olen reilu parikymppinen kahden lapsen äiti,olemme olleet lapsen isän kanssa yhdessä 11v.meillä ei suhde alkanut aikoinaan hyvin tai edes sitä koskaan oikeestaan ollutkaan,mutta niistä ei sen enempää vaan,katse eteenpäin..
olen miettiny eroa miehestä jo vuosia tai itseasiassa oltiinkin jo erossa puolivuotta,muutama kuukausi sitten,mies ei osannut alkaa elää omaa elämää ja oli edelleen minun elämässä kiinni ja pysty hallitsemaankin sitä aika hyvin koska ei ottanut lapsia esim jos tiesi että olen lähössä kavereitten kanssa baariin tms.tuli kerran jopa kännissä autolla toiselta paikkakunnalta ja kiipesi parvekkeelle kun luuli että mulla oli joku mies silloin siellä..myös jos olin ravintolassa niin se soitteli sinne kokoajan perään ja kun lapset toi niin viimeistään silloin sain taas kuulla olevani huoraa ja jne..nooh tyhmää tyhmyyttäni otin takasin kun toinen oli niin rikki ja lupas vaikka mitä...
nyt siis ollaan muutama kuukausi taas asuttu yhessä ja ei hyvälle näytä (itteeni tästä vaan voi syyttää kun otin takasin) meillä siis isoimmat riidat liittyy seksiin,mä en halua ja sitten mä olen taas huoraa tms ja se kiukuttelee niin kauan kunnes saa ja se ei ole mitään pientä kiukkuumista,nooh mä siinä sitten alan jo ajattelee lapsia ettei niitten tarvitse kuunnella semmosta ja itseäänkin alkaa suoraan sanottuna vituttaa niin paljon se että sanon vaikka että mä en todellakaan halua mutta jos pakko niin äkkiä sitten tms nooh kyllähän se ottaa,tietenkin ei sitä yhtää kiinnosta haluanko minä tai miltä musta tuntuu se tietää varmasti kuinka paskafiilis mulle tulee siitä)
ja siksipäs minä en halua kun ei vois vähempää tämmösen kohtelun jälkeen kiinnostaa minkäälainen kanssakäyminen sen kanssa.
nyt sitten vk:nloppuna olisi kahden kaverin synttärit ja ajattelin että saisin edes sinne mennä kun en ole kolmeen kuukauteen missään käynyt ilman lapsia,en edes kaupassa ja lapsien kanssa ilman miestänikin korkeintaan kaupassa,eli kavereita ei oikeestaan voi edes nähdä,ainoastaan siis jos ne tulee meille kylään ja siitäkin tulee sanomista kun ei nyt tarvitsisi ketään nähdä jne..
niin siis siihen ensi vk:nloppuun,kysyin sitten mieheltä tästä ja vastaushan oli tietenkin ei!
kuulema joko mennään yhdessä tai ei ollenkaan ja yhdessä meneminen olisi mahdotonta kun ei lapsia saisi mihinkään hoitoon ja tottapuhuen menisin ihan yksin koska tarvitsisin nyt ihan omaa aikaa ilman miestä.sanoin sitten miehelle että jos en lähe baariin kun osa on menossa kumminkin vaan jäisin kaverille vaan,sekään ei käy,ei koskaan tiedä mitä voi tapahtua vaikka sinkkumiehiä ei ole siellä..
aargh kyllä ottaa päähän.mä olen jo sen verran reilu kahenkympin että luulisi edes tässä iässä saavan päättää asioistaan mutta ei,joku tyranni joka päättää mun elämästä kaiken,koska harrastan seksiä ja koska teen mitäkin.
kaveritkin on sanonut että en ole enää sama iloinen ja naurava ihminen joka haluaa pitää hauskaa ja joka pitää puolensa,nyt taidan olla vaan kohtalooni tyytynyt,tossun alla oleva (jota kukaan ei koskaan olisi varmaan uskonut)ei onnellinen ihminen jolla ei ole muuta elämää kuin kotona hoitaa lapsia 24h/vrk
mieshän saisi mennä ihan miten vaan haluaisi,en minä sitä omista ja tekisi varmasti sillekkin hyvää nähä kavereitaan joskus yksin ja työn lisäksi,sitä vaan ei kiinnosta,se ei oikeestaan halua olla kenenkään kanssa tekemisissä joten ei minunkaan tarvitse sen mielestä.
