(Ennätyspitkä lirpake tulossa, kärsimättömät ja tavikset juoskaa, muut kahvia kuppiin sokerin kera)
Aiemmassa ”Aidot ikisinkut & syyt” keksustelussa tulvi mielestäni niin loistavia tarinoita ja syitä useammaltakin henkilöltä, että ajttelin että ehkä tietyt syyt ansaitsisivat tarkemman tarkastelun omassa keskustelussaan. Eli itsekin tuli sinne vuodatettua oma tarina yhteenvetona. Nyt kuietnkin on hiljaisina hetkinä ajatus karannut suuntaan, johon en aiemmin älynnyt katsoa pintaa syvemmälle.
Eli jos minun syy miksi olen vielä ikisinkku on siinä että en vaan osaa tai uskalla syventää tunteita varovaisesta kaveripohjasta syvemmäksi - tai muuten uskalla naisia vikitellä ja syviä tunteita ilmaista. Niin mistä se voi johtua, väärin eletyn (tai elämättömän) nuoruuden ja siinä esintyneiden pienten vastoinkäymisen lisäksi. Voisiko se olla siinä, että teini-ikään päästyäni en yksinkertaisesti ollut valmis tunnetasolla. Eihän syy olla kotoa peräisin... Tuskin... Eihän siellä juotu, lyöty tai riidelty... eli ei mitään vikaa, eihän .... Look closer.
Isä & Äiti koti:
Isäni ja äitini, nuo kaksi niin tavallista ihmistä tapasivat nuorena, avioituivat, saivat minut (ainoa lapsi) ja elävät yhdessä nyt ja loppuun saakka. Heidän suhteensa tosin muistuttaa enemmän ”sisko ja sen veli” kuin avioparin elämää. Mitään dramaattista en muista tapahtuneen, mutta vuosien saatossa epäilen että isäni on pettänyt äitiä ainkin kerran ja äidilläkin oli jotain silmäpeliä erään isän kaverin kanssa joskus. Varmuudella en tiedä mitä tapahtui tai tapahtuiko mitään, eihän lapsen kuulu kaikkea tietää. Kaikki on kuitenkin on hvyin nykypäivänä, enkä epäile hetkeäkään, että he elävät eläisi yhdessä loppuun saakka ja sanovat sitten olevansa vähintäänkin tyytyväsiä kun noutaja tulee. Mutta en kyllä kirvellläkään muista milloin isäni tai äitini olisi hallanneet tai pussanneet... Joskus hyvin nuorena yllätin vanhemmat yhdyntää harjoittamasta – jonka tietenkin liian nuorena & ymmätämättömänä blokksain samantien mielestäni – eikä asiaa minulle selitelty... Normiperheessähän pitäisi myös joskus nähdä haleja ja pusuja, ”rakastan sinua kulta” jne, jne ilman suljettujakin ovia, mutta niitä en muista kuitenkaan nähneeni, koskaan. Voisi ajatella miksi sitten ovat yhdessä jos eivät ole onnellisia, minunko takia? En ole kotona asunut noin kymmenen vuoteen ja siellä kaikki on kuin ennen, eli ”hyvin”. Näin siis kotona... jatketaan kaummas.
Isoisä vaimo:
Isäni oikeaa äitä en ikinä tavannut. Tietääkseni hänellä ei ollut ”kaikki kotona” ja häipyi kuvoista ajoissa ja eli hiljaisuudessa vanhaksi ja päätti päivänsä oma-avusteisi loppumetreillä. Isoisä ja hänen seuraava vaimonsa kuitenkin olivat lähimmät sukulaiset heti vanhempien jälkeen, joiden parissa aikaa tuli vietettyä. Omituista kyllä heille olin ehkä maailman tärkein ihminen ja olivat hyvin onnellisia kun olin kylässä, mutta heidän välinsä olivat hyvin tulehtuneet. Sitä oli lapsena vaikea ymmärtää. He eivät luottaneet toisiinsa ja mitään romanttista tai edes ystävällistä kanssakäymistä en todellakaan nähnyt heidän väliillään, kertaakaan. En ymmärrä miten he jaksoivat, mutta jaksoivat kuitenkin luonnolliseen loppuun asti. Ilmeisesti vanhempi sukupolvi ei pelleile jos ovat luvanneet pysyä yhdessä. Itse en kyllä halua millään hinnalla samanlaista elämää elää, parempi vaikka kuolla yskin (kai). He kyllä välittivät minusta ehkä ”eniten”, mutta silti halusin heidän seurassaan vähiten aikaa viettää. En vain ymmärtänyt miten henkilöt jotka välittivät minusta / perheestään, eivät kestäneet toisiaan ja olivat silti yhdessä – ahdistavaa. Uskon myös että tämä kasvuympäristö sai aikaan sen että isäni ei ole kovin ”tunteikas”... jaa noh... Like father, like son.... Muuta sukua isän puolelta ei sitten olekkaan, eli go Mom!
