Tuli sitten luettu tätäkin palstaa ensimmäisen kerran. ja ajattelin kertoa oman kokemuksen avioerosta, en omasta vaan vanhempieni. Vuosi on ollut varmaankin 1983 tai jotakin sinne päin kun ero astui voimaan vaikka suhdetta monta kertaa sen jälkeen ne yirttivät uudestaan. Ero johtui isäni väkivaltaisen käyttäytymisen vuoksi (oli todella mustasukkainen). Kyllä lopullinen ero oli kaikille hyväksi,siis myös meille lapsille! Jäimme erossa äidille,isällä oli vuoro työ joten sinne ei ollut pienten lasten mahdollista muuttaa. Vaikka ero ei mennyt nätisti niin ainut aisa mistä ne eivät riidelleet olivat lapset ja meidän asiat! Saimme mennä iskälle aina kun halusimme eikä silloin kun oi oikeuden merkitsemä tapaamisaika! Kumpikaan ei koskaan mustamaalannut toista lapsille vaan antoi olla äiti/isä omalla tavallaan. Nykyään kun he ovat jo isovanhempia ja uusissa liitoissa tahoillaan ni lastenlasten juhlat sujuvat sulassa sovussa ja isoimmat ostokset on yhteislahjoja vaikka oma suhde on mennyt pieleen. Joten valitettavasti en itse voi ymmärtää vanhempia jotka riitelevät lapsista sen takia ettei itse tule toimeen entisen puolison kanssa.(ymmärrän hyvin jos lapselle on tehty pahaa ja silloin se on jo pakollistakin) Muistais vaan olisiko itse halunnu olla joskus ilman toista vanhempaa sen takia ettei toinen hyväksynyt häntä.
Ero lapsen näkökannasta
Avioero lapsi minäkin
131624
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Elämän suuria kysymyksiä: miten äidit saisi ymmärtämään?
Meillä äiti vttuili isälle useita vuosia ja isä voi pahoin. Me lapset ei haluttu niiden eroa, vaan että äiti olisi lopettanut jatkuvan isän mollaamisen.
Sitten isä tapasi toisen naisen ja alkoi olla pois kotoa. Isän poissa ollessa äiti haukkui isää meille ja painotti isän vastuuttomuutta jne. Mutta minä tavallaan ymmärsin isää, sisarukseni eivät. He olivat "äidin puolella". Olisin kuitenkin halunnut isän olevan enemmän kotona, eikä sen naisen luona. Minäkin vihasin naista. Jälkeenpäin olen miettinyt että miksi. Hänhän teki isän onnelliseksi.
Kuulin useina öinä kun isä ja äiti "keskustelivat" tilanteesta. Mielestäni isä puhui asiallisesti ja tosissaan yritti ratkaisua. Äitiä ei kiinnostanut muu kuin isän halventaminen ja pakottaminen jäämään kotiin. Mielestäni äiti vihasi isää, vaikka väitti rakastavansa. En voisi ikinä puhua sillä tavalla ihmiselle jota rakastan, kuten äiti puhui isälle. Keskustelun kulku oli suunilleen tämä:
Isä siis halusi erota, äiti ei. Isä pyysi äidiltä toisenlaista käytöstä ja ystävällisyyttä. Äidin mielestä isä ei ansainnut sitä. isä piti kiinni erosta. Keskustelu loppui, jatkuakseen taas muutaman päivän päästä. Sitä kesti useita viikkoja, pari-kolme kuukautta. Joskus he huusivat (äiti huusi, isä oli melko hiljaa) aiheesta kun nuorimmat eivät olleet kotona. Äiti halusi että isä jättää sen toisen naisen. Isä lupasi jättää ja jäädä kotiin, jos vain olot olisivat toisenlaiset. Äiti ei taipunut. Silloin ymmärsin, etten minäkään ymmärtänyt mitä äiti isästä halusi, ja aloin isän takia toivoa heille eroa.
Jossain vaiheessa isä taisi jättää sen naisen, koska ei enää käynyt missään. Äidin käytös ei muuttunut. Äiti on aina juonut jonkin verran vapaapäivinään ja aina parin oluen jälkeen aloittanut isän haukkumisen, jopa vieraiden kuullen. Se oli minusta jotain aivan hirveää. Sukulaisetkin ihmettelivät. Ja tietysi toisen naisen seurauksena siitä naisesta tuli oiva keppihevonen. Minua hävetti äidin puolesta.