enempiä ei jaksa kirjoitella tai muuten kukaan jaksakkaan lukea.mielipiteitä olisi kiva kuulla onko mussa nyt se vika kumminkin vaiko olenko oikeella jäljillä ja miehessäni vika.
olen miettiny eroa miehestä jo vuosia tai itseasiassa oltiinkin jo erossa puolivuotta,muutama kuukausi sitten,mies ei osannut alkaa elää omaa elämää ja oli edelleen minun elämässä kiinni ja pysty hallitsemaankin sitä aika hyvin koska ei ottanut lapsia esim jos tiesi että olen lähössä kavereitten kanssa baariin tms.tuli kerran jopa kännissä autolla toiselta paikkakunnalta ja kiipesi parvekkeelle kun luuli että mulla oli joku mies silloin siellä..myös jos olin ravintolassa niin se soitteli sinne kokoajan perään ja kun lapset toi niin viimeistään silloin sain taas kuulla olevani huoraa ja jne..nooh tyhmää tyhmyyttäni otin takasin kun toinen oli niin rikki ja lupas vaikka mitä...
nyt siis ollaan muutama kuukausi taas asuttu yhessä ja ei hyvälle näytä (itteeni tästä vaan voi syyttää kun otin takasin) meillä siis isoimmat riidat liittyy seksiin,mä en halua ja sitten mä olen taas huoraa tms ja se kiukuttelee niin kauan kunnes saa ja se ei ole mitään pientä kiukkuumista,nooh mä siinä sitten alan jo ajattelee lapsia ettei niitten tarvitse kuunnella semmosta ja itseäänkin alkaa suoraan sanottuna vituttaa niin paljon se että sanon vaikka että mä en todellakaan halua mutta jos pakko niin äkkiä sitten tms nooh kyllähän se ottaa,tietenkin ei sitä yhtää kiinnosta haluanko minä tai miltä musta tuntuu se tietää varmasti kuinka paskafiilis mulle tulee siitä)
ja siksipäs minä en halua kun ei vois vähempää tämmösen kohtelun jälkeen kiinnostaa minkäälainen kanssakäyminen sen kanssa.
nyt sitten vk:nloppuna olisi kahden kaverin synttärit ja ajattelin että saisin edes sinne mennä kun en ole kolmeen kuukauteen missään käynyt ilman lapsia,en edes kaupassa ja lapsien kanssa ilman miestänikin korkeintaan kaupassa,eli kavereita ei oikeestaan voi edes nähdä,ainoastaan siis jos ne tulee meille kylään ja siitäkin tulee sanomista kun ei nyt tarvitsisi ketään nähdä jne..
niin siis siihen ensi vk:nloppuun,kysyin sitten mieheltä tästä ja vastaushan oli tietenkin ei!
kuulema joko mennään yhdessä tai ei ollenkaan ja yhdessä meneminen olisi mahdotonta kun ei lapsia saisi mihinkään hoitoon ja tottapuhuen menisin ihan yksin koska tarvitsisin nyt ihan omaa aikaa ilman miestä.sanoin sitten miehelle että jos en lähe baariin kun osa on menossa kumminkin vaan jäisin kaverille vaan,sekään ei käy,ei koskaan tiedä mitä voi tapahtua vaikka sinkkumiehiä ei ole siellä..
aargh kyllä ottaa päähän.mä olen jo sen verran reilu kahenkympin että luulisi edes tässä iässä saavan päättää asioistaan mutta ei,joku tyranni joka päättää mun elämästä kaiken,koska harrastan seksiä ja koska teen mitäkin.
