Onko tosiaan ennen vanhaan ollut sellaista, että miniä kuuntelee hiljaa mitä anopilla on sanottavaa. Kun olen kuunnellut noita isovanhampieni juttuja (itse olen 25-v ja isovanhempani n.80-v), on niistä tullut tuollainen käsitys. Onko sitten nykypäivän anopeilla tarkoitus toistaa historiaa vai mistä tämä nälviminen ja neuvominen johtuu? Itse en ainakaan aio alentua anopin syyttävän sormen alle ja sekös anoppia sapettaa. Meillä on oma perhe nyt ja me päätämme omista ja lapsiemme asioista ihan itse.
Anoppi määrää, miniä kuuntelee!
voihan nyt
202588
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ruoan tähteistä saattoi anoppi kysyä: Kelpaako kissalle, vai annettaako miniälle.
Agraariyhteiskunnan aikaan miniä usein tuli maalaistaloon tai torppaan nuoreksi työntekijäksi. Ajan kuluessa hänestä saattoi tulla ensin nuori emäntä, sitten vanha, jonka apuna taas oli nuoria miniöitä.
Sitä en ymmärrä, miten nykyisin miniät joutuvat olemaan noin paljon anoppien kanssa tekemisissä kuin palstalta ilmenee.
Oletteko te kaikki miniät menneet asumaan anoppilaan? Eivätkö teidän anoppinne ole yleensä vielä työelämässä mukana? Millä ihmeen välillä te muka ehditte nujakoimaan näitä valtataisteluja?
Oletteko te kaikki pohjois- ja itäsuomalaisia maalaisminiöitä?
Jos anoppi meni käymään miniän luona, illan pimettyä ja susien alkaessa ulvonnan miniä avasi oven ja kehotti anoppia lähtemään kotimatkalle. Tää on suoraan kansantarinoista poimittua : -)
Voin puhua vain omasta puolestani. Meidän, minun ja mieheni kohdalla ei ole kyse siitä, että Me asuisimme anoppilassa. Mieheni vanhemmat ottavat yhteyttä mieheeni tarpeen mukaan, ja näitä yhteydenottoja voi tulla heidän kiireistään riippuen joskus useitakin kertoja viikossa. Joskus soittotahti heiltä oli hiljaisempaa. Mieheni soittaessa, kysyessa kuulumisia, se johtaa yleensä avunpyyntöön. Nykyään appi on enemmän äänessä, anoppi (koputan puuta) astunut syrjemmälle.
Uskon ja tiedän, että eläköitymisen lähentyessä, heidän vanhentuessa, soitot tihenevät. Haluavat edelleen apua, auttajaa asiaan, vaikka voisivat hoitaa juttunsa aivan hyvin kaksistaan. Enkä puhu nyt mistään omaishoidon tarpeesta. Ja autamme heitä tässä jälkimmäisessä, kun se päivä koittaa, omien mahdollisuuksien mukaan.
Kun minä ja mieheni olemme vieneet automme huoltoon/pesuun, kun olemme käyneet ruokakaupassa, postissa, ei meidän ole tarvinnut soitella anopille ja apelle näistä syistä. Miksi siis he soittelevat? Ovat tottuneet soittelemaan, eivät osaa itse, tarvitsevat toisen mielipiteen?
Eivät he sinällään puutu meidän elämäämme, antavat meidän tehdä omat ratkaisumme, mutta yhteinen vapaa-aika on usein kortilla juuri näiden soittojen takia. Yllättyisin positiivisesti, jos he kerrankin soittaisivat vain ihan viattomasti, pyyteettömästi, kysyäkseen aidosti mieheni elämästä. Tulisitteko syömään, ilman seuraavan päivän auto/ruokakauppa/paketinhakusoittoa?
Miksi anopit ja apet eivät tule toimeen omillaan?
Miksi he eivät riitä toisilleen? Miksi eivät osaa organisoida, vaan sälyttävät osan taloutensa asioista meille?