Kuitenkin puolen vuoden kuluttua isä alkoi taas käydä sen naisen luona ja äiti pillastui täysin. Isä ilmoitti muuttavansa pois. Silloin en olisikana halunnut eroa. Se tuntui kauhealta. Pyysin äidiltä samaa kuin isä, että olisi ystävällisempi isälle. Omasta mielestään äiti olikin, ja piti vain huolen siitä että isä hoitaa tehtävänsä kotona. Sen isä oli aina tehnyt. Mielestäni hän teki parhaansa, vaikka oli raskas työ joka vaati matkustelua. Isä käytti kaiken vapaa-aikansa meihin lapsiin ja kotiin. Äiti sen sijaan kävi kavereidensa kansa risteilyillä ja teattereissa. Isällä ei ollut mitään.
Kun isä muutti, ajattelin että tilanne rauhoittuu. Väärässä olin. Siinä vaiheessa äiti aloitti meillä lapsilla vedättämisen. Pääasiassa rahaa halusi ja yritti pompottaa isää monin päin vaikeuttaakseen isän ja naisen välejä. Minä sitten hermotuin ja katkaisin välit kumpaankin. Minusta isän olisi pitänyt keksiä tilanteelle ratkaisu mutta hän ei keksinyt. Tiedän, että vaadin liikaa isältä ja se olikin lapsellinen reaktio. Olin jo 18 ja lukiossa ja hankin kahden kaverin kanssa kimppakämpän. Isä avusti rahallisesti vuokranmaksussa ja äitiä se harmitti.
Minua niin veetutti äidin käytös ja se, että käytti meitä lapsia vain välineenä kostaessaan isälle jotain, en tiedä mitä. Eroa se ei voinut kostaa, koska "kosto" oli alkanut jo vuosia ennen eroa ja toista naista. Ja tiedän ettei isällä ollut aikaisemmin mitään muita suhteita. Sen sanoi isä ja sen myönsi äiti. Muistan kylä että äiti on usein riidoissa syytellyt isää toisista naisista, vaikka mitään syytä ei ollut. Kysyin myöhemmin äidiltä, että miksi hän niin tekin, ja äiti vastasi, että siksi kun isä piti saada "miettimään asioita". En ymmärtänyt lainkaan.. Enkä ihmettele, ettei isäkään ymmärtänyt.
Heidän erosta on kulunut seitsemän vuotta. Isällä ja naisella on yhteinen lapsi. Heillä on kotona rauha. Käyn heillä mielelläni ja toivon, ettei se lapsi koskaan koe samaa kuin me. Vihasin aluksi tietysti sitä naista koska hän mielestäni vei äidin paikan. Kuitenkin, ymmärsin isää ja aloin sietää naista. Ihan mukava hän on.
Äiti lakkasi puhumasta isästä minulle, kun uhkasin katkaista välit lopullisesti. Hänellä on kyllä nuorin siskoni jolle naputtaa vieläkin!! isästä joskus.
Minulle heidän eronsa aiheutti epäuskoa hyviin avioliittoihin. Toisaalta monet sukulaiset ja tuttavat ovat pysyneet yhdessä. Mutta heillä ei ole kai koskaan riidelty kuten meillä, eivätkä he ole koskaan harrastaneet puolisonsa haukkumista ja vähättelyä ainakaan muiden kuullen. Isällä ja hänen vaimollaan näyttää olevan hyvä suhde. Yritän ottaa vanhempieni riidoista opikis monia asioita, kuten etten itse ala haukkumaan miestäni ja vähättelemänä häntä. Pelkään kuitenkin etten muuta tule osaamaan, kun ei muunlaista äitimallia lapsena ollut. Minulla on nyt takana kaksi lyhyttä seurustelusuhdetta, jotka päättyivät johonkin. Emme kai sopineet toisillemme. Yksi hyvä miespuolinen ystävä on, ja monta miespuolista kaveria, mutta en tiedä onko ystävyydessä pohjaa rakkaudelle. Ainakaan en tunne sellaista vetoa häntä kohtaan, kuin yleensä miestä kohtaan olen tuntenut. Satunnaissuhteisiin en pysty. Pelkään jääväni vanhaksi piiaksi. Minulla on kyllä hyvä koulutus ja mukava koulutusta vastaava työ. Ihmissuhteiden sijaan olen panostanut niihin.
