Minä olen hyvätapainen miniä. Minut on kasvatettu kunnioittamaan vanhempaa sukupolvea ja olemaan hiljaa, jollei minulla ole mitään hyvää sanottavaa. Käytännössä anoppia ja appea kohtaan kokemani tunteet kuitenkin kasautuvat päässäni, enkä tiedä, pitäisikö minun vain oppia pitämään puoleni ja sanomaan mitättömyyksistäkin.
Olen seurustellut puolisoni kanssa 17-vuotiaasta asti. Anoppini ja appeni silmissä olen siis, ihan ymmärrettävästi, aivan lapsi - luultavasti aina. Näin ollen he ovat jatkuvasti neuvomassa, miten lasten purkkiruoka on pahasta säilöntäaineiden takia, miten purkkihernekeiton sijasta rokkaa halutessaan pitäisi aloittaa herneiden liottamisesta ja miten jokainen flunssani johtuu vitamiinien puutteesta.
Luin jostakin, etten ole appivanhemmilleni tilitysvelvollinen. Silti tekisi jo mieli kertoa, ettei kahden opiskelijan ja pienen lapsen perheessä ole aikaa aina tehdä ruokaa alusta asti. Mieleni tekisi myös listata, että syön päivittäin hedelmiä ja vihanneksia suositellun puoli kiloa ja huolehdin kunnostani paitsi kuntotalolla myös hyötyliikunnalla.
Appeni on anoppia ikävämpi. Hän on kovin innostunut lapsenlapsestaan ja haluaa vieraillessamme syöttää lasta. Koska omien lasten ruokkimisesta on paljon aikaa, mies työntää ruokaa lapsen suuhun sellaisella vauhdilla, että koko syöminen muuttuu yskimiseksi ja yökkäilyksi, enkä minä kehtaa ryhtyä siltikään vanhempaani neuvomaan.
Appeni, entisenä johtajana, on kova pomottamaan. Hän ottaa asiakseen laittaa minut keittämään kahvia, pyyhkimään pöydän ja laittamaan ruokatarvikkeet jääkaappiin, kun he ovat meillä käymässä. Toki olisin kaiken tuon tehnyt ilman käskemistäkin.
Kun joskus saan suuni auki, appi ei noteeraa sitä mitenkään tai antaa vastalauseensa. Appi antoi lapsen leikkiä suuhun mahtuvilla esineillä. Kun sanoin, että pian ne ovat suussa ja tulee tukehtumisvaara, appi vastasi, että itku siitä vain tulee, jos pois ottaa. Kului minuutti ja kaivoin esineitä lapsen suusta ulos. Vasta silloin appi suostui ottamaan esineet pois suusta.
Ajattelemattomuus onkin appeni suurin ongelma - ja myös minun. Appivanhemmat tekivät yllätysvierailun meille kesken siivouspäivän. Talossa oli huonekalut paikoiltaan, matot ulkona ja moppiämpäri nojasi sohvaan. Lattiatkin olivat märät. Mitenkään ei voinut jäädä epäselväksi, että moppaaminen oli käynnissä. Siitä huolimatta appi kulki tyytyväisenä kengät jalassa aina olohuoneeseen asti ja minä niitä likaisia jälkiä moppasin uudelleen lapsen isovanhempien lähdettyä.
Mitä olette mieltä? Tiedän, että sydämessään he ovat hyvää tarkoittavia ihmisiä, enkä halua aloittaa turhuuksista suurta riitaa. Nykyiset välimme ovat viileän asialliset, mutta en tiedä, kuinka kauan voin olla hiljaa. Jokaisen vierailun jälkeen avopuolisoni saa kuulla valitusta, eikä sekään ole mielestäni oikein, vaikka jollekin minun on tietysti itseni purettava. Raivostuttavampiakin appivanhempia varmasti on, ja onkin, mutta alkaa tuntua, että tällä menolla pienistä puroista syntyy suuri joki. Myrskyisä joki.
Neuvoja?
Olen seurustellut puolisoni kanssa 17-vuotiaasta asti. Anoppini ja appeni silmissä olen siis, ihan ymmärrettävästi, aivan lapsi - luultavasti aina. Näin ollen he ovat jatkuvasti neuvomassa, miten lasten purkkiruoka on pahasta säilöntäaineiden takia, miten purkkihernekeiton sijasta rokkaa halutessaan pitäisi aloittaa herneiden liottamisesta ja miten jokainen flunssani johtuu vitamiinien puutteesta.