Tätä minäkin olen ihmetellyt; miksi anoppi ja appi eivät tule toimeen omillaan? Olemme myös heidän juoksupoikiansa. "Toisitteko sitä ja tekisittekö tätä". He ovat kaksi tervettä aikuista ja auto alla. Mutta onhan se helpompaa, kun joku muu tuo sen unohtuneen jauhopussin, kun että itse hyppäisi takaisin auton rattiin.
He ovat nyt noin 60-vuotiaita ja noita juoksutus soittoja tulee jo nyt lähes päivittäin. Kauhulla odotan sitä aikaa, kun muisti ei enää pelaa ja samasta asiasta soitetaan kymmeneen kertaan 8\ Tai noh, ehkä sen sitten tavallaan ymmärtää, mutta kun nyt tuohon juoksuttamiseen ei ole mitään "terveydellistä" syytä.
Onhan se tietenin tuokin tapa hallita meidän elämää...Jonkun muun asian varjolla soittamalla saavat selville missä milloinkin ollaan ja mitä tehdään. Kiroan sitä päivää kun miehen sisko sai vanhempansa ylipuhuttua hankkimaan kännykät!! "Lankapuhelinaikaan" noita soittoja tuli huomattavasti vähemmän. Nyt kun se kännykkä kulkee mukana, voit soittaa milloin vain ja mistä vain.
Ja ehkä vielä jotenkin ymmärrän tämän kaupassa juoksuttamisen, mutta ihan vihonviimeistä on heidän keskenäisten ongelmien tuominen meille! Anoppi soittaa ja valitta kun ei saa miestään tekemään kotihommia. Appi soittaa kun vaimo nalkuttaa joka asiasta. Ja meidän pitäisi sitten mennä ratkomaan tämä tilanne. Mieheni laittamaan isäänsä vauhtia, minun auttamaan anoppia niissä hommissa, joita ei saa miestään tekemään. Ja se että meillä on oma koti ja perhe huolettavan on täysin toissijaista.
Ehkäpä voimme syyttää vain itseämme, kun silloin joskus lähdimme tähän juoksutus leikkiin mukaan. Alkuunsa teimme sitä ihan mielellämme, auttaaksemme, siinä samalla kun oli omiakin asioita hoidettavana. Koko homma on vaan jossain vaiheessa päässy täysin karkaamaan käsistä. Jos sanot vastaan tai ehdotat jotain muuta tapaa hoitaa asian, sitten haukutaan ja lyödään luuria korvaan. Minua se ei kauheasti hetkauta, mutta mieheni on herkkänahkaisempi vanhempiensa oikutteluille. Ja meitä on niin helppo pompottaa kun lähellä asutaan. Liekö miehen sisarrukset aikoinaan aavistaneet kuinka tässä tulee käymään, kun ovat tajunneet muuttaa kymmenien ja satojen kilometrien päähän.
Näinhän niitä juttuja on kuultu ja ihmetelty, miten erilaista oli miniällä ja anopilla ennen sotia ja sen jälkeen. Perheet ja suvut rakentuivat eri tavoin ja joskus on varmasti ollut järkevääkin antaa vanhan emännän vastata huushollista kuin antaa viiden miniän kehitellä omia ideoitaan. Sama strategiahan toimii yrityksissä edelleenkin: joku kantaa vastuun ja loput hoitaa homman - tyyliin. Koska perheiden koot ovat nyt pienet ja ihmiset asuvat kopperoissaan pitkinpoikin valtakuntaa, eikä vastuu koko suvun hyvinvoinnista ole enää kenenkään harteilla pöristään sitten pienemmissä suvun yksiköissä siihen malliin kuin kunkin henkiset kyvyt yltävät.
Perheessä, joka ei ole oma, tukehtuu.
Omassa perheessä tosin tukehtuu myös, mutta huomaamattaan.