...romaanin jaksoit naputella.Ihan kiva sinänsä.
Kaikki isovanhempani ja vanhempani erosivat ajallaan ja minä luulin että laskelmoiden voi elää liitossa hautaan saakka?
Yhtä asiaa en ottanu huomioon. Sitä että seksi laskelmoidussa suhteessa ei koskaan tuo läheisyyttä ja ilman läheisyyttä on raskasta elää.
Erosta äiti puhui siitä asti kun opin kävelemään, mutta se oli meillä ikäänkuin ikuinen joulu, joka ei koskaan tullut todeksi. Haaveilin vuosia ajasta kun asuisimme äidin kanssa siistissä kodissa ja eläisimme kuin "normaalit" ihmiset, ilman poliisin viikonloppuvierailuja.
Kasvoin aikuiseksi eikä "hyvää" aikaa koskaan tullut.
Ehkei merkitystä ollut sillä erosiko äiti vai elikö helvetissä. Me elimme mukana siinä kaikessa.
Kun äiti viimein erosi, sattui (tai johdatustako lie) että tielle osui hiukan isääni siloisempi mies, jonka vieressä äidin on hyvä olla. Minä en vihaa miestä, hän toi äidille turvan, mutta se ettei äiti halunnut sotkea uuteen suhteeseen edes nuorinta siskoani, tuntui julmalta.
Äiti käyttää rankemmin alkoholia kuin isä. Tuo oli totuus joka ei koskaan tullut meidän lasten silmiin, ennen äidin lähtöä. Liki välittömästi äidin lähdettyä, isä alkoi juoda huomattavasti vähemmän, nyttemmin ei enää juo lainkaan. Äiti valuu yhä syvemmälle, selittäen väsymystään ja hukaten viikonloput humalaan.
Noille ihmisille ero teki hyvää, he tappoivat hitaasti toisiiaan yhdessä olemalla.
Mutta voiko silti koskaan sanoa onko ero enemmän hyvä kuin huono ratkaisu lapsia katsoen.
Itse erosin vastuullisesti, luulen että lapseni ovat onnellisempia ja kokevat elämänsä nyt turvallisemmaksi kuin liitossa, joka ei toiminut ja alkoi kompastella omaan mahdottomuuteensa ja alkoholiin.
Tuo on se asia jota en ole osannut sanoiksi muodostaa.
Erosin vaimostani kolme vuotta sitten tavattuani naisen johon rakastuin. Sattumaa se ei ollut. Tai on tavallaan sattumaa aina, kun ihminen kohtaa rakkauden. Mutta rakkaudelle on oltava tilaa.
Yleinen käsityshän on -ja niin pitäisi olla myös käytännössä, että avioliittoon ei mahdu muita rakkauksia. Vihkikaavaa nyökkäillessä ollaan onnellisia, rakastuneita?, luvataaan kaikenlaista. Lapsia syntyy, uusikoti rakennetaan, 20 vuotta menee jonnekin.
Eräänä päivänä havahtuu siheen, että on voinut jo useita vuosia huonosti. Syönkö väärin, nukunko huonosti, liikunko liian vähän, eikö työni ole mielenkintoista? Ei mitään niistä. Ja kaiken lisäksi vielä tarkistan ravinnon, aloitan uuden liikuntaharrastuksenkin. Mutta silti, kun työpäivän jälkeen avaan kotioven: a. talossa on hiljaisuus, vaimoni ei puhu minulle koko iltana, mulkoilee vain kiukkuisena ja syytä hän ei tietenkänä kerro; b. alkaa hirveä jäkätys ja meteli mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. Ennakkoon ei voi kysellä, tai voi, mutta vastaus on "pitäishän sun se tietää".
Läheisyys?? Se loppui kaksi vuotta kuopuksen syntymän jälkeen. Vaimo vain alkoi ilmoittaa ettei kiinnosta, eikä kertonut syytä siihen sen enempää kuin muihinkaan äksyilyihin. En saanut koskea missään muodossa. Ei illalla nukkumaan mennessä, ei aamulla herätessä, eikä päivällä töiden jälkeen, tai muulloinkaan. Hän vain tiuski ja työnsi minut pois. Hän kyllä kertoi jotain työpäivästään, mutta ei mitänä syvällisempiä mietteitä. Suoraan alkoi ilmoittaa, etteivät minun työasiani häntä kiinnosta. Muutenkin hän jotenkin vähätteli työtäni, ja jopa pilkkasi. Kuitenkin hän oli tyytyväinen suurehkoon palkkaani.