Luin jostakin, etten ole appivanhemmilleni tilitysvelvollinen. Silti tekisi jo mieli kertoa, ettei kahden opiskelijan ja pienen lapsen perheessä ole aikaa aina tehdä ruokaa alusta asti. Mieleni tekisi myös listata, että syön päivittäin hedelmiä ja vihanneksia suositellun puoli kiloa ja huolehdin kunnostani paitsi kuntotalolla myös hyötyliikunnalla.
Appeni on anoppia ikävämpi. Hän on kovin innostunut lapsenlapsestaan ja haluaa vieraillessamme syöttää lasta. Koska omien lasten ruokkimisesta on paljon aikaa, mies työntää ruokaa lapsen suuhun sellaisella vauhdilla, että koko syöminen muuttuu yskimiseksi ja yökkäilyksi, enkä minä kehtaa ryhtyä siltikään vanhempaani neuvomaan.
Appeni, entisenä johtajana, on kova pomottamaan. Hän ottaa asiakseen laittaa minut keittämään kahvia, pyyhkimään pöydän ja laittamaan ruokatarvikkeet jääkaappiin, kun he ovat meillä käymässä. Toki olisin kaiken tuon tehnyt ilman käskemistäkin.
Kun joskus saan suuni auki, appi ei noteeraa sitä mitenkään tai antaa vastalauseensa. Appi antoi lapsen leikkiä suuhun mahtuvilla esineillä. Kun sanoin, että pian ne ovat suussa ja tulee tukehtumisvaara, appi vastasi, että itku siitä vain tulee, jos pois ottaa. Kului minuutti ja kaivoin esineitä lapsen suusta ulos. Vasta silloin appi suostui ottamaan esineet pois suusta.
Ajattelemattomuus onkin appeni suurin ongelma - ja myös minun. Appivanhemmat tekivät yllätysvierailun meille kesken siivouspäivän. Talossa oli huonekalut paikoiltaan, matot ulkona ja moppiämpäri nojasi sohvaan. Lattiatkin olivat märät. Mitenkään ei voinut jäädä epäselväksi, että moppaaminen oli käynnissä. Siitä huolimatta appi kulki tyytyväisenä kengät jalassa aina olohuoneeseen asti ja minä niitä likaisia jälkiä moppasin uudelleen lapsen isovanhempien lähdettyä.
Mitä olette mieltä? Tiedän, että sydämessään he ovat hyvää tarkoittavia ihmisiä, enkä halua aloittaa turhuuksista suurta riitaa. Nykyiset välimme ovat viileän asialliset, mutta en tiedä, kuinka kauan voin olla hiljaa. Jokaisen vierailun jälkeen avopuolisoni saa kuulla valitusta, eikä sekään ole mielestäni oikein, vaikka jollekin minun on tietysti itseni purettava. Raivostuttavampiakin appivanhempia varmasti on, ja onkin, mutta alkaa tuntua, että tällä menolla pienistä puroista syntyy suuri joki. Myrskyisä joki.
Neuvoja?
Vastaukset 29
Vanhimmat
"Kului minuutti ja kaivoin esineitä lapsen suusta ulos. Vasta silloin appi suostui ottamaan esineet pois suusta."
Tietenkin kaivoin itse esineet suusta ulos, jolloin appi suostui ottamaan esineet pois LAPSELTA, ei suusta.
Vaikutat kiltiltä ja fiksulta ihmiseltä, joten on varmasti melkoisen kynnyksen takana ryhtyä pitämään puoliasi. En tarkoita pitämään puolia nyrkit pystyssä, vaan löytämään se maltillinen tapa sanoa "meillä tehdään näin ja piste" aiheuttamatta turhia kinoja.