kaveritkin on sanonut että en ole enää sama iloinen ja naurava ihminen joka haluaa pitää hauskaa ja joka pitää puolensa,nyt taidan olla vaan kohtalooni tyytynyt,tossun alla oleva (jota kukaan ei koskaan olisi varmaan uskonut)ei onnellinen ihminen jolla ei ole muuta elämää kuin kotona hoitaa lapsia 24h/vrk
mieshän saisi mennä ihan miten vaan haluaisi,en minä sitä omista ja tekisi varmasti sillekkin hyvää nähä kavereitaan joskus yksin ja työn lisäksi,sitä vaan ei kiinnosta,se ei oikeestaan halua olla kenenkään kanssa tekemisissä joten ei minunkaan tarvitse sen mielestä.
enempiä ei jaksa kirjoitella tai muuten kukaan jaksakkaan lukea.mielipiteitä olisi kiva kuulla onko mussa nyt se vika kumminkin vaiko olenko oikeella jäljillä ja miehessäni vika.
Vastaukset 8
Vanhimmat
äkkiä ja välittömästi eroon tuollaisesta miehestä.
Et tarvi elämääsi alistajaa ja kontrolloijaa. Ei se ole sinun vika, jos mies on luonnehäiriöinen ja sillä ei ole omaa elämää.
Katkaise ihan totaalisesti välit siihen mieheen, jotta kontrollointi loppuu
kuinka olet jaksanut ottaa vastaan kaiken tuon? Lasten, ja ennenkaikkea itsesi kannalta olisi paras jos lähtisit suhteesta. Kertomasi ei ole enää ihmisarvoista elämää! Suututtaa puolestasi.
Millaiset välit sinulla on vanhempiisi, eivätkö he voisi katsoa pienten perään? Pyydä apua ja tukea ystäviltäsi ja kavereiltasi. Puhu pahasta olostasi ja tilanteestasi, miehellesikin? Jos päätät jatkaa suhdetta, on sinun ehdottomasti tiedostettava omat tarpeesi ja vaadittava niitä mieheltäsi, opeteltava pitämään sinun ja lasten puolta, alettava omatoimisuuteen. Kun huuto ja huorittelu alkaa, kerää lapset ja tavarat mukaasi ja lähde tilanteesta arvokkaasti pois. Antaa miehen mesota -osoita ettet sinä ole hänen sylkykuppinaan enää hetkeäkään.
Jos päätät erota, lupaa itsellesi seisoa päätöksesi takana lopullisesti.
kaverit on kyllä sanonu että ei mun ole mitään järkeä olla tämmöisessä suhteessa,vaan kun viimeksikin tein pitkää sitä työtä että sain toisen lähtemään ja puoli vuotta tosi kovaa työtä ja ei helppoa ollut silloinkaan saada toista uskomaan että haluan tosiaan erota.
oisihan sen voinut tehdä niinkin että olisin lähtenyt itse tms,mutta ei ollut paikkaa oikeestaan minne mennä enkä halua sekoittaa toisten elämää mun ongelmien takia ja kahen lapsen kanssa ei ole helppoa mennä toisten nurkkiin tms.
vanhemmillekkaan ei oikein voi mennä,ne kyllä tietää tilanteen täysin.
olen koittanut puhua tuhat kertaa asiasta,mutta asia silloin käännetään niin että kaikki on mun syytä,mulla on päässä vikaa eikä sillä,sanoo vaan että mee töihin että ei sulla ole silloin aikaa miettiä tommosia turhia asioita,töihin todellakin olen menossa ja työpaikkakin on kuhan vaan vapautuu jostain päivähoitopaikat.
ei tässä nyt mitään hengenhätää ole kun tätä on kestänyt jo vuosia ja vahva ihminen kun olen niin kestän paljon,jopa ehkä liikaakin eikä mua kukaan pysty satuttaa,tai ainakin niin itelleni sanon,vaan kyllä se vähän alkaa syömään kun tuntuu että toinen saa hallita ja päättää mun elämästäni kaiken.
niinkuin mieheni vanhemmat sanoi viime kesänä mulle että kyllä se venhempien eroaminen on lapsille pahempaa kuin se mitä näkee ja kuulee (joka ei ole vähäistä meillä) ei siis mikään ihme että on miehellänikin tuommoiset arvot,nainen on nyrkin ja hellan välissä tai ainakin pyritään pitämään se siellä.
