Olen ollut yksin koko elämäni. Toisin sanoen olen ollut yksinäinen koko elämäni. Joidenkin mielestä sana yksinäinen on negatiivinen ja surullinen, ei tavoiteltava olotila. Minusta taas sinkkuna oleminen, oman itsensä kanssa eläminen on juuri sitä elämää. Olen ollut tekemisissä mitä erilaisten naisten kanssa, mutta aina olen tuntenut helpotusta päästessäni jatkamaan päivääni tai viikonloppuani oman itseni kanssa. Ongelmaksi on muodostumassa lähinnä perheeni ja eräät kaverini. He eivät voi käsittää, eivätkä varmaan edes yritä ymmärtää valintaani. Olen sosiaalinen ja tulen hyvin juttuun niin tuttujen kuin ventovieraiden kanssa, omaan hyvän itsetunnon enkä muutenkaan poikkea negatiivisella tavalla harmaasta massasta - ainakaan omasta mielestäni. Miksi olen päättänyt elää yksin? Koska itseänsä ei voi pettää tai aidosti suututtaa. Omaan seuraan ei koskaan kyllästy ja oman itsensä kanssa tunnetilat käyvät aina yksiin. Olen erittäin vakaa enkä usko että tässä maailmassa olisi yhtä ainutta yhtä vakaata naishenkilöä joka olisi vielä muutenkin samanhenkinen. Se oikea tulee elämääni jos on tullakseen, enhän sentään ole mikään vannoutunut sinkku.
Miksi kuva ihmisestä muuttuu yleisön silmissä negatiivisemmaksi kun sinkkuus paljastuu? Miksi sinkkuuden oletetaan usein johtuvan jostain perustavanlaatuisesta viasta ihmisessä itsessään? Luuleeko muut että tyypissä täytyy olla jotain vikaa kun ei pysty itselleen kumppania löytämään? Ehkä niin. Mielestäni taas sinkkuuttaan joskus voivotelleet, nykyään sinkkuja parisuhteen suojista alaspäin katsovat ihmiset ovat niitä heikkoja. Heillä nimittäin on tarve joita esimerkiksi minulla ei näytä olevan. Eihän kukaan nyt parisuhteessa pelkän seksin takia ole?
Kertokaa kokemuksia, hyviä tai huonoja.
Lopuksi vielä sanottakoon että kyllä, minulla on tunteet ja olen seksuaalisesti jokseenkin aktiivinen - siten miten nyt semipassiivisen sinkkumiehen olettaisikin olevan.
Miksi kuva ihmisestä muuttuu yleisön silmissä negatiivisemmaksi kun sinkkuus paljastuu? Miksi sinkkuuden oletetaan usein johtuvan jostain perustavanlaatuisesta viasta ihmisessä itsessään? Luuleeko muut että tyypissä täytyy olla jotain vikaa kun ei pysty itselleen kumppania löytämään? Ehkä niin. Mielestäni taas sinkkuuttaan joskus voivotelleet, nykyään sinkkuja parisuhteen suojista alaspäin katsovat ihmiset ovat niitä heikkoja. Heillä nimittäin on tarve joita esimerkiksi minulla ei näytä olevan. Eihän kukaan nyt parisuhteessa pelkän seksin takia ole?
Kertokaa kokemuksia, hyviä tai huonoja.
Lopuksi vielä sanottakoon että kyllä, minulla on tunteet ja olen seksuaalisesti jokseenkin aktiivinen - siten miten nyt semipassiivisen sinkkumiehen olettaisikin olevan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
ihmisten kanssa toimeentuleva.
Tosin kaikki testit jo yläasteelta alkaen väitti että olin hienosti sanottuna introventti ts sisään päin kääntynyt.
Pidin testejä aivan hölmöinä ja niiden kysymyksiä aivan samana soopana.
Koska vain minä itse tiesin mikä olin, muut eivät.
Pyöreet kymmenen vuotta sitten tuli tehtyä vuosia tolkuttomasti töitä ja sotkettua siinä samassa ihmissuhteet.
Tuloksena totaalinen burnout.
Vasta nyt alkaa stressin sietokyky olla normaali.
Otin elämän uudestaan ja eri vinkkelistä kun palauduin pikkuhiljaa ja havaitsin testien olleen oikeassa.
Se että ne ilmeisesti olivat enemmän oikeassa kuin halusin tunnustaa, eivät kuitenkaan muuta mitään miksikään muuksi, olen edelleen se mitä olen.
Tiedän vaan nyt paremmin omat rajani ja yritän selvitä niiden sisällä siten, että tulen toimeen lähiympäristön tärkeiden ihmissuhteiden kanssa.
Kovakaan työnteko ja rahan tekeminen ei korvaa elämää, ihmissuhteita.
Välillä se vaan unohtuu.
Olin ennen, välissä ja jälkeen sinkku: Koska se tuntui ajoittain hyvältä ja oikealta ratkaisulta kussakin elämäntilanteessa.
Mutta ei kenenkään ole hyvä olla yksin.
Kukaan ei ole saari.
No eihän sinulla ole mitään ogelmaa. Eiköhän parisuhde tule omalla painollaan jos siihen on tarvetta. Muuten voit nauttia yksin olosta.
En ole koskaan kuullutkaan tommosista?
Kerroppa noista testeistä?
"Pyöreet kymmenen vuotta sitten tuli tehtyä vuosia tolkuttomasti töitä ja sotkettua siinä samassa ihmissuhteet. Tuloksena totaalinen burnout. Vasta nyt alkaa stressin sietokyky olla normaali."
Tuon olisin voinut kirjoittaa, niin tuttua tekstiä.
Tehtiin myös koko ryhmän testi, jossa jokaista arvioitiin sekä itsensä että muiden näkökulmasta. Se oli myös suuntaa-antava: on minäkuva ja on muiden mielikuva minästä eikä ne aina mene yksiin. Opeteltiin tekemään myös muita arvoita, esim. ryhmän vuorovaikutussuhteista. Siitä opista on ollut iloa aina.
Lueskelin paljon, etenkin tietosanakirjoja. Kun löysin sanan "misantrooppi", ajattelin heti: se minä olen.
Jo 5-vuotiaana minulla oli käsitys, etten ole niin kuin muut ihmiset. Ja myös, ettei ihmisiltä ole odotettavissa mitään hyvää.
Herkkyyteni oli ja on selvänäköisyyttä.
Vastoin parempaa tietoani hankkiuduin ihmissuhteisiin, kun yksinolo kävi ankeaksi. Turpiin tuli, monella tapaa ja monelta taholta.
Elämääni mahtuu myös noin 10 vuoden pituinen "ihmisrakkaus"-kausi,joka hiipui lopullisesti avioeroon. Jo kolmanteen.
Nykyisin olen melko omavarainen, arvonitunteva ja itsenihyväksyvä sinkku, joka näkee ihmisten läpi. Useimmiten käännän kyllä pääni pois, sillä en ole masokisti.
Paitsi etten ole mikään tavanomaista vakaampi, välillä mielialat heittelee. Mutta yksinolo on tosiaan ihan jees, tai itseasiassa luulen että viihdyn parhaiten yksin. Samanlaisia kokemuksia on siitä että kun pääsee "eroon" jostain niin silloin vasta taas pääsee siihen omaan parhaaseen olotilaan, olkoonkin niin että kaksinkin on hauskaa.