Kirj. Elias Canetti
on jonkun miniä
Mistä on tullut että maalaisyhteiskunta olisi ollut jonkinlainen onnela. Sehän oli aikamoista raatamista, kärsimistä ja kuolemista.
Kun jotain ei ollut , oli se sitten ruoka, arvostus, omaisuus tai asema, siitä taisteltiin sen kovemmin.
Aina syntyy uusia tapoja, lapset sitten omaksuvat nämä tavat ajattelematta ja tiedostamattaan ja jatkavat niitä vaikka niissä ei ole mitään järkeä.
Olen esim.huomannut siskossani piirteitä ja asenteita vaimoani kohtaan jotka tulivat esille hänen mentyään naimisiin, Hän alkoi käyttäytyä kuin isoäitini äitiäni kohtaan.
erottuaan ja menetettyään kuvittelemansa aseman talon emäntänä hän normalisoitui.
tuskin tajuaa vieläkään miten käyttäytyi.
"Meillä on oma perhe nyt ja me päätämme omista ja lapsiemme asioista ihan itse. "
Tuosta se anopinkin ajattelu lähti liikkeelle... ;) Ongelma vain on siinä että joskus pitäisi kai päästää irti tuosta lapsien asioista päättämisestä. Toisaalta hyvä jos nykyvinkujatytöt kohtaavat päättäväisen anopin. Se karaisee luonnetta kun ei olekaan aina se prinsessa jota paapotaan.
Ei kannata yleistää. Minä en ainakaan ole mikään vinkujatyttö, mikään prinsessa, enkä halua että minua paapotaan. Miniät ja anopit haluavat päättää omista asioistaan, tämä onnistuu vain, jos miniä ei puutu anopin asioihin, eikä anoppi vastaavasti puutu miniän eikä tämän miehen asioihin.
Miniä on mielestäsi vinkujatyttö, vaikka osoittaisi aivan samaa päättäväisyyttä kuin anoppinsa? Päättäisyys on hyve anopissa, mutta pahe miniässä?
Molemmat, miniä ja anoppi osoittavat päättäväisyyttä ajaessaan oman perheensä etuja. Anopin ja apen pitäisi vain tunnustaa, että heidän lapsensa, miniän mies ei kuulu enää anopin ja apen perheeseen, eivätkä siksi saisi yrittää määrätä hänen menemisistä ja tulemisista.
Perheeseen kuuluvat ne, jotka asuvat saman katon alla, ja nämä henkilöt päättävät perheensä asioista, eivät ulkopuoliset, vaikka sukua sattuisivatkin olemaan. Jos osapuolet kunnioittaisivat toisiaan, ongelmia ei tulisi.
Anoppi on ollut äitinä reilut 30 vuotta, ei siitä taustasta, vanhoista tavoista helpolla eroon päästä, vaikka poika muuttaakin pois kotoa. Kun miniä astuu kuvioon, kummalla mahtaa olla suurempi ongelma sopeutua uuteen tilanteeseen?
Olen ihan varma, että osa anoppien ja miniöiden hiertävistä väleistä juontaa juurensa nimenomaan vanhoilta ajoilta. Jos mietin omaa anóppiani (70 v), hän muutti aikoinaan miehensä kotiin ja täysin anoppinsa tossun alle. Niin kauan kuin hänen anoppinsa eli, oli ihan selvää, kuka talossa määräsi. Kun sitten oma anoppini oli suvun vanhin nainen, tilanne olikin ihan toinen. Kaikki miniät ovat työssäkäyviä itsenäisiä naisia, jotka eivät ole anopille velkaa sen enemmän leivästä kuin yösijasta. Anoppini alistui vuosikymmeniä ilkeän ja voimakastahtoisen anoppinsa ikeen alle. Minäkin tunsin kyseisen voimanaisen. Kun olisi ollut oman anoppini vuoro saada valta käsiinsä, miniät eivät sitä nöyrästi antaneetkaan kuten hän aikoinaan.
