appisuhteista

olemme tunteneet toisemme nyt noin 8 vuotta.

Selvähän on, että ottaessaan vaimon mies irtautuu (viimeistään) kasvuperheestään. Jos mies on elänyt turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä lapsuutensa ja nuoruutensa, hän ei kokemuksieni mukaan juuri koskaan myöhemminkään pidä etäisiä välejä kotiinsa.

En oikein käsitä tätä monen hokemaa, ettei muka naimisiin mennessään samalla saa koko joukon uusia sukulaisia, joiden kanssa ollaan hyvissä väleissä.

Miksi kannattaa muka pitää välit viileinä ja etäisinä? Ymmärrän, että välttämättä ei sukulaisia ei usein tavata, mutta eihän se tarkoita, että välit olisivat viileät, etäiset tai huonot.

Olen tavannut vain sellaisia ihmisiä, jotka pahoina päivinä ovat saaneet tukea nimenomaan lähisukulaisilta, eivät tuttavilta tai työkavereilta.

Ja lapsille on ehdottoman tärkeätä seurustella edellisen sukupolven kanssa, samoin esim serkkujen. Tunnekehityksen tasapainon vuoksikin isovanhemmat ovat tärkeitä.

Ompa ehdotonta ja kalseaa tekstiä, Meni ihan kylmänväreet, tuot mieleeni oman miniäni ja kun tuota luin, tuli sellainen olo, että meillä ei enää ole mitään mahdollisuutta normaaliin ihmissuhteeseen.
Se on sääli meille kaikille osapuolille. Siitä kärsii miehesi ja lapsesi ja vaikka nyt oletkin kovin tyytyväinen itseesi kun tuon kaiken olet aikaansanut, niin tule aika, jolloin kadut, tulee aika jolloin huomaat virheesi. Silloin olet yksin.

linjaa oman sukusi suhteen? Yleensähän miniät kuitenkin haluavat olla läheisissä tekemisissä omiin vanhempiinsa ja sisaruksiinsa.
Onhan se mukavaa, kun saa totutettua miehen samaan kuvioon.
Jos itse joskus olet anoppi, niin muista kuitenkin silloin, että anoppi on anoppi jne.

Nuorena vaimona ja pienen poikalapsen onnellisena äitinä tuskin uskoo ja ymmärtää, että itsekin mahdollisesti joutuu joskus syrjityn anopin asemaan. Toimii miten vaan, aina on tulilinjalla.

vedätkö samaa kirjoitti:

linjaa oman sukusi suhteen? Yleensähän miniät kuitenkin haluavat olla läheisissä tekemisissä omiin vanhempiinsa ja sisaruksiinsa.
Onhan se mukavaa, kun saa totutettua miehen samaan kuvioon.
Jos itse joskus olet anoppi, niin muista kuitenkin silloin, että anoppi on anoppi jne.

Nuorena vaimona ja pienen poikalapsen onnellisena äitinä tuskin uskoo ja ymmärtää, että itsekin mahdollisesti joutuu joskus syrjityn anopin asemaan. Toimii miten vaan, aina on tulilinjalla.

Lue lisää

En siis todellakaan ole saanut mitään aikaan mieheni ja hänen sukunsa väleissä. Jo tavatessamme mieheni ei ollut riidoissa sukunsa kanssa, mutta heidän yhteydenpitonsakaan ei ollut mitenkään läheistä tai tiivistä. Naimisiin mentyämme yritin pari vuotta pitää anoppiini yhteyttä ja anoppi soittelikin minulle, mutta anopin haukuttua kodinhoitoani ja mm. esikoisen kastejuhlajärjestelyt, päätin, etteihän se minun velvollisuuteni ole pitää yllä mieheni sukutunnetta. Miehelleni anoppi ei kovin usein soitellut ja appeni ei ole soitteluihmisiä lainkaan. En ole koskaan kieltänyt lapsiani tai miestäni appivanhempieni luona käymästä enkä myöskään kiellä appivanhempia tulemasta meille. Itse asiassa lapsillani on kohtalaiset välit isovanhempiinsa. He eivät tapaa pitkästä välimatkasta johtuen kovin usein, mutta heillä ole sen kummemmin mitään isänsä vanhempia vastaan. Itse ehdotin esimerkiksi joululomalla, että lapset voisivat käydä appivanhempieni luona joko isänsä kanssa tai ilman, mutta kun näytti siltä, että matkajärjestelyt jäävät kokonaan minun kontolleni, annoin asian olla. Isovanhemmat eivät näköjään lapsia kaivanneet eikä lasten isää haitannut, vaikka vierailu jäi.

