Mitä toivo ja sen säilyttäminen on merkinnyt sinulle itsellesi sekä läheisillesi, kun joku omainen on ollut vakavasti sairas? Mitä ajatuksia tämä käsitys teissä herättää? Onko siinä ollut kenties jotain problematiikkaa? Kaikki vastaukset ovat arvokkaita!
TOIVON SÄILYMINEN
poppyhoney
4772
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Silloin kun saimme tietää, että isäni sairastaa keuhkosyöpää.Uskoimme vahvasti, että hän selviää voittajana ja elämä jatkuu.
Mutta kohtalo päätti toisin.
Isäni kerkesi sairastaa keuhkosyöpää 2kk ennenkuin menehtyi.
Minä kyselin ja kyselin lääkäreitä isän tilaa koskivia asioita, sain vastauksena ympäripyöreitä vastauksia.Sain tietää isäni tilan vakavuuden ainoastaan 3pv ennenkuin hän kuoli.
Syöpä oli pahintalaatua.
Minulla meni samalla usko lääkäreitä kohtaan, koska eivät voineet kertoa alusta lähtien totuutta.
Meille lähimmäisille ihmisille ei kerrottu, että isäni sai sairaalassa sydänkohtauksen, saimme tietää sen niin, kun olimme katsomassa isää, niin lääkäri tuli paikalle kuuntelemaan sydäntä koneella ja tehtiin kokeita.
Kesäkuussa äitini joutui ohitusleikkaukseen, leikkaus onnistui, mutta äiti kuoli 2 vkon päästä.
Tänään oli jo tiedossa parantumista, mutta huomenna kriitistä.Äitini viimeinen viikko oli tunti tunnilta muuttuvaa.Henkisesti vaikea aikaa, varsinkin sen takia kun välimatkaa oli 250km per matka.
Kävin katsomassa äitiäni joka toinen päivä ja soittelin päivittäin ja joskus kun tuli se paha olo yölläkin, niin soitin.
Aloin jo lopuksi rukoilla jumalaa, että hän ottaisi äidin taivaan kotiin ja veisi hänet isäni luokse. Näin tapahtui.
Sydämmellinen Osanottoni.Jaksamista sinulle ja läheisillesi!Niin elin minäkin toivossa,mutta toisin kävi.Olin mieheni luona silloin,hän oli tajuissaan ja järjissään ,söi,joi ja otti lääkkeensä,ketään ei näkynyt,ei hoitajia eikä lääkäriä,kukaan ei pitänyt minua tilanteen tasalla.Sitten tuli lääkäri pahoittelemaan ,että ei mahdettu mitään.Aikaisemminkaan minulle ei kerrottu taudin todellista nimeä.Olen niin,niin katkera siitä,ikävä ja kaipuu on suuri.
Meille annettiin koko ajan väärää tietoa kriittisessä tilassa olevan isäni voinnista.Lopulta yksi mieshoitaja sanoi suoraan, että jonkun on pakko kertoa teille totuus, isänne kuolee ja kertoi kaiken mitä tuleman pitää,joka oli hirvittävän raskasta kuultavaa.Kuitenkin, vaikka pidimme väärää toivoa yllä, valmistauduimme "varmuuden vuoksi" pahimpaan, vaikka emme sitä voineetkaan uskoa.Kun isä sitten tosiaan kuoli,olemme kaikki olleet kiitollisia tuolle kyseiselle hoitajalle.Totuus on omaisille parasta, oli se miten raskasta hyvänsä.Toivosta oli raskasta tippua todellisuuteen, liian raskasta.Mutta potilaalle sitä ei mielestäni aina kannata kertoa, riippuu tilanteesta.Se on henkisesti liian raskasta.Vaikka kipuja voidaan lievittää, niin henkistä tuskaa ei riittävästi.Toivoa kannattaa ylläpitää silloin, kun siihen on realistiset edellytykset.
Äitini kuoli syöpään n. 1 1/2 v. sitten. Oli todella raskasta katsella vierestä kun rakas ihminen kärsii. Hänellä oli kasvain päässä.
Äitini oli lääkäri ja hänelle aloitettiin sädehoidot jo alkuvaiheessa. 2 kk:n päästä äitini kertoi minulle että hän ei kestä sitä oloa mitä hoidot aiheuttivat ja ne lopetettiinkin hänen tahdostaan melkein heti. Äiti eli sen jälkeen enää 3 kuukautta.
Kun äitini hoito lopetettiin kuulin että parhaalla ystävälläni on myös kasvain. Hän aloitti sytostaatit suurimmaksi osaksi sen takia kun oli nähnyt miten kuolema vaikuttaa kuolevan läheisiin. Tällä ystävällä oli 2v. poika joka jäi sukulaisten hoitoon ystäväni menehdyttyä 30.12.2006.
Menetin elämäni 2 tärkeintä ihmistä suunnilleen samaan aikaan. Katselin heidän taistelujaan, nyt en kuitenkaan löydä itselleni syitä elää. Olen monta kertaa huonompi ihminen kuin ed. Ei minulla ole enää syitä olla olemassa. Haluan saada vastaukset kysymyksiin joita ei pidä säädyllisyyden nimissä esittää. Keneltä apua?