Sen kanssa oppi elämään vähitellen. Siitä huolimatta se teki minut sairaaksi. Olin jo valokuvissakin ylistressaantuneen ja lihavan sian näköinen. Enkä kuitenkaan ollut stressaantunut. Niin sitten tapasin sen naisen.
En osannut vaimolleni sanoa lyhyesti kahta sanaa "läheisyyden puute" (en tarkoita seksiä, vaan henkistä läheisyyttä, yhteenkuuluvuutta, samaan hiileen puhaltamista, ja joskus fyysistäkin läheisyyttä, sitä että voi tulla viereen ja halata esim.). Vaimo ei sitä myöskään ymmärtänyt. Vaimon mielestä meillä oli hyvä avioliitto koska oli lapsetkin ja sitä olisi piätnyt jatkaa. Ei jatkettu, erottiin. Jälkeenpäin vaimo on ihmetellyt ainakin äidilleni, että miksi ihmeessä minä menin rakastumaan toiseen naiseen kun meillä oli kaikki niin hyvin.
Eivätkö toiset ihmiset itse huomaa jos avioliitosta puuttuu LÄHEISYYS? Minä huomasin sen, ehkä väärällä tavalla ja ehkä jopa liian myöhään. Mutta huomasin kuitenkin. Kuka tietää olisinko enää elossa jos olisin siihen liittoon jäänyt.
Melkein kuin mun elämästä... paitsi, että roikun tässä edelleen. Samanlainen kylmä liitto mullakin. Ei läheisyyttä, lämpöä, välittämistä, kosketusta (vaimo kavahtaa kosketusta eikä koske ikinä minua). Ei keskustelua, ei tulevaisuuden uskoa, ei mitään yhteistä, kahdenkeskistä. Kuin kivirekeä perässä vetäisi. Seksiä välillä puolen vuoden, välillä 3 vuoden välein... Eihän sekään voi toimia jos tuo läheisyys muuten puuttuu kokonaan.
Lähdössä olen ollut jo pitkään ja ero on hetki hetkeltä lähempänä.
Kunnioitan Sinua kun uskalsit tehdä sen ainoan oikean ratkaisun !
vaimolle? Kerro hänelle rehellisesti ja rauhallisesti tunteistasi sekä ajatuksistasi ettet kestä enää sellaista yhteiselämää. Tuolloin teillä (ja hänellä) on vielä mahdollisuus muuttaa asioita ja yrittää yhdessä löytää läheisyys ym. Itse olin se jätetty osapuoli, koska luotin aina mieheeni, että hän puhuisi, jos joskus tulisi todella niin vaikeaa. Arkielämän kiireen ja "erilleen kasvamisen" sekä molemminpuolisen läheisyyden kaipuun, mutta ennen kaikkea puhumattomuuden vuoksi loppui meidän 20 vuotta kestänyt yhteiselämämme. Mies ei saanut puhuttua ajatuksiaan ennen lähtöä (eikä edes siinä vaiheessa) vaan ilmoitti muuttavansa toisen luokse. Sehän oli tietysti hirvittävä shokki ja pari kuukautta yritin taivutella ja puhua järkeä, että yritetään perheneuvolan avulla vielä löytää toisemme, jo lapsenkin vuoksi. Erokin olisi ollut helpompi hyväksyä, kun olisi sentään yritetty. Jos olisin tiennyt tilanteen, olisin tehnyt kaikkeni, että mieheni olisi ollut onnellinen minun ja lapsemme kanssa. Älä päästä asioita niin pitkälle, että etsit valmiiksi uuden suhteen (johon voit paeta ongelmia) ja vain eroatte puhumatta sekä selvittämättä ongelmianne.
Olen puhunut, maanitellut, vaatinut, uhannut erolla... vuosikaudet olen yrittänyt. Välillä toinen lupaa muuttua. Koskaan ei tapahdu mitään. Siksi olen jo väsynyt tähän enkä enää itsekään jaksa uskoa muutokseen. Eron ajatus tuntuu tosi helpottavalta vaikka tiedän että siihen tulee liittymään paljon tuskaa.
Kiitos kuitenkin Sinulle neuvoista. Jonkun muun kohdalla ne olisivat tosi hyviä.
kulissiliitosta ja nyt voin paremmin kuin koskaan avioliittoni aikana.