Tätä olen itsekin miettinyt monet kerrat. Ei pelkästään anoppi/miniä yhteydessä vaan ylipäätään kun puhutaan eri sukupolvien ihmisistä. Vanhat ihmiset on jatkuvasti valittamassa nuorten töykeästä käytöksestä ja siitä kun heitä ei kunnioiteta. Itse en ole koskaan täysin ymmärtänyt mitä tämän "kunnioittamisen" sitten pitäisi olla? Ihan vain esimerkkinä: Kuinka monesti olette törmänneet tilanteeseen että kaksi keskenään keskustelevaa vanhempaa rouvashenkilöä tukkii kaupasaa hyllyjen välisen käytävän (tai hyllyn, josta haluaisit otta jotakin) ostoskärreillään ja vaikka he huomaisivatkin että olet tulossa samaan käytävää omien kärriesi kanssa, ei elettäkään että he väistäisivät. Sitten kun kohteliaasti pyydät "anteeksi, pääsisinkö tästä...?" Vastaukseksi saat vain nyrpeitä mulkaisuja pitkin nenänvartta. Törmään tähän lähes jokaisella kauppareissulla! Ehkä koittaa vielä sekin päivä että jyrään noista täti-ihmisistä ylitse anteeksi pyytelemättä.
Ihan oma klassikkonsa sinänsä on sitten nämä jonossa kiilaja mummot. Ja kyllähän näitä esimerkkejä jokaiselta ihan varmaan löytyisi. Itse ainakin alan kyllästyä olemaan kohtelias ja kunnioittava, koska en tuota samaa kunnioitusta koskaan saa heiltä osakseni. Pelkkä hymykin joskus riittäisi.
Valitettavasti(?) vanhempani eivät ole minulle koskaan opettaneet tätä pokkurointikulttuuria, jossa vanhoja ihmisiä palvotaan pyytettömästi siitäkin huolimatta että palkaksi siitä kaikesta suurinpiirtein hutkitaan kävelykepillä vastaantultaessa.
Ehkä sitten vain olen sivistymätön ja epäkunnioittava kun vastapalveluksi kohteliaisuudesta odotan kohteliaisuutta.
samaan kategoriaan kuuluvat lastenvaunuterroristit (: Niin tai näin, jokaisesta sukupolvesta löytyy niitä itsekkäitä ihmisiä, joille minkäälainen kohteliaisuus tai toisten huomioiminen ei juolahda mieleenkään. Ei se iästä kiinni ole, vaan kasvatuksesta. Itse törmään niin ostoskärryihmisiin kuin lastenvaunuihmisiinkin miltei joka kauppareissulla ja aina jaksaa ihmetyttää se itsekeskeisyys.
Jos elää saat niin vanhenet ja sairaudet tulevat elämääsi.
Miten silloin jaksat pitkiä aikoja kaupan kassajonossa seistä? Kaupassa on vanhankin pakko käydä.
Onneksi on vielä nuoria ihmisiä jotka huonosti liikkuvan vanhuksen nähdessään, kohteliaasti tarjoavat mahdollisuutta ohittaa kassajono. Sinä et kuulu heihin!
Minä nimenomaan kuulun niihin "nuoriin" (olen 28v), jotka antavat linja-autossa istumapaikan vanhemmalle henkilölle, jään pitämään ovea auki jos joku tulee heti perässä (olipa minkä ikäinen hyvänsä), lasken jonossa ohi henkilön jolla on pienemmät ostokset kuin minulla jne. Mutta ainoat joilta en saa sanaa "kiitos" tai edes ystävällistä nyökkäystä tai hymyä, on nuo vanhemmat naiset (vanhat miehet ovat tässä asiassa kohteliaampia!) Joten äläpäs älähtele! Keltähän me nuoret sitten käytösmallimme otamme, jos ei meitä vanhemmilta henkilöiltä?? Päästän ihan mielelläni ihan kenet tahansa jonossa ohitseni, jos sitä kohteliaasti pyydetään, ei minulla koskaan mihinkään niin hoppu ole. Mutta kyllä siinä itsekullakin verenpaineet nousee jos tönien ja mulkoillen ohi mennään. Liikuipa kuinka huonosti tahansa, niin ainakin kyynärpäät toimii!