Isoäiti ja ei mitään:
Isoäitini mies kuoli ennen kuin tapasin (synnyin). Tietääkseni taloudellisesti synkkä ajanjakso ajoi miehen köyden jatoksi. Jäljelle jäi äitini ja pari veljeä/enoa heille siunaantunut jälkikasvu. Mummo eleli lapsia lukuunottamatta elämänsä yksin loppuun, jälleen kerran ihminen jonka en muista olleen onnellinen vaikkakin kunnon ihminen – loppua kohden löysi lohtua uskosta, mutta kuoli yksin. Siinä missä isälläni ei ollut ”oikeaa” äitiä, ei äidilläni ollu oikeaa isää – kääk, vaikuttaako tämäkin minuun.
Sedät jaksaa heilua:
Omituista kyllä sedät vaimoineen ja lapsineen taitavat sitten olla se tunteellisesti tasapainoisin ryhmä. Tosin heidän kanssa aikaa on vietetty vähiten, ehkä kaikki ei ole niin hyvin kun kaukaa näyttää. Heidän keskuudessa on kuitenkin nähty haleja & pusuja ja naispuolinen serkkunikin aiheutti minulle omalaatuista ahdistusta mielenkiinnollaan vastakkaista sukupuolta kohtaan jo jossain 10 ikävuoden paikkeilla (ei mitään säpinää kuitenkaan, sorry). Toisen sedän vaimo tosin myöhemmällä iällä karkasi toisen miehen matkaan, mutta kertooko se vain että tunnetasolla uskallettiin tehdä ruma, mutta tarpeellinen rakaisu tunteettoman zombi elämän tilalla... tiedä häntä. Sen toisen sedän perhe on sitten kai se onnellisin – Itseasiassa toivon jos joskus saan itseni ”kuntoon”, että loppuelämäni muistuttaa mahdollisimman paljon heidän elämää.
Eli siinä se oli, suku ja minä. Nothing special? Mitä läheisempi sukulainen sitä, noh köyhempi tunne-elämä. Uskallanko syyttää heitä vai onko jatkettava peiliin katselua – tai onko sillä enää väliä. Huominen tulee eilisestä riippumatta, eikä kukaan voi elämääni minun puolesta elää. Kiitos jos jaksoitte lukea (kirjoittaminen on terapeuttista).
Mitenkä siis teillä – etenkin muilla ikisinkuilla ja miksei myös muilla muuten vaan sinkuilla ? Lattia on teidän jos olette vielä hereillä :p
Aiemmassa ”Aidot ikisinkut & syyt” keksustelussa tulvi mielestäni niin loistavia tarinoita ja syitä useammaltakin henkilöltä, että ajttelin että ehkä tietyt syyt ansaitsisivat tarkemman tarkastelun omassa keskustelussaan. Eli itsekin tuli sinne vuodatettua oma tarina yhteenvetona. Nyt kuietnkin on hiljaisina hetkinä ajatus karannut suuntaan, johon en aiemmin älynnyt katsoa pintaa syvemmälle.
