Kolme miestä

Kannattaa miettiä, miksi tuli jätetyksi.
Tuskin syy oli yksin sen toisen osapuolen.
Vai luuletko, että hän pääsi asiasta helpolla ilman minkäänlaista tuskaa?

En voi olla ihmettelemättä nykyajan miehiä, kun näitä kirjoituksia luen.
Aivan kaikesta ollaan työntämässä syy ja vastuu naisten niskoille. Kuitenkin miehen pitäisi olla se vahvempi osapuoli.

kerran! kirjoitti:

Kannattaa miettiä, miksi tuli jätetyksi.
Tuskin syy oli yksin sen toisen osapuolen.
Vai luuletko, että hän pääsi asiasta helpolla ilman minkäänlaista tuskaa?

En voi olla ihmettelemättä nykyajan miehiä, kun näitä kirjoituksia luen.
Aivan kaikesta ollaan työntämässä syy ja vastuu naisten niskoille. Kuitenkin miehen pitäisi olla se vahvempi osapuoli.

Siis, taas olet työntämässä vastuuta jätetyn päälle. Miten ihmeessä arjessa ja sitä mukana pyörittävä on vastuussa siitä että vaimo kriiseilee? koko maa on täynnä nelikymppisiä kriisimammoja joiden ainoa ratkaisu siihen että tuntuu epämääräisesti epämukavalle on jättää se mies? Töitä on tehtävä, lapsia ei voi palauttaa, joten ratkaisu on vain se että potkaistaan se ukko pihalle! ja voit uskoa että me kaikki jätetyt emme ole alkoholisteja, vaimonhakkaajia tai tunneköyhiä mököttäjiä jotka tekevät vaimon elämästä helvetin. naisten pitäisi olla nykyaikana jatkuvassa rakastumisen tilassa mikä ei kestä kuitenkaan vuosikausia..no lapsethan siitä kärsii mutta eihän lapsista niin väliä kunhan vaan itsellä on hyvä olla.

Vee.. kirjoitti:

Siis, taas olet työntämässä vastuuta jätetyn päälle. Miten ihmeessä arjessa ja sitä mukana pyörittävä on vastuussa siitä että vaimo kriiseilee? koko maa on täynnä nelikymppisiä kriisimammoja joiden ainoa ratkaisu siihen että tuntuu epämääräisesti epämukavalle on jättää se mies? Töitä on tehtävä, lapsia ei voi palauttaa, joten ratkaisu on vain se että potkaistaan se ukko pihalle! ja voit uskoa että me kaikki jätetyt emme ole alkoholisteja, vaimonhakkaajia tai tunneköyhiä mököttäjiä jotka tekevät vaimon elämästä helvetin. naisten pitäisi olla nykyaikana jatkuvassa rakastumisen tilassa mikä ei kestä kuitenkaan vuosikausia..no lapsethan siitä kärsii mutta eihän lapsista niin väliä kunhan vaan itsellä on hyvä olla.

Ainoa mitä toivon on se että jättävät ja pettävät vaimot saavat joskus oikein kovasti nenilleen, saavat kärsiä oikein perkeleesti..
tietäisivät miten koskee kun jätetään vaikka yrittää kaikkensa ja vähän vielä ylikin.

Minä olen vähän päälle nelikymmppinen, kolmen lapsen äiti. Tyytyväinen elämääni vaikka eihän se aina ruusuilla tanssimista arjen pyörittäminen ole. Mutta tämä arki ja arkinen rakkaus ei miehelleni enää riittänytkään vaan hän kaipasi elämäänsä muuta. Ja sitähän löytyy kun on etsivällä päällä. Nyt miehellä on säpinää ja tulisia tunteita, minä pyöritän arkea yksin lasten kanssa. En olisi koskaan uskonut, että pitkä liittomme päättyy näin. Sydämeen sattuu ja tuskin tämän kokemuksen jälkeen uskallan rakastua ja luottaa yhteenkään mieheen. Tosin eipä tarvitse edes pelätä, että jollekin miehelle lapsineni ja liikakiloineni kelpaisin.

Vee.. kirjoitti:

Siis, taas olet työntämässä vastuuta jätetyn päälle. Miten ihmeessä arjessa ja sitä mukana pyörittävä on vastuussa siitä että vaimo kriiseilee? koko maa on täynnä nelikymppisiä kriisimammoja joiden ainoa ratkaisu siihen että tuntuu epämääräisesti epämukavalle on jättää se mies? Töitä on tehtävä, lapsia ei voi palauttaa, joten ratkaisu on vain se että potkaistaan se ukko pihalle! ja voit uskoa että me kaikki jätetyt emme ole alkoholisteja, vaimonhakkaajia tai tunneköyhiä mököttäjiä jotka tekevät vaimon elämästä helvetin. naisten pitäisi olla nykyaikana jatkuvassa rakastumisen tilassa mikä ei kestä kuitenkaan vuosikausia..no lapsethan siitä kärsii mutta eihän lapsista niin väliä kunhan vaan itsellä on hyvä olla.

vastuuta jätetyn päälle.
Sanoin, että se on molemmilla!
Sinusta se on vain jättäjällä, jonka täytyy olla kylmä ja tunteeton omaan napaansa tuijottaja.
Kuinkas muutenkaan.
Avioliitossa voi olla muitakin ongelmia, kuin nuo mainitsemasi.
Eikö miehet "kriiseile"?