Joku viisas ihminen antoi minulle hyvin monta kertaa aina saman vastauksen valittaessani vähän vastaavasta tilanteesta kuin sinullakin, että on vaan tyynesti tehtävä kuten itse uskoo. Jos appiukko työntää vääränlaisia leluja lapsen käteen käy vähin äänin ottamassa lelut pois ja tyrkkää muuta tilalle. Appi voi ihan rauhassa pomppia vaikka päällään sen aikaa, mutta hän varmasti ymmärtää ajan kanssa mitä ajat takaa. Sinun tehtäväsi ei ole ottaa vastuu apen tai anopin tunteista, vaan he varmasti aikuisina ihmisinä käsittävät miten maailmassa tapahtuu paljonkin asioita vastoin heidän omaa tahtoaan :)
Jotenkin uskoisin, että jos vain jaksat pohtia asiaa luomalla uskoa itseesi löydät myös keinon pärjätä sopuisasti appivanhempiesi kanssa silloin kun olette eri mieltä asiasta. Löydät sanat ehkä huumorin kautta appiukollesi, joka kesken luuttuamisen porskuttaa märän lattian läpi tai kenties keksit jotakin nasevaa anopillesi ruuan valmistamisesta, mistä kukaan ei pahoita sen enempää mieltään.
Sinun on nyt aika kasvaa aikuiseksi naiseksi ja muutokset ovat aina pahimpia muille kuin sille, joka muuttuu. Onnea eteenpäin.
Mielessäni pyöri samanlaisia ajatuksia, mutta ne eivät alkaneet hahmottua kirjoitettavaan muotoon. Mutta nyt mun ei tarvitse kirjoittaakaan niitä, kun jaana sen jo niin hyvin teki.
Aloittajalle: löydä vahvuus itsestäsi. Ole rauhallinen ja varma, ja toimi johdonmukaisesti juuri niin kuin tiedät olevan oikein. Sivuuta ärsyttävät pikkuasiat, mutta tärkeissä asioissa pidä pintasi. Ja kuten jaana sanoi, käytä huumoria keinona.
Lämmin kiitos vastauksestasi.
Tottahan se on, että kynnys ilmaista mielipiteensä on minulle suuri.
Pidän neuvosi tyyneydestä ja huumorista mielessäni. Jospa niiden avulla saisin myös appivanhemmat ymmärtämään myös minun näkemykseni asioista. Tähän mennessä heillä tuskin on pienintäkään käsitystä, mitä päässäni liikkuu. :)
Kieltämättä tämä liittynee nuoren ikäni takia myös kasvuprosessiin. Täytyy toivoa, että osaan tuoda mielipiteeni julki niin, ettei kenenkään mieli meni matalaksi.
Iloista helmikuun jatkoa sinulle!
Kiitän myös sinua mielenkiinnosta asiaani kohtaan. Ja olen samaa mieltä, jaana jokusella oli hyviä vinkkejä. :)
On vain niin hirmuisen vaikea olla ystävällinen ja kiltti samaan aikaan kuin itsevarma. Tuntuu, että nimenomaan kyse ei ole kuin pikkuasioista, hernesopasta, vitamiineista ja kurasilla kengillä kävelystä, mutta se, millaista viestiä saan niiden takaa, ei miellytä minua ollenkaan. Tuntuu siltä kuin joutuisin jatkuvan piiloaliarvioinnin kohteeksi, vaikka appivanhemmat varmasti hyvää tarkoittavatkin.
Jotenkin näen sinussa nuoren itseni, joka oli liian kiltti ja yritti aina olla sopuisa. Ja sitten tuli jotenkin ylikävelty ja liiskaantunut olo, kun ei saanut kantaansa sanottua vaikka olisi pitänyt.
"Kiltteys" on mielestäni myönteinen piirre, mutta älä silti pelkää selkkauksia. Jos olet varma asiastasi ja se on tärkeä (es. lapsen turvallisuus), niin älä epäröi olla eri mieltä es. appiväen kanssa. Jos vaan pystyt, niin pysy rauhallisena ja sano kantasi ja toimi sen mukaan. Saattaa tulla sanomista tai loukkaantumisia, mutta siitä viis.
Jos jatkat tuohon malliin, että vain sisäisesti kiehut etkä ulos anna mitään, niin isompi räjähdys tai jopa kriisi voi olla edessä. Itse aikoinaan olin liian kiltti ihan liian kauan.