Eli jos minun syy miksi olen vielä ikisinkku on siinä että en vaan osaa tai uskalla syventää tunteita varovaisesta kaveripohjasta syvemmäksi - tai muuten uskalla naisia vikitellä ja syviä tunteita ilmaista. Niin mistä se voi johtua, väärin eletyn (tai elämättömän) nuoruuden ja siinä esintyneiden pienten vastoinkäymisen lisäksi. Voisiko se olla siinä, että teini-ikään päästyäni en yksinkertaisesti ollut valmis tunnetasolla. Eihän syy olla kotoa peräisin... Tuskin... Eihän siellä juotu, lyöty tai riidelty... eli ei mitään vikaa, eihän .... Look closer.
Isä & Äiti koti:
Isäni ja äitini, nuo kaksi niin tavallista ihmistä tapasivat nuorena, avioituivat, saivat minut (ainoa lapsi) ja elävät yhdessä nyt ja loppuun saakka. Heidän suhteensa tosin muistuttaa enemmän ”sisko ja sen veli” kuin avioparin elämää. Mitään dramaattista en muista tapahtuneen, mutta vuosien saatossa epäilen että isäni on pettänyt äitiä ainkin kerran ja äidilläkin oli jotain silmäpeliä erään isän kaverin kanssa joskus. Varmuudella en tiedä mitä tapahtui tai tapahtuiko mitään, eihän lapsen kuulu kaikkea tietää. Kaikki on kuitenkin on hvyin nykypäivänä, enkä epäile hetkeäkään, että he elävät eläisi yhdessä loppuun saakka ja sanovat sitten olevansa vähintäänkin tyytyväsiä kun noutaja tulee. Mutta en kyllä kirvellläkään muista milloin isäni tai äitini olisi hallanneet tai pussanneet... Joskus hyvin nuorena yllätin vanhemmat yhdyntää harjoittamasta – jonka tietenkin liian nuorena & ymmätämättömänä blokksain samantien mielestäni – eikä asiaa minulle selitelty... Normiperheessähän pitäisi myös joskus nähdä haleja ja pusuja, ”rakastan sinua kulta” jne, jne ilman suljettujakin ovia, mutta niitä en muista kuitenkaan nähneeni, koskaan. Voisi ajatella miksi sitten ovat yhdessä jos eivät ole onnellisia, minunko takia? En ole kotona asunut noin kymmenen vuoteen ja siellä kaikki on kuin ennen, eli ”hyvin”. Näin siis kotona... jatketaan kaummas.
Isoisä vaimo:
Isäni oikeaa äitä en ikinä tavannut. Tietääkseni hänellä ei ollut ”kaikki kotona” ja häipyi kuvoista ajoissa ja eli hiljaisuudessa vanhaksi ja päätti päivänsä oma-avusteisi loppumetreillä. Isoisä ja hänen seuraava vaimonsa kuitenkin olivat lähimmät sukulaiset heti vanhempien jälkeen, joiden parissa aikaa tuli vietettyä. Omituista kyllä heille olin ehkä maailman tärkein ihminen ja olivat hyvin onnellisia kun olin kylässä, mutta heidän välinsä olivat hyvin tulehtuneet. Sitä oli lapsena vaikea ymmärtää. He eivät luottaneet toisiinsa ja mitään romanttista tai edes ystävällistä kanssakäymistä en todellakaan nähnyt heidän väliillään, kertaakaan. En ymmärrä miten he jaksoivat, mutta jaksoivat kuitenkin luonnolliseen loppuun asti. Ilmeisesti vanhempi sukupolvi ei pelleile jos ovat luvanneet pysyä yhdessä. Itse en kyllä halua millään hinnalla samanlaista elämää elää, parempi vaikka kuolla yskin (kai). He kyllä välittivät minusta ehkä ”eniten”, mutta silti halusin heidän seurassaan vähiten aikaa viettää. En vain ymmärtänyt miten henkilöt jotka välittivät minusta / perheestään, eivät kestäneet toisiaan ja olivat silti yhdessä – ahdistavaa. Uskon myös että tämä kasvuympäristö sai aikaan sen että isäni ei ole kovin ”tunteikas”... jaa noh... Like father, like son.... Muuta sukua isän puolelta ei sitten olekkaan, eli go Mom!