Ymmmärrän ap:ta hyvin; on äärimmäisen raskasta elää liitossa, mistä puuttuu kaikki tunnepohjainen yhteenkuuluvuus. Ainoat yhdistävät tekijät olivat kodin seinät, yhteinen pankkitili ja lapset.
Se ei minulle riittänyt. Eron alku oli tosi vaikeaa. Joka hetki mietin, teenkö sittenkään oikein, ja että onko se uusi elämä sittenkään parempaa. Onneksi exäni löysi laastarin, niin että hän myös halusi eron.
Nyt reilun vuoden jälkeen olen tutustunut uuteen mieheen, johon en koskaan liittossa ollessani olisi voinut tutustua. Elämäni on parempaa kuin koskaan. Joskus mietin, että pitikö yli 40 vuotta elää, jotta ymmärsi, miten hyvä voi olla, kun on ihana ihminen vierellä.
Läheisyyden puute alkoi meilläkin oikeastaan jo esikoisen odotuksen aikoihin. Kaikkeen muuhun vaimolla oli aikaa ja energiaa paitsi meidän väliseen suhteeseen.
Vuosia yritin saada meille aikaa kahden kesken. Kerran siinä onnistuttiin, käytiin jopa kerran viikonloppu euroopassa, ihan kahdestaan. Vaimonikin oli siitä haltioissaan, mutta ei sitä enää sitten ikinä toistettu. Myöhemmin hän sitten totesi että tämän asian laiminlyönti lienee ollut hänen suuri virheensä.
Hänen mielestään minä halusin vain käyttää häntä seksileluna ilman mitään läheisyyttä.
Minun mielestäni oli tosi hankalaa antaa läheisyyttä jos kerta pelkkää halausyritystä juostiin karkuun.
Nyt on puolitoista vuotta sorvattu tilannetta, syksy parisuhdeterapiassa käyden.
Ei vaan saatu solmuja auki.
Minä olisin kaikkien vaikeuksien jälkeen edelleen jatkamaan, kun on nuo 2 pientä lastakin ja muutenkin.
Vaimolleni tämä on ollut jo vuosia niin ahdistavaa että päädyimme kuitenkin vuodenvaihteessa päätökseen erilleen muutosta.
Huomioiden se vuosin vähättely, välittämisen puute, huono olo ja kaikki muu, kai minun pitäisi olla tyytyväinen?
No ei se siltä just nyt tunnu. Olen parhaillaan muuttamassa uuteen asuntooni (kodiksi vielä vaikea kutsua...) ja ei tämä kovin hienolta tunnu.
Tuntuu vaikealta myöntää että tilanne johon itse itsemme ajoimme osoittautui sellaiseksi ettemme sitä saaneet korjatattua.
Vaimolleni asia tuntuu olevan helpompi käsitellä.
Hyvä hänelle.
Minä taas itse avioerolapsena tiedän ettei asiat tästä kovinkaan paljon helpommaksi muutu.
Ihmettelen vain sitä miten voin olla niin surullinen tehdystä päätöksestä vaikken ole ollut onnellinen vuosikausiin? Kaipa yritin uskoa mahdolliseen muutokseen ja asioiden paranemiseen ihan liian kauan.
Nyt tosi on kuitenkin edessä muuton muodossa uuteen asuntooni ja kotiin jäävät vaimo ja lapset.
Tuntuu vähän rankalta.
Osaan aika hyvin asettua asemaasi... Mulla kolmas aamu ilman vaimoa kotona. Muutti viikolla pois,meillä vaan siten että lapset jäi mulle.
Olo on kyllä todella ahdistava,epätodellinen ja onneton. Ja vielä kun tulee niin paha mieli exän puolesta kun ajattelee miten hän varmasti kaipaa lapsia. Mut lapset on pitäny väkisin kiinni "elämässä" nää ekat päivät. Olen käynyt sitten "romahtamassa" siten ettei ne nää miten heikkona olen. Tottakai ne musta näkee että olen poissa tolaltani ja kai se on jossain määrin hyväkin että näkevät että mä suren. Kunhan vaan saisin pidettyä itseni kasassa.
Ikävä mulla on jo nyt valtavasti exää ja pelkään miten isoksi se vielä kasvaa tulevina viikkoina.
Eikä meidän ero ollut mikään riitaisa ja kaikesta on pystytty puhua tosi asiallisesti. Ja ehkä tavallaan sen takia tuntuu jotenkin tyhmältä erota.