Minäkin annoin kävellä ylitseni nuorena miniänä. En viitsinyt nipottaa, jos anoppi tuli kylään, vaihtoi lakanat, tuuletti vuodevaatteemme, kiillotti hopeat jne. Hänelle poikiensa huushollit ovat aina olleet hänen oman huushollinsa sivupisteitä, joissa anoppi tietää, mitä ja miten pitää tehdä. Vähitellen anopin asioihin puuttuminen alkoi ottaa päähän, mutten vielä silloinkaan sanonut mitään. Purin vain hammasta vierailujen jälkeen. Vierailu vierailulta tuo hampaiden puremisaika vain piteni ja raivo sisällä kasvoi. Tuli lapsia ja lastenkasvatushan onkin asia, josta jokaisella on oma viisas näkemys.
Vuosia kiukkuani nielleenä sitten mittani oli niin täynnä, etten enää halunnut olla anoppini kanssa missään tekemisissä. Yritin muutaman kerran hyvällä sanoa, että hän on meillä kylässä ja toivoisin, ettei hän puuttuisi asioihimme. Se ei auttanut ja nyt emme ole olleet pariin vuoteen missään tekemisissä. Mieheni käy tottakai lasten kanssa anoppilassa, mutta minä en. Anoppi käy joskus meillä ja kestän sen -hammasta purren.
Jos olisin parikymmentä vuotta sitten pitänyt alusta asti puoleni, emme ehkä olisi mitään bestiksiä, mutta tuskin vihamiehiäkään. Ehkä viileissä mutta kohteliaissa väleissä. Nöyrtyminen anopin edessä vastoin omaa luonnettaan ei auta yhtään pitkällä tähtäimellä.
aivan yksin kertaisella ja
rauhallisella äänellä
silmiin katsoen voi sanoa , että:
haluat aivan itse kyllä elää elämääsi
ilman määräyksiä
Kiitokset myös sinulle siitä, että kannoit kortesi kekoon. :)
Taidan jatkossakin "tehdä" hernekeiton purkkiversiona, ja koetan saada appiukon riisumaan kenkänsä sisälle tullessaan.
Eiköhän tämä tästä. :)
heips !
Minusta kengät jalassa sisällä kävelevä appiukko oli tarinassasi hauska.
Jos appesi on yli kuuskymppinen ent. pomo, hänen on todella vaikea ymmärtää, että kylässä riisutaan kengät. Tämä on sukupolvikysymys, tunnen samanlaisia miehiä. Mitenkäs appelassa kotona?
Appivanhempasi vaikuttavat yli-innokkailta ja lienevät ihan tosissaan iloisia lapsenlapsesta ja siitä että saavat olla apuna.
Voisit joskus pohtia tätäkin puolta. Jos annat lapsesi kiintyä mummiin ja ukkiin, lapsesi on joskus sinulle kiitollinen.
Minusta appiukossa ei ollut mitään hauskaa. Normaalin kotikasvatuksen saanut ihminen huikkaa ovelta sopiiko tulla, jos näkee että kyläpaikassa siivotaan.
Minä olisin varmasti vastannut samalla mitalla, eli tyrkännyt mopin apen käteen ja todennut, että jokainen siivotkoon jälkensä. :)
Hanki muutamat halpisvierastossut, laita eteiseen. Appivanhempien saapuessa iloisesti kerrot, että olet hankkinut vierastossuja, ettei tarvitse hiostavissa ulkokengissä olla lämpimässä.
ei missään tuntemassani sivistysmaassa vieraita laiteta riisumaan kenkiään - niin, paitsi Japanissa tietysti. Kurakelillä ja kylmällä vierailla on tietysti vaihtojalkineet.
Hei!
Appelassa kyllä riisutaan kengät, kuten kotona Suomessa yleensä. Siksi katsonkin käyttäytymisen johtuvan ylemmyydentunteesta, enkä ole ajatellut, että kyseessä saattaisi olla sukupolviero. En tietenkään väitä, etteikö kuusikymmpisellä ja parikymppisellä voisi olla näkemyseroa.
Appivanhempien housuihin olen koettanut parhaan kykyni mukaan asettautua. Ymmärrän heidän olevan innoissaan lapsesta ja käsitän, että syöttämisen ongelmat johtuvat siitä, ettei muistissa enää ole, miten hitaasti vuoden ikäinen ruokansa nielee. Mielestäni koetin alkuperäisessä viestissäni tuodakin julki, että appivanhempani ovat taatusti hyvää tarkoittavia, vaikkeivat näkemyksemme asioista aina kohtaa.
