pohjimmiltaan muutu), on noin riippuvainen vanhemmistaan..Voi hyvänen aika.
Olen todella läheisissä väleissä vanhempieni kanssa, ja heidän käytäksensä on todella ala-arvoista. Mutta he ovat sisäistäneet asian nyt, kun sanoin ettei heidän vihanpitonsa muuta tilannetta. Poikakaverini oli peräti 2 päivä erilainen, otti huomioon ym. mutta taas on entisellään kun sanoin etten taidakaan muuttaa pois. Tämä oli tavallaan pieni testi, kuinka hän suhtautuu. Ja taas ollaan samassa tilanteessa kuin enen puhumista. En tiedän onko hänkin miettinyt jatkoamme kannattavuutta? Mutta en jaksa stressata enää asialla itseäni niin paljoa kuin ennen. Olen kysellyt jo vuokra-asuntoja ja sopivan tullessa muutan sellaiseen.
Hän halusi mm. muutama vuosi sitten oman hyllyn jääkaapista, johon minä en saa laittaa ruokiani, onkohan muilla tällaista "parisuhteessa" tai jos kysyy jonnekin mukaan on vastaus, että "en jaksa, oon kavereiden kans, tai mene kavereidesi kanssa. " Kerroin poikakaverilleni, että olen yrittänyt niin kauan yksin, ja tällä välin hän on osannut tukahduttaa tunteeni todella hyvin. Hän myönsi virheensä, ja sanoi ettei tämä keskustelu tullut hänelle kauhean yllätyksenä. Miksi hän ei ole tehnyt asialle mitään? Sanoin jo pari kuukautta sitten asiasta ja nyt taas, eikä tästä taida tulla mittään?! Sängyssä mies ei ole halunnut minua 5 kuukauteen, jos olen yrittänyt jotain niin hän ei jaksa. Ei oo kuulema pettänyt, mutta mistäköhän tällainen johtuu?
Tämä mies, jonka olen tavannut on sielunsukulaiseni, ja haluaisin todella tutustua häneen paremmin, koska hänkin haluaisi olla kanssani. Meillä on samanalaiset mielenkiinnon kohteet ja hänellä on samnalainen suhde takanaan kuin minulla, joten osaamme arvostaa pieniä tiettyjä asioita.
että olet löytänyt ratkaisun...
Onnea matkaan. pidä huolta itsestäsi!
Sielunkumppanin löytäminen on lottovoitto...nimim. kokemusta on:-)
Mitä ihmettä vanhempasi kuuluvat teidän suhteeseenne? Heillä ei ole osaa, eikä arpaa teidän arkielämäänne. Raivon partaalla? Et ole tosissasi..
Olen todella läheisissä väleissä vanhempieni kanssa, ja heidän käytäksensä on todella ala-arvoista. Mutta he ovat sisäistäneet asian nyt, kun sanoin ettei heidän vihanpitonsa muuta tilannetta. Poikakaverini oli peräti 2 päivä erilainen, otti huomioon ym. mutta taas on entisellään kun sanoin etten taidakaan muuttaa pois. Tämä oli tavallaan pieni testi, kuinka hän suhtautuu. Ja taas ollaan samassa tilanteessa kuin enen puhumista. En tiedän onko hänkin miettinyt jatkoamme kannattavuutta? Mutta en jaksa stressata enää asialla itseäni niin paljoa kuin ennen. Olen kysellyt jo vuokra-asuntoja ja sopivan tullessa muutan sellaiseen.
Hän halusi mm. muutama vuosi sitten oman hyllyn jääkaapista, johon minä en saa laittaa ruokiani, onkohan muilla tällaista "parisuhteessa" tai jos kysyy jonnekin mukaan on vastaus, että "en jaksa, oon kavereiden kans, tai mene kavereidesi kanssa. " Kerroin poikakaverilleni, että olen yrittänyt niin kauan yksin, ja tällä välin hän on osannut tukahduttaa tunteeni todella hyvin. Hän myönsi virheensä, ja sanoi ettei tämä keskustelu tullut hänelle kauhean yllätyksenä. Miksi hän ei ole tehnyt asialle mitään? Sanoin jo pari kuukautta sitten asiasta ja nyt taas, eikä tästä taida tulla mittään?! Sängyssä mies ei ole halunnut minua 5 kuukauteen, jos olen yrittänyt jotain niin hän ei jaksa. Ei oo kuulema pettänyt, mutta mistäköhän tällainen johtuu?
Tämä mies, jonka olen tavannut on sielunsukulaiseni, ja haluaisin todella tutustua häneen paremmin, koska hänkin haluaisi olla kanssani. Meillä on samanalaiset mielenkiinnon kohteet ja hänellä on samnalainen suhde takanaan kuin minulla, joten osaamme arvostaa pieniä tiettyjä asioita.
se on vaan niin kumma juttu tuo että muiden mielipide... varsinkin omien vanhempien. ilmoitin miehelleni että haluan erota ja omien vanhempieni tai lähinnä äitini reaktio oli todella kamala...hän vaati selitystä ja käskee vaan ajatella lapsia miten heidän käy,,, kukaan ei kysy mitä minä ajattelen. miehen puolelle ovat menneet väliäkö sillä olenko minä onnellinen pääasia on se ettei tule häpeää että on perheessä tapahtunut ero... no tein sen sitten mitä en olisi saannut tehdä: jänistin enkä lähtenyt... ja tässä olen masentuneena siitä että ajattelen sitä mitä muut ajattelevat.. tunteet menevät laidasta laitaan olo on kamala kun tietää että ei miestä enään rakasta ja mutta hirvittää se kaikki syyttely ja todennäköinen välirikko omiin vanhempiin juuri nyt kun tarvis eníten tukea siihen että saa aloitettua oman elämän....