Meidän eroprosessi oli myös melko pitkä ja siinä kävi niin että mä huomasin rakastuvani sen aikana exään yhä syvemmin. Muttamutta... En osannut toimia oikein siinä paniikissa, yritin korjata kaiken mahdollisen kerralla. En osannut antaa exälle aikaa ja tilaa mitä hän olisi halunnut. Näen sen nyt vasta jälkeenpäin ja suomeksi sanottuna se vituttaa mua ihan sairaasti. Toisin toimien exä olis ehkä vielä löytänyt ne tunteensa mua kohtaan.
Tää nyt ei ollut oikeastaan mikään vastaus sun viestiin vaan mun oman pahan olon vuodatus. Mutta sä et ole tosiaankaan tässä tilanteessa yksin.
Voimia sulle ja myös mulle,koska sitä me totisesti tullaan tarvitsemaan.
Yks juttu vielä mitä kaikki aina jauhaa mutta mikä oikeasti toimii... Käytä nyt "röyhkeästi" hyväksi ystäviäs ja puhu niille. Oikeat ystävät jaksaa kyllä kuunnella vaikka välillä näet niitten kasvoista että "ei taas". Se vaan auttaa oikeasti...
Tuo todellakin kuulostaa tutulta.
Meillä myös välit ovat edelleen "hyvät".
Muutamia pikkujuttuja lukuunottamatta kaikki mennyt tosi hyvässä hengessä ja toivon että meneekin.
Minäkään en osannut antaa vaimolleni sitä tilaa. Hänelle tuli tunne että hänen on pakko tehdä jokin päätös johon minä häntä pakotan.
Ehkä olisi auttanut jos olisin osannut, ehkä ei. Ehkä kyse meillä ei kuitenkaan sitten loppujen lopuksi ollut siitä.
Ongelmia meillä on ollut monia, suuri osa tosin sellaisia normaaleja lapsiperheen arkiongelmia, mutta vuosien vierissä ilman niihin puuttumista ne ikävä kyllä ehtivät saada liian ison roolin.
Nyt tosiaan olen muuttamassa. Avioeroa ei olla vielä haettu eikä nyt kai ihan heti haetakkaan.
Katsotaan nyt ihan rauhassa. Aika näyttää.
Löysin asunnon suhteellisen läheltä kotiamme joten arjen pyörittämistä se helpottanee.
Ja samaa mieltä ystävistä. Onneksi minulla niitä on (ikävä kyllä muutama samassa jamassa kuin minäkin) ja onneksi jaksavat kuunnella ja ihan oikeasti tukea.
Ei kun tsemppiä vaan sinnekkin.
Kyllä sieltä tunnelin päästä vielä nouseva aurinko pilkistää..:o)
Ikävä ja rakkaus, kumma kyllä tosiaan loppuu joskus. Tai muuttaa vain muotoaan.
Minä erosin miehestäni viidentoista yhteisen vuoden jälkeen oikeestaan pakosta.Rakkautta olis riittänyt mutta mieheni joi kaiken ja valehteli ja siinä vuosien varrella läheisyys loppui. Hän syytti ja luuli että minulla on joku toinen jne... siitähän ne sit kaikki aina alkoi kun en vaan saattanut valehtelevaa humalaista miestä päästää lähelleni kun oli jotenkin tunne että se on vaan se ainoa asia mitä se ei minulta voi huijata.
Mutta kyllä on raskasta elää ja katsoa kun se jota maailman eniten rakastaa tuhoaa kaiken , itsensä ja ennenkaikkea perheensä. Erostani on nyt kohta 10v ja muutama vuosi sitten kun tapasin hänet lasteni kanssa, en edes muista koko tapaamisen puheita kun vaan ajattelin sitä tunnetta miten helpottunut olin kun vihdoinen tuntenut enää mitään. Vihdoin olin siltäkin alueelta vapaa ja valmis aloittaan uuden elämän lasten kanssa. Mutta voin sanoa että kun nuo lapseni nyt ovat lähes aikuisia ovat ne nyt hyvillään siitä kun otin ja erosin vaikka silloin se oli niille kova pala. Meillä kun on aina saanut ja täytynytkin rakastaa vanhempiaan oli ne sitten minkalaisia tahansa. Eivät tosin isänsä kunnon ja elämän takia ole voineet silloin pienempänä koskaan juuri luotettavasti tavata häntä. Sitten muuttui kaveripiiri hänellä sellaiseksi ettäei enää menneet koskaan hänen luo. Nyt tapaavat joskus omin päin eikä siihen enää minua tarvi. Hänen puolesta harmi. Menettänyt monta ihanaa vuotta lastensa elämästä. Eli antakaa lastenne olla molempiin lapsiinne yhteyksissä kuten ne haluaa jos mahdollista. Jos niillä on hyvin huonosti asiat toisen vanhemman luona, ei ne silloin sinne haluakkaan.