Ilmiriitaa en halua siksikään, että vaikken itse kovin välittäisi mieheni vanhemmista, haluan suoda lapselleni mahdollisuuden kaikkiin isovanhempiinsa. Silti en tahdo menettää omaa mielenterveyttäni patoamalla kaikkea sisääni, minkä takia pyysinkin neuvoja.
Sinulle suuret kiitokset ajatuksistasi. :)
erästä tuntemaani naapurin herraa.
Hänkin vaikka on diplomiins. ei osaa sisään tullessaan riisua kenkiä... missään.
Naisia hän kohtelee kuten appesikin... kahvinkeittäjinä.
Koskaan hän ei alennu oikeisiin keskusteluihin naisten kanssa, vain miesten. Naisten kanssa "keskusteleminen" on vain yks`oikoisia tokauksia.
Ole huoleti se miten appesi sinua kohtelee ei johdu sinusta, vaan sukupuolestasi.
Jaksamista appesi kanssa, kyllä se siitä. :)
Minullakin kasautui kaikki anopin sanomiset, haukkumiset ja kommentit päähäni, kun saimme tämän ensimmäisen vauvamme. Olisi anoppi halunnut puuttua liiaksi meidän elämään. Muutaman kuukauden purin hammasta, kunnes oli pakko sanoa vähän takaisin. No siitäkös anoppi sitten itkua vääntämään. Anteeksi en pyytänyt, koska en kokenut tehneeni mitään väärää, halusin vain hoitaa itkevää lastani. Ja minun edessä anoppi ei itkenyt, vaan teki sen minulta piilossa mieheni edessä.
Onpa tosi kiva kuunnella piilov-ittuilua monta kuukautta (jatkuu edelleen lievempänä) ja sitten kun itse hieman sanoo takaisin niin johan sitä ollaan niin loukattua, että.
No nykyään tilanne on se, että minulla ei ole anopille asiaa. Kovasti hän kyllä yrittää puhua minulle, varsinkin silloin kun on muita sukulaisia paikalla. Kylässä hän ei käy, ellei mies ole paikalla(kysyy aina ovella on mieheni kotona!!!!) Eli esittää muiden läsnäollessa mukavaa.
Nyt jos sanon jotain jostain esim. leluista joita tunkee vauvani suuhun, jotka eivät ole vauvanleluja, niin pakko on anopin sanoa vastaan. Tyyliin "mä vaan näytin" ja jatkaa lelun "esittelyä".
Koen, että edelleenkin olen liian kiltti. Mutta mitä ihmettä pitää oikein tehdä, että minunkin mielipide otetaan huomioon? en käsitä.
Ja jaksamisia sinulle, tilanne on todella vaikea. Jos kaikki tunteet pitää sisällään niin siitä ei hyvää seuraa. Itse koin erittäin ahdistavana tunteitten piilossa pitämisen. Mieheni perhe muuten ei paljoa tunteitaan näyttele. Kun vähän sai purkautua, tuli heti parempi olo.
"Ja jaksamisia sinulle, tilanne on todella vaikea. Jos kaikki tunteet pitää sisällään niin siitä ei hyvää seuraa. Itse koin erittäin ahdistavana tunteitten piilossa pitämisen. Mieheni perhe muuten ei paljoa tunteitaan näyttele. Kun vähän sai purkautua, tuli heti parempi olo."
Totta. Ja parempi alusta asti esittää jämäkästi oma mielipiteensä, tietenkin mahdollisimman ystävällisesti. Meillä anopin periaate on, ettei muiden perheenjäsenten mielipidettä tarvitse ottaa huomioon. Samaa sanelupolitiikkaa hän on soveltanut myös meillä. Aluksi olin äimänkäkenä enkä osannut vastata hänelle mitään, mutta vähitellen mittani on tullut niin täyteen että olen hänelle pari kertaa ärähtänyt. Tavallaan kaduttaa, mutta toisaalta anoppi on myös hiljennyt... Meillä on oma elämä ja siitä päätämme me itse.
Kuulostat niin samanlaiselta kuin minä nuorempana!
Itselläni elämä loppujen lopuksi kuitenkin sujui ilman riitoja.