Miksi et saa vanhemmiltasi apua? Mikä voimavara he olisivatkaan!
Auttaisiko paikkakunnalta muutto asiaa? Etsit lapsille hoitopaikan ja haet töihin, järjestät asiat taloudellisesti kuntoon. Ala harrastaa yksin, miksei lastenkin kanssa, jotain jossa pääset tutustumaan uusiin ihmisiin. Luo oma, turvallinen ympäristö itsellesi ja pikkuisille -he osaavat takuulla arvostaa sitä tulevaisuudessa.
Kuinka lapsesi reagoivat kotona vallitsevaan tilanteeseen? Millä tavoin riidat ja miehesi mellastaminen on vaikuttanut heidän luonteeseensa ja persoonaansa? Millaisen mallin he saavat teiltä? Miehesi on kasvanut käytökseensä kotonaan, älä sinä anna saman kierteen jatkua omissa pienokaisissasi..
Sinun olisi takuulla paras irtautua tilanteesta kokonaan, pahemmaksi se vain menee. Olet nuori joten takuulla löydät elämääsi suunnan jossa sinun ei tarvitse jatkuvasti turvata selustaasi. Olen varma että löydät vierellesi ihmisen joka osaa arvostaa sinua ja jonka kanssa saat olla heikko kokematta turvattomuutta sen takia.
Kaikki kuitenkin aikanaan..
Anna itsellesi lupa kääntyä vanhempien puoleen hädässä, on vaikea uskoa että he jättäisivät sinut pulaan.
Olet todellakin oikeilla jäljillä, mies (eikä kukaan) saa käyttäytyä noin sinua kohtaan! Tilanteesi näyttää todella ikävältä, en ymmärrä, kuinka tuollainen mies voisi muuttua inhimilliseksi.
luulisin vaan että se olisi aikamoinen taakka vanhemmilleni jos menisin jommankumman luokse,äitin puolelta on uus perhe ja näin ollen aika nuori lapsikin ja sen verran luulen tuntevani sen että ei haluaisi meitä sinne (toisaalta en minäkään taitaisi kestää siellä olla pidempään) koska kyllä se on tilanteen tiennyt vuosia ja olisi voinut pyytää sinne jos näin olisi halunnut,taisin olla 18v kun sanottiin että olisi jo hyvä aika alkaa muuttaa pois..
isä taas sen verran huonona (sairaus) että ei sinnekkään oikein voi mennä.
uusi paikkakuntakin kuulostaa liian vaikeelta mulle,mulla on kaikki kaverit täällä jotka ovat niitä pieniä henkireikiä ja tukijoita ja kauas niistä en halua lähteä.
tässä nyt ihmetellään ainakin sen aikaa kunnes saan muksut hoitoon niin pääsen itekkin töihin ja täytyy katsoa josko sitten olisi enemmän voimia ratkoa tätä asiaa.
vastaavanlaista elämää kymmenen vuotta, kaksi lastakin tuli. Tänä vuonna tulee kolme vuotta kun lähdimme lasten kanssa rakentamaan uutta elämää melkein tyhjästä. Olen tajunnut vasta jälkeenpäin, kuinka masentunut olin tuon suhteen aikana enkä tuntenut enää mitään.
Tällä hetkellä olen onnellisessa parisuhteessa, en ole katunut eroa tähän päivään mennessä ja olen oppinut kaikki tunteet uudelleen. Exän kanssakin ollaan nykyään ihan kavereita. Onnea, mitä sitten päätätkin tehdä! Käytännön asiat järjestyy aina.
kiitoksia rohkasuista.tottahan tuo ettei mikään oikein enää tunnu miltään.toivottavasi minulle käy yhtä hyvin kuin sinulle.