Mieheni isä on sairaalassa tajuttomana. Lääkärin mukaan tuskin näkee aamua. Mieheni on siellä, samoin mieheni äiti ja muut sisarukset. Minua ei tahdottu mukaan, vaikka olin pidetty miniä. Ehkä parempi niiin. En tiedä olisinko halunnutkaan nähdä viime hetkiä ja kun vaari ei ehkä enää tule tajuihinsa.
Edessä raskas yö. Kyyneleet silmissä. Olen kotona lasten kanssa (teini-ikäisiä). Eihän kai heitäkään yksin olisi voinut jättää. Kun appi oli ns. "toimella" vielä, kävin häntä usein katsomassa sairaalassa. Itkettää. Olisi oltava vahva mieheni takia. En tiedä miten kestän.
Edessä raskas yö. Kyyneleet silmissä. Olen kotona lasten kanssa (teini-ikäisiä). Eihän kai heitäkään yksin olisi voinut jättää. Kun appi oli ns. "toimella" vielä, kävin häntä usein katsomassa sairaalassa. Itkettää. Olisi oltava vahva mieheni takia. En tiedä miten kestän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kanssa,naura nauravien kanssa.Raskkaita hetkkii elättä nyt koko pere-ei siun tarvihe olla vahva,siun suru on yhtä arvokasta,kuin lähemppiin ommaistennii.Sie sut ikkee ja näyttee toisillekkii,miten paljo sinnuun koskkoo.Voimia mie toivon Teille kaikille-sanat ovat turhhii kuoleman eissä-on vain nöyrryttävä ottammaan se vasttaan,mikä meiän kaikkiin kohalle jonnaa päivänä ossuu...
Minun isäni kuole marraskuussa. Oli paikalla pitäen häntä kädestä kiinni lähdön hetkellä. Toisesta kädestä piti kiinni hänen vaimonsa. Ainoa veljeni oli maktalla sinne myös, mutta myöhästyi puolisen tuntia.
Mieheni oli isälleni rakas ja läheinen vävy, mutta hän ei ollut paikalla. Parempi niin. Tuon kuoleman jälkeen olo oli jotenkin lapsuuden muistoissa pyörimistä, tunne, että vain me olimme paikalla jotka olimme isäni tunteneet aina.. puhuimme paljon, itkimme.. mutta jotenkin se tunne että tässä on se sama porukka kuin silloin kun olimme pieniä.. vain isä lähti.
Mieheni olisi tuossa tilanteessa ollut aika ulkopuolinen, vaikka hän olikin viimeiset kaksitoista vuotta kuulunut elämäämme...