Ensinnäkin, siinä ei ole mitään vikaa, että miehesi kanssa puhut näistä asioista. Kun hän on tietoinen niistä, olisi hänen asiansa ohjailla vanhempiaan.
Toiseksi, onhan sinulla varmasti hyviä ystäviä, kenelle voit uskoutua. Meillä oli oma rinki, jossa purimme ahdistukset porukalla pois. Sai haukkua niin paljon kuin jaksoi ja sai vertaistukea. Ja jokainen meistä tiedosti, että höyryjä siinä vain päästeltiin. Kaikki kuitenkin pitivät appivanhemmistaa, jotku asiat vain tökkivät välillä. Nykyään ystävieni kanssa nauramme noita tuokioita, sekä myönnämme, että olimme joskus itse aika höhliä.
Näin paljon myöhemmin noita asioita ajatellessani, olen tyytyväinen että olin ns "kiltti miniä". Tänä päivänä appivanhempani todellakin arvostavat minua, jopa enemmän kuin omaa tytärtään. Välimme ovat erittäin läheiset ja lämpimät.
Loppujen lopuksi appivanhempani ovat todella rakastettavia ihmisiä. Aikaisemmin olivat vain ajattelemattomia ja niin innoissaan poikansa perheestä. Toki, tuollaiset vaaralliset asiat pitää karsia heti pois, ettei satu vahinkoja, siinä olet oikeassa, siihen sinulla on oikeus ja jopa velvollisuus.
Tsemppiä sinulle ja pura pahaa oloa ulos, älä jätä sitä muhimaan ja kasvamaan.
Niin muuten marssi minunkin appeni kengät jalassa sisään, eikä siinä kaikki, otti kengän kerrallaan jalastaa ja tyhjensi hiekat lattialle. Naurussa siinä kohtaa oli pitelemistä. Seuraavalla kerralla, mieheni teki selväksi, ettei sisään tulla kengät jalassa ja se loppui siihen.
Et sitten osaa sanoa: STOP, meillä mopataan nyt. -tossa on mattopiiska, jos haluat AUTTAA...
Minkä hemmetin takia et sano niin kuin asiat on, hehän pitävät sinua aika nössönä, (minäkin pidän)
Lopulta kuitenkin joudut sen sanomaan, luuletko sen olevan helpompaa silloin?
Sori, mutta toi on oma keittos, ja itse sun on se syötävä.
Ehkä kumminkin ap kunnioittaa toisia ihmisiä, eikä ole heti motkottamassa asioista. Odottaa ehkä että toinenkin kunnioittaisi häntä ja hänen perhettään ja kotiaan. Yleensä tuommoisen asian oivaltamiseen menee hetki, että tajuaa kuinka moukkia muut ihmiset osaavat olla. Kiltit ihmiset kun ovat vähän tämmöisiä "nyssyjä". Ehkä sitä aikansa katsoo ja ihmettelee, mutta kyllä se raja tulee jossain vaiheessa ylitettyä. Ja sitten on anopilla ja apilla ihmettelemistä. Aina vaan se sanominen ei ole niin helppoa.
Itse ainakin yritän käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan tavalla, jolla haluaisin heidän käyttäytyvän minua kohtaan. Siksi onkin vaikeaa ja vastenmielistä alentua loukkaavan ja inhottavan ihmisen tasolle. Kun aina se nätisti sanottu ei mene perille.
Nimimerkkisi antaa ymmärtää aivan muuta.
Uskon, että minua vaivaa liika ajattelu. Minut on todella kasvatettu siihen, ettei vanhemmille ihmisille pidä mennä aukomaan päätä. Kuten joku muukin on sinulle vastannut, tahdon kohdella muita kuten toivoisin itseäni kohdeltavan. Tässä on vain se vika, että itse en ikinä talsisi kuraisilla kengillä edes likaiseen asuntoon. Jollakin tapaa tunnen odottavani muilta ihmisiltä samanlaista sivistynyttä käytöstä kuin itse harjoitan, mutta totuushan on, etteivät kaikki hallitse tapoja. Tällä siis viittaan appivanhempiini.