Minä en tiedä sinun taustojasi enkä tarkoita tällä sinua. Ihan yleisesti puhun.
Kriisejä tulee jokaiselle ihmiselle, oli sitten mies tai nainen.
Eroa tuskin kukaan hakee ihan ilman syytä. Aika paha olo täytyy olla ihmisellä joka päätyy eroon.
Se kun ei ole mikään pikku juttu.

Sitä paitsi ketään ei voi omistaa. Jos toinen haluaa mennä, niin se on vain pakko hyväksyä. Molempiin se sattuu. Siitä olen ihan varma.

ne miehetkin kirjoitti:

Minä olen vähän päälle nelikymmppinen, kolmen lapsen äiti. Tyytyväinen elämääni vaikka eihän se aina ruusuilla tanssimista arjen pyörittäminen ole. Mutta tämä arki ja arkinen rakkaus ei miehelleni enää riittänytkään vaan hän kaipasi elämäänsä muuta. Ja sitähän löytyy kun on etsivällä päällä. Nyt miehellä on säpinää ja tulisia tunteita, minä pyöritän arkea yksin lasten kanssa. En olisi koskaan uskonut, että pitkä liittomme päättyy näin. Sydämeen sattuu ja tuskin tämän kokemuksen jälkeen uskallan rakastua ja luottaa yhteenkään mieheen. Tosin eipä tarvitse edes pelätä, että jollekin miehelle lapsineni ja liikakiloineni kelpaisin.

Kurja tapa tällä palstalla aina sanoa, että miehet sitä ja naiset tätä. Minulla on (maankuulun terapeutinkin mukaan) sitten se poikkeuksien poikkeus-mies, joka "tavallisessa" avioliitossamme ahdistui niin kovin, että alkoi tehdä irtiottoa, joka kuitenkin päättyi kuin lehmän lento. Palasi kotiin, mitään ei ole suostunut olostaan kertomaan (minä kyllä yritin ja yritin puhua ja avasin hänelle sieluni, mihin hän totesi, että nyt loppui sitten viimeinenkin rakkaus). Nyt möllötetään kuin edelleen kaksi lehmää suossa, seksiä ei ole eikä paljon muutakaan, tv:tä katsotaan ja syödään. Minua ei edes kiinnosta, onko hänellä ollut ja onko edelleen joku muu, ilmeisesti ei ainakaan enää, koska ehtii aina kotiin niin aikaisin töistä - asia, jota häneltä vuosikaudet rukoilin. Oma rakkauteni tässä prosessissa kuoli, mutta huomasin ihmeellisesti omat hyvät puoleni:rakastin häntä vielä yli kolme vuotta siitä, kun hän alkoi aina puhua, että ei rakasta minua eikä ole kai koskaan rakastanutkaan ja että ahdistaa ja kaikki on tyhjää. Olen myös löytänyt oman vahvuuteni, en enää ole riippuvainen hänestä enkä hänen tekemisistään. Se riippuvuus ei kuitenkaan mielestäni ollut sairasta vaan osa rakkauttani ja sitä, että korvasin omalla sitoutumisellani toisen sitoutumattomuutta.

Mitäs tästä sanotte, kaikki viisaat "kaikkenne tehneet" miehet? Minäkö tässä nyt olen ollut se rakkauden huumaa kaivannut, eroa hautova, epärealistinen muija ? Turha kai sanoakaan, että kotityöt ei meillä ole olleet mikään ongelma - minä olen aina tehnyt kaiken, samoin hoitanut lapset ihan mukisematta. Herra on saanut luoda uraa ja toteuttaa itseään. Niin vaan alkoi sitten ahdistaa, kai liika vapaus. Sekin on sanottava, että tuhat kertaa olen itkenyt ja vaatinut, että hänkin osallistuisi, en sitten enää viime vuosina enkä nykyäänkään, koska olen huomannut, että tämä tekevän ja touhuavan rooli on sittenkin se parempi: lapset rakastavat minua, saan mukavaa liikuntaa kotitöissä ja elämä on rikkaampaa, kun kotona on muitakin haasteita kuin ehtiä katsomaan kaikki tv-ohjelmat.

Onko kellään kokemusta tällaisesta elämästä?