Mieheni ei ollut innostunut minun suvustani yhtään enempää kuin omastaankaan. Itse ole kohtalaisen sukurakas ja pidän päivittäin yhteyttä äitiini. En kuitenkaan raahaa miestäni hänen luokseen, vaan hoidan äitini luona käynnit yksin tai lasten kanssa, joten siinä suhteessa olemme ihan tasoissa. En siis vaadi mieheltäni mitään, mihin en itse suostuisi hänen sukunsa suhteen.

kylmiä väreitä kirjoitti:

Ompa ehdotonta ja kalseaa tekstiä, Meni ihan kylmänväreet, tuot mieleeni oman miniäni ja kun tuota luin, tuli sellainen olo, että meillä ei enää ole mitään mahdollisuutta normaaliin ihmissuhteeseen.
Se on sääli meille kaikille osapuolille. Siitä kärsii miehesi ja lapsesi ja vaikka nyt oletkin kovin tyytyväinen itseesi kun tuon kaiken olet aikaansanut, niin tule aika, jolloin kadut, tulee aika jolloin huomaat virheesi. Silloin olet yksin.

Lue lisää

Mikä tuossa oli niin kalseaa tekstiä? Sinä haluat ehkä oleilla enemmän muiden ihmisten, sukulaisten kanssa, toiset meistä taas tykkäämme pitää omat asiat omana asianamme, emmekä välttämättä ole niin kovin sukurakkaita kirjaimellisesti.

Tämä kommentoimasi nainen puhui vain omista periaatteistaan, aivan kuten sinäkin puhuit omistasi. Jos sinä olisit tuon naisen anoppi, sukulainen, tuttava, teille saattaisi koitua ongelmia, koska olette luonteeltanne erilaisia. Tämän erilaisuuden myös usein aistii, näkee aika nopeasti, ensi silmäyksellä voi rakastua tai sitten vihastua, ja sen vaikutelman karistamiseen voi kulua kauankin. Paljon kärsivällisyyttä ja sitä ymmärtämistä, joka voi usein tapahtua vasta sen riidan jälkeen. Jotkut voivat säästyä siltä riidalta, jotkut eivät.

Ongelmia syntyy, jos/kun toinen ei hyväksy toisen tapoja ajatella asioita. Kukaan ei voi pitää omia käytösmalleja täysin oikeana, joita toisen pitäisi orjallisesti noudattaa. Avoimempi anoppi/miniä ei voi odottaa avoimempaa käytöstä toiselta, jos se ei toiselta vain luonnistu.

Me ihmiset nyt vaan olemme erilaisia, jotkut haluavat viettää aikaa appivanhempien kanssa, käydä ostoksilla, tukea heitä heidän murheissaan. Jos tämä toimii, niin tuo alkuperäinen kirjoitaja on vapaa tekemään niin kuin hän itse haluaa.

Mutta. Kaikilla ei ole samanlaista anoppia ja appea ja sukua kuin yllä, alkuperäisen kirjoittajan tekstissä kuvatut. Eräät miniät ja heidän miehensä, vaikka tyttäriä/poikia ovatkin, eivät välttämättä halua viettää suurta osaa vapaa-ajastaan äitinsä ja isänsä kanssa, kun vihdoinkin ovat sen oikean löytäneet. Eriytyminen vanhasta suvusta on minun mielestäni vain hyväksi yksilön kehitykselle, ja molempien sukujen edustajien, myös äidin ja isän on hyväksyttävä, että muutos on tuloillaan.

Elämä ei voi jatkua samanlaisena parin muodostumisen jälkeen, varsinkaan jos tämä pari kasvaa yhteen, ja he alkavat ajatella päinvastaisesti kuin se ympäröivä suku.

Kasvatukseen kuuluu olennaisena olona myös kasvatettavan lapsen aikuistuminen, muutto pois lapsuudenkodista, niin henkisesti kuin fyysisesti. Vanhempien ei pitäisi nähdä tätä negatiivisena asiana, vaan mahdollisuutena nähdä uusi puoli tyttäressään/pojassaan. Josta he voivat olla ylpeitä.

Me käyttäydymme sillä tavalla kuin me haluamme käyttäytyä, mikä tuntuu luontevimmalta meille, mihin olemme vuosien varrella tottuneet, miten ympäristö on meitä muokannut.

Kuten alkuperäinen kirjoittaja jotakuinkin sanoi: riittää, että olemme oma itsemme. Tämä sallittakoon kaikille, ilman mitään tuomitsevia tekstejä.