He varmasti pitävät minua nössönä, sitä en voi kieltää. En silti tahtoisi loukata heitä tilityksilläni - loukkauksenahan he kuitenkin asiani ottaisivat. Oma mummuni on joskus sanonut, että parempi laiha sopu kuin lihava riita. Jollakin tapaa uskon siihen, sillä tahdon lapselleni myös mieheni puoleiset isovanhemmat.
Olet varmasti oikeassa siinä, että joskus luultavasti joudun avaamaan suuni. Siitähän tässä ketjussa on kysekin - ovatko kokemuksistani valittaminen vain turhaa napinaa, joka saattaisi synnyttää varsinaisen sodan (yhtään appivanhempiani tuntien) vai onko minulla oikeasti jo syytä kaivaa selkärankani esiin.
Oma on keittoni, mutta nyt haenkin siihen soppaan näkemyksiä ja ajatuksia muilta. En tietenkään voi olettaa, että kukaan täältä pystyisi minua pelastamaan. :D
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sinun ja miehesi YHDESSÄ pitää tehdä miehesi vanhemmille pelisäännöt selväksi. Kysymys on teidän perheenne asioista joista te päätätte, eivät miehesi vanhemmat.
Miehesi pitää olla sinun puolellasi tässä asiassa ja puolustaa sinua ja perhettänne vaikka se sitten välillä aiheuttaisi appivanhemmillesi mielipahaakin.
Johtajaa on appi ja varmasti pomottanut vaimoaankin samoin koko ikänsä. Hänen käytöksensä kielii karkeudesta ja välinpitämättömyydestä sekä SIVISTYKSEN PUUTTEESTA olipa sitten ollut miten suuri johtaja tahansa. Hienotunteinen ihminen on suu pyöreänä tällaisen jyrääjän edessä. Mitä tehdä? Sitä en ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt, vaikka olen yli kuusikymppinen ja menin naimisiin tullaisten karkeiden ihmisten pojan kanssa. Mieheni on tietenkin saanut kuulla valituksia eniten. Sitten myös seurustelut tietysti jäivät vähemmälle anoppilan kanssa. Onneksi asuimme kaukana. Nyt anoppi on yli 90 v, yksin ja dementoitunut, hoito on hyvin järjestetty, mutta omat sukulaiset eivät ole kiinnostuneita. Sellaista seuraa vanhuudessa liiasta suoraviivaisuudesta.
Meillä ei lapsia ollut ja vähän vanhempi olin kuin sinä omassa tilanteessani. Entinen anoppi ei löytänyt minusta mitään hyvää. Mitään en oikein tehnyt saati sitten että olisin hänen rakkaalle pojalleen ollut "oikea" nainen. Ex-anoppi mollasi joka välissä kaikesta mahdollisesta. Yhtenä päivänä mitta vain täyttyi ja annoin tulla ns täyden laidan kaikesta mahdollisesta mikä mieltäni vaivasi. Kuten arvata saattoi ex-anoppi meni itkemään pojalleen kuinka vaikea ja ilkeä luonne olen ja suhteen loppu oli siinä.
Nykyisen anoppini kanssa olen oikein hyvissä väleissä. Alusta pitäen olen pitänyt puoleni ja sanonut päättäväisesti mutta ystävällisesti että minä olen tätä mieltä ja meillä tehdään näin. Vastaavasti hän jakaa oman elämän kokemuksensa ja taitonsa hyvinkin auliisti. Meillä on oikeastaan molemmin puolinen toisen persoonan kunnioittaminen ja tilan antaminen ihan luonnollista.
En osaa muuten neuvoa kuin sillä että ota henkinen selkärankasi esiin ja aloita vaikka aivan pienistä asioista kun tuot oman mielipiteesi esiin. Uskoisin että appivanhempasi huomaavat selkärankasi ja tahtosi hyvinkin pian.
"päättäväisesti mutta ystävällisesti" Olet oivaltanut asian ytimen. Tuolla asenteella kaikki sujuu.
Suuret kiitokset kaikille vastauksistanne!
Appivanhempiani en tässä välissä ole tavannut, mutta sain paljon hyviä eväitä seuraavaa kohtaamistamme varten. Sitä paitsi avautuminen asiasta, vaikka vain anonyymilla keskustelupalstalla, auttoi jo paljon.
Kiitokset tuestanne. Jospa saisin ne joet padottua ja asiani jatkossa sanottua. :)
Lämmintä helmikuuta kaikille!