Isoäiti ja ei mitään:
Isoäitini mies kuoli ennen kuin tapasin (synnyin). Tietääkseni taloudellisesti synkkä ajanjakso ajoi miehen köyden jatoksi. Jäljelle jäi äitini ja pari veljeä/enoa heille siunaantunut jälkikasvu. Mummo eleli lapsia lukuunottamatta elämänsä yksin loppuun, jälleen kerran ihminen jonka en muista olleen onnellinen vaikkakin kunnon ihminen – loppua kohden löysi lohtua uskosta, mutta kuoli yksin. Siinä missä isälläni ei ollut ”oikeaa” äitiä, ei äidilläni ollu oikeaa isää – kääk, vaikuttaako tämäkin minuun.
Sedät jaksaa heilua:
Omituista kyllä sedät vaimoineen ja lapsineen taitavat sitten olla se tunteellisesti tasapainoisin ryhmä. Tosin heidän kanssa aikaa on vietetty vähiten, ehkä kaikki ei ole niin hyvin kun kaukaa näyttää. Heidän keskuudessa on kuitenkin nähty haleja & pusuja ja naispuolinen serkkunikin aiheutti minulle omalaatuista ahdistusta mielenkiinnollaan vastakkaista sukupuolta kohtaan jo jossain 10 ikävuoden paikkeilla (ei mitään säpinää kuitenkaan, sorry). Toisen sedän vaimo tosin myöhemmällä iällä karkasi toisen miehen matkaan, mutta kertooko se vain että tunnetasolla uskallettiin tehdä ruma, mutta tarpeellinen rakaisu tunteettoman zombi elämän tilalla... tiedä häntä. Sen toisen sedän perhe on sitten kai se onnellisin – Itseasiassa toivon jos joskus saan itseni ”kuntoon”, että loppuelämäni muistuttaa mahdollisimman paljon heidän elämää.
Eli siinä se oli, suku ja minä. Nothing special? Mitä läheisempi sukulainen sitä, noh köyhempi tunne-elämä. Uskallanko syyttää heitä vai onko jatkettava peiliin katselua – tai onko sillä enää väliä. Huominen tulee eilisestä riippumatta, eikä kukaan voi elämääni minun puolesta elää. Kiitos jos jaksoitte lukea (kirjoittaminen on terapeuttista).
Mitenkä siis teillä – etenkin muilla ikisinkuilla ja miksei myös muilla muuten vaan sinkuilla ? Lattia on teidän jos olette vielä hereillä :p
Vastaukset 5
Vanhimmat
samanlainen kohtalo. Ikää jo yli kolmekymmentä ja vasta hiljattain aloin kiinnostua parisuhteesta mutta tuntuu ettei osaa pitää miestä tai seurustella oikealla tavalla.
Olen kerran nähnyt isän halaavan äitiä, yllätin heidät eli tämä ei tapahtunut meidän silmien edessä ja taustalla oli riita.
Tosiaan meillä kotona ei koskaan saanut näyttää mitään positiivisia tunteita ja muistan että äitikin työnsi minut sylistään pois selittäen että olen jo liian vanha vaikka olisin vielä kaivannut halia. Hyvin tunneköyhää.
Mutta olen myös sitä mieltä että näistä tavoista pitää opetella pois ja kaikkea ei voi syyttää menneisyydellä vaan pitäisi elää tätä hetkeä ja katsoa tulevaan. Ei kannata raahata menneitä mukanaan.
Sunnuntaina päättynyt suhteenalku muuttui kaveruudeksi,joten vois olla aika terapeuttista pohtia aihetta..ehkä tosiaan jotain on jäänyt puuttumaan koska sitä henkistä ja fyysistä tyydyttyneisyyden tunnetta ei saavuta kuin hetkeksi..äidistä puhuttaessa ensimmäinen sana mikä tulee mieleen on katkeruus-hän elää tuijotellen pulloa ja miettien miksei saa otetta elämästään..juopuneena sitten huutaa tuntojaan ulos ja hupsis-onkin katkera minulle..isä taas on tullut ajan myötä äkäiseksi,paitsi kaveriporukassaan.en muista että koskaan olisi puuhattu perheenä mitään,paitsi tietysti isän tullessa maistissa kotiin.silloin oli niin hauskalla päällä..sisaruksia ei muuten ole..mummoani kunnioitan kovasti-hän oli ankara mutta rakastava.jota vaarini piti vahvasti otteessaan,ja viinan voimalla asetti tietysti ruotuun..toinen vaari taas oli samoilla linjoilla kuin isäni-toisella kädellä perhettä hoitaen ja avosylin kavereidenseurassa heiluen,joks oli liikaa mummolleni.hän useinden halvaantumisien jälkeen nukkui pois ollessani ala-asteella..teininä aloitin kapinoinnin(hei,huomatkaa minut..?)kaikkea vastaan.ja tietysti isä yritti nyrkein asettaa minua ruotuun..joka johti siihen että 17vuotiaana pakkasin tavarani ja aloitin oman elämän.kokajan etsien ihmistä joka ottaisi minut kainaloon ja suojelisi-etsin siis turvapaikkaa..suurin aarre syntyi reilut 4 vuotta sitten ja pakko myöntää että vasta äininä heräsin..miten voisin kasvattaa juniorista henkisesti vakaan jollen itse ollut sitä...kolmisen vuotta ajoittain tiukkaa itsetutkiskelua ovat saaneet minusta esiin ehjän ihmisen.en ole katkera enää enkä etsi turvakainaloita.ja miksei siis suhteista tule mitään-noh,minulla kestää aikaa päästää uusi ihminen lähelleni.miehillä joita olen tapaillut on liian kiire.pikaihastuksia ja korkeintaan pari vkoa maltetaan odottaa että saisko *sensuroitu*...minulla ei ole enää kiire mihinkään ja aikaa etsiä koko loppuelämä sitä sielunpuoliskoani...ja ihan turha sanoa että herää tähän elämään,ei minulla vaaleenpunasia laseja silmillä ole..jotkut vaan haluu pintaa enemmän...:-)
Oletko koskaan kuullut pisteistä ja isoista kirjaimista? Myös kunnon kappalejoko voisi helpottaa lukemista.
En ymmärrä miksi tänne pitää suoltaa tasapaksua pötkötekstiä. Varmaan sinullekin on koulussa opeteltu noita perusasioita.
Jos vain haluat saada pahan olosi pihalle, niin ok. Suurin osa sanomastasi häviää tekstin huonon visuaalisuuden takia.
täysin sama juttu mun lapsuudenkodissa, josta muutin muutama vuosi sitten. Ei halaamista, ei kehumista, ei mitään. Ja kun tähän vielä lisätään äidin pakonomainen tarve kontrolloida kaikkea, myös isääni ja vähätellä ja haukkua koko ajan, niin eihän sellaisessa ympäristössä vai normaaliksi kasvaa.
omaan tämänhetkiseen sinkkuuteen on aikas monia syitä, mutta en itse näe minkään johtuvan kotioloista. Kotona oli kivaa.
Ensinnäkin oma luonne: olen aika pitkälti yksineläjä, siis höpötän kovastikin seurassa, mutta kaikista mieluiten olen kotona kirjojen kanssa, metsässä retkeilemässä tvs. Pienenä jo aiheutin harmia lähtemällä omille teilleni lähimetsään ja tapa tuskin katoaa.
Toisekseen ei huvita tehdä vääriä ratkaisuja jatkossa, joten olen tullut varovaiseksi. Suhtaudun v a k a v a s t i otettavaan henkilöön siinä määrin tunteella, että ei ole varaa tuhlata energiaa hupulaisiin.
Kolmanneksi en näe pariutumista normina; en voi käsittää mikä hinku pitää olla naimisiin ja muuta vastaavaa, ja sitten kitistä kun toinen ei ymmärrä enää jne. Yhdessä voi toisen kanssa olla ilman liittoakin, ei se ole mikään taikasana, joka suojaa kolhuilta. Tai rakkaudettomuudelta.
Jos taas ajattelee liittoa lastenhankintatarkoituksessa, maailma on täpötäynnä ihmisiä muutenkin. Ja onnettomia (nälkäisiä, kodittomia) lapsiakin on aivan tarpeeksi. Kun ensinnä heistä huolehdittaisiin.