Mä en siis ymmärrä miksi sitä aina tulee lyötyä päätään seinään yhä uudelleen ja uudelleen..
Olemme avokkini kanssa seurustelleet pian jo 7 vuotta, tässä vähän alle vuosi sitten jätin hänet, mutta jo kahden kuukauden päästä palasimme taas yhteen.
Silloin tuntui että eron aikana olin tajunnut sen, että hän on se mies, jonka kanssa tahdon loppuelämäni viettää, virheistään huolimatta.
Suhteessamme oli paljon hyvää, mutta myös niin paljon ongelmia. Mieheni on vaan jotenkin todella erilainen kuin minä, oikeastaan voisi sanoa että olemme ihan eri maailmoista ja arvoperustamme ym. mielipiteemme eroavat täysin.
No siitä huolimatta halusin, että palaisimme taas yhteen ja näin teimme.. Taas asutaan saman katon alla. Aluksi olikin aika täydellistä kunhan vain yritin muuttaa itseäni ja omaa käytöstäni sekä koetin kestää paremmin niitä toisen "virheitä".
Nyt vaan alkaa taas tuntua että ei jaksa. Jotenkin tuntuu että itse olen ainoa joka muuttui ja kasvoi eromme aikana, ja todella ajatteli mikä meni vikaan, kun taas mieheni ei tehnyt näin. Hän ei edelleenkään tee mitään toisin. Tuntuu, kuin hän ajattelisi, että kaikki eroon johtaneet syyt ovat minussa ja minun täytyy edelleen muuttua. Minä tosin hänet jätin tuolloin.
Mutta siltikin, kun mietin, en pystyisi enkä haluaisikaan jättää häntä enää. Silti jollakin hullulla tavalla en halua olla ilman häntä, vaikka niin usein minä olen se, joka jää yksin itkemään kun toinen loukkaa ja lähtee vaan johonkin.
Miksi siis minä jatkan vaikka tulevaisuudesta en ole niin varma? Järjellä ajatellen tiedän että meidän yhdessäolomme on tuhoon tuomittu mutta tunteet kun tulevat mukaan..
Mahtaako kenelläkään olla samanlaisia kokemuksia?

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.