Tuosta vanhusten huolehtimisesta. Täällä jossain muualla, oliko se nyt iltasanomien keskustelupalstalla, juteltiin siitä, kuinka vähän ne vanhukset itseasiassa ruokaa kerralla ostavat. Tölkin punaista maitoa, kahvipaketin ja voita, jollei näitä, niin tämän verran tuotteita 1-5 kpl, kuitenkin, se ei paljon paina, varsinkaan jos käyttää trollia, ja tarvitsevat ne vanhuksetkin sen päivittäisen liikuntahetken ulkoilmassa.
Vanhuksen täytyy olla aika huonossa kunnossa, jos ei päivittäisestä, joka toisen päivän, ostohetkestä tai muusta arjen askareesta selviä. Silloin on syytä kutsua kotihoitaja tai muu taho apuun. Vaikka kyseessä olisi oma äiti/isä, silloin on muutakin huolenaihetta kuin arjen askareiden hoitaminen, yleinen terveydentila on laskenut merkittävästi, jos täytyisi jatkuvasti soitella.
Silloin ei ole hyvä vanhuksen olla yksin, eikä tämä tarkoita, että nuoremman pitäisi muuttaa vanhuksen kotiin, tai vierailla siellä joka päivä tai edes kerran viikossa. Tällä nuoremmalla on se omakin perheensä siellä kotona. Eivätkä kaikki todellakaan asu samalla paikkakunnalla.
Kirjoitit:"Ihan oma klassikkonsa sinänsä on sitten nämä jonossa kiilaja mummot. Ja kyllähän näitä esimerkkejä jokaiselta ihan varmaan löytyisi. Itse ainakin alan kyllästyä olemaan kohtelias ja kunnioittava, koska en tuota samaa kunnioitusta koskaan saa heiltä osakseni. Pelkkä hymykin joskus riittäisi."
Työssäni en ole koskaan nähnyt mummojen "kiilaavan".
Ainoat jonossa etuilevat ovat yleensä joko nuoria miehiä tai romaneja. Vanhukset jotka menevät jonojen ohi, ovat normaalisti avustajan kanssa kauppamatkalla.
Ehkäpä et ehdi huomata ihan kaikkea mitä siellä jonon hännillä tapahtuu :) Nimittäin sitä tapahtuu, että yhtäkkiä sieltä takavasemmalta joku vanhempi henkilö (joka yleensä on nainen, ikävä kyllä) kiilaa edellesi jonoon. Liekö sitten vain ajattelemattomuutta vai silkkaa töykeyttä. Onhan sitä jonon päätä välillä vaikea erottaa, kun ei se jono koskaan kulje säntillisesti viiva suorana. Mutta ainakin itselläni on tapana kysyä "anteeksi, oletteko te jonossa?", mutta useimmille tällaiset itsestään selvät pienet kohteliaisuudet ovat täysin vieraita. Ja ennen kuin kukaan ehtii mitään sanoa; en yleistä!!! Ei kaikki vanhemmat ihmiset varmastikkaan ole epäkohteliaita, mutta liian moni on!!
Ja toivottavasti sinäkin olet niitä kassan"tätejä", jotka jaksaa hymyillä ja tervehtiä asiakasta vaikka olisi oma päivä ollut kuinka huono :))))
Epäilen vaan kuinka kauan itse jaksan olla kohtelias koska tuota kohteliaisuutta niin harvoin saa takaisin...
Voipa se olla niin... Itse olen anopistani ollut huomaavinani ko. piirteitä ja olen todella sappeentunut. Ei varsinaisesti määräile, mutta neuvoja kyllä piisaa- halusi tai ei. Itselