Siis, kääk... Eilinen ilta oli jotenkin liikaa. Hiihtoloma viikko menossa joten keskiviikko iltana baarissa, tosin täysin selvinpäin. Baari täynnä miehiä ja minä nirppanokkana ystävieni kanssa. Olen niin kyllästynyt itseeni, omiin valintakriteereihini ja siihen, että olen sinkku.
Yöllä tulin kotiin, yksin kuinkas ollakaan ja ajattelin, että helvetti, minähän oikeasti haluan rakastua, eli en ole huijannut ketään muuta kuin itseäni sillä, että sinkkuus on mielestäni kivaa. Onhan siinä varmasti omatkin puolensa, mutta mä en enää jaksa. En jaksa pelätä uusia ihmisiä, en jaksa pelätä rakastumista ja sitä että lopulta kuitenkin sattuu. Mä haluan uskoa jälleen rakkauteen, siihen, että ihan oikeasti tässä maailmassa on vielä jäljellä sellaisia ihmisiä jotka vetää sulta polvet hyytelöksi.
Ehkä mä pelkään epäonnistumista liikaa. Kun on samanlainen tausta kuin minulla 28-vuotiaana ihmisenä (kahden kouluikäisen pojan yh) niin ei uskalla enää ottaa riskejä..
Kuinka sitä uskaltaa avata sydämensä ja itsensä uusille ihmisille? Onko vaan liian vähän kulunut aikaa siitä kun vielä oli palasina pitkin poikin?
Kunpa tulisi joku ja selittäisi minulle...
Yöllä tulin kotiin, yksin kuinkas ollakaan ja ajattelin, että helvetti, minähän oikeasti haluan rakastua, eli en ole huijannut ketään muuta kuin itseäni sillä, että sinkkuus on mielestäni kivaa. Onhan siinä varmasti omatkin puolensa, mutta mä en enää jaksa. En jaksa pelätä uusia ihmisiä, en jaksa pelätä rakastumista ja sitä että lopulta kuitenkin sattuu. Mä haluan uskoa jälleen rakkauteen, siihen, että ihan oikeasti tässä maailmassa on vielä jäljellä sellaisia ihmisiä jotka vetää sulta polvet hyytelöksi.
Ehkä mä pelkään epäonnistumista liikaa. Kun on samanlainen tausta kuin minulla 28-vuotiaana ihmisenä (kahden kouluikäisen pojan yh) niin ei uskalla enää ottaa riskejä..
Kuinka sitä uskaltaa avata sydämensä ja itsensä uusille ihmisille? Onko vaan liian vähän kulunut aikaa siitä kun vielä oli palasina pitkin poikin?
Kunpa tulisi joku ja selittäisi minulle...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mun mielestä et oo vielä päässyt yli täysin entisestä, harmi vaan kun se tuntuu vievät joskus suunnattoman paljon aikaa. Mutta anna sydämellesi kuitenkin välillä mahdollisuus myös avautua, ei sitä tiiä jos se siitä lähtisi.
...ennenkuin osaa tai uskaltaa rakastua, itsellä alkaa kohta viides vuosi sinkkuna...on lähes mahdoton antaa itsensä rakastua...sitä jotenkin erakoituu...pelkää suhdetta, joutuu antaan itsestään liikaa ja haavoittuu...
Rafloihin on turha lähtee, vaikka naiset lähentelee niin sitä kääntää selkänsä, pelkää että kuitenkin siitä seuraa jotain kurjaa...jonkun suhteen on aloittanutkin, mutta kun huomaa ettei siitä saa irti mitään niin turhaa, yli kolmekymppiset sinkkunaiset on outoja, yksinhuoltajat taas niin kiinni lapsissaan että kahdenkeskistä aikaa ei ole lainkaan...ei ole kiva hypätä johonkin isä-leikkiin vieraaseen perheeseen ja alata opetteleen heidän tavoilleen...
oikeassa itsellä on aivan samallaiset tunteet olen ollut sinkkuna noin 4vuotta ja en kanssa uskalla rakastua vaikka olisi ollut aika hyviäkin ehdokkaita.Ja tosiaan sellainen nainen jolla on jo lapsia on tosiaan vaikea ajatella että ryhtyisi isäksi niille lapsille se on vaikeeta,mutta kai se sopiva tulee vastaan ja sitä uskaltaa rakastua viellä koska ei tääkään aina niin kivaa ole ;=)
Tuli kylmät väreet näistä ikäisteni miesten jutuista. Mulla ei oo käyny lainkaan mielessä että olisin jotenkin huonompi valinta parisuhdemarkkinoilla kun olen eronnut äiti. Mieheni ei ole siis lapseni isä, hän on minua nuorempi ja lapseton. En koe että hän jäisi lapsilta kakkoseksi eikä hänkään ole asiasta valittanut. Hän on minun puolisoni, ykköseni.
vaan huomasin kun seurustelin tossa välissä yhden naisen kanssa että jäin hänen lasten varjoon ja kun lapset olivat hänen en voinnut oikein puuttua mihinkään asioihin niinkuin omien lasten kanssa on eri asia ;=)
kyllä se vaan on ongelma siinä vaiheessa kun lapset tajuaa, että ei ole oma isä kyseessä, niin ongelmatilanteissa eivät koe sitten velvollisuudekseen kuunnella tämän saarnaa ja neuvoja, jolloin viimeistään voi ne välit perheessä kiristyä...Kyllä pitää miehellä olla talossa kuitenkin se isännän valta, ei lapset muuten opi! Isän malli on hyvin tärkeä.
olet oikeassa on vaikea mennä kieltämään tai neuvomaan vieraita lapsia kyllähän omia lapsia voi opastaa tai kieltää tekemästä jotain mutta ei oikein vieraita,ja kaiken lisäksi kun heidän äitinsä sit tuntuu ottavan lapset ensisijaiseksi tuntuu pikkasen yksinäiseltä sellaisessa taloudessa olla ja tuntuu että välillä ei ole kuin heidän elättäjänsä ikävä kyllä ;=(