Sehän on elämän haaskausta ...vain antaa asioiden olla tai odottaa että joku asia muuttuis. Eihän toista tarvitse muuttaa vain asioita. Ja läheisuyyden puute voi johtua niin monesta asiasta. Ei aina tunteet lopu on vaan ettei uskalla tai osaa enää lähestyä toista. Toisen kosketus ja läheisyys voi vaan ahistaa vaikka vika ei ole hänessä. Silloin pitäis vaan puhua asiasta. Kaikelle löytyy selitys. Minun eroni jälkeen oli vaikea löytää tai uskaltaa alkaa uuteen ihmis suhteeseen ja sit kun aloin ja parin vuoden päästä alkuhuuman ohi mentyä mua rupes ahdistaa hänen läheisyys... ja niin päätin että en haaskaa hänen elämää vaikka hän olis halunnut jatkaa.
Ahdistuksille löyty syy. Olin erossa tai sen 5v aikana mitä mietin sitä, elänyt niin ressaavaa elämää että minulle oli puhjennut se V:mäinen sairaus FIBROMYALGIA josta todellakin kaikki tai aika moni ihmeellisyys minussa johtui kuten esim se kosketuksen ja läheisyyden ahdistava tunne.
Nyt olen sairauteni kanssa kaikkien juttujen kanss sinut ja tiedän mitä teen. Tyytyväinen elämään mutta en uskalla tai jotain... Rakastua ja kaipaan kuitenkin hirveesti sitä aikisten oikeeta läheisyyttä ja lämpöä. Ehkä se oikea joka vie jalat alta vielä joskus kohdalle sattuuu... toivottavasti ennen vanhainkotia. ; )
Mukavaa elämää kaikille teille ja muistakaa että asioilla on tapana selvitä ja se mitä elämä tuo se vahvistaa. ; )
Täytyy myös muistaa että meistä naisista ja miehistä on tarkoituksella tehty erilaisia. Kaikki ei ole niin itsestään selvä, kannattaa aina vähän ottaa selvää ja nähdä vaivaa. ;) USKALTAA
Saman tapaisia polkuja kuljetaan. Meillä tosin oli vain 21 yhteistä vuotta.
"Joskus mietin, että pitikö yli 40 vuotta elää, jotta ymmärsi, miten hyvä voi olla, kun on ihana ihminen vierellä."
Olen ajatellut asian niin, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Polut nykyisen naiseni kanssa ovat menneet ristikkäin jo ennen ensimmäistä avioliittoamme. Onkin lähes ihme, että tapasimme vasta nyt.
Tietysti rakkautemme ensi vaiheissa kumpikin toivoi että oltaisipa tavattu aikaisemmin. Kumpikin olisi säästynyt tuskalta ja itkulta. Mutta eipä sellaista tulevaisuutta silloin nuorena näe kun (rakastuneena?) menee naimisiin, ostaa asunnon, hankkii pari lasta. Jotain tapahtuu ja aviopari muuttuu toistensa vihollisksi. Jälkeen päin on aina helppo viisastella: minunkin olisi pitänyt tietyt asiat "nähdä" ensimmäisessä vaimossani silloin, 21 vuotta sitten. Mutta ei meillä kaikki huonosti ollut, ainakaan ensimmäiseen 6-7 vuoteen.
Niin sai myös nykyinen vaimoni kokea elämässään asioita, jotka minun kanssani olisivat olleet mahdottomia. Tarkoitan tietenkin elämän myönteisiä puolia. Oli hänelä ankeaakin. Lyhyt, mutta tuskainen avioliitto.
Aikansa kutakin, saimme kokea rakkauden nyt myöhemmin kun "kaikki muu" on jäänyt taakse muistoihin. Meillä tulee olemaan hyvä yhteinen loppuelämä. On ollut jo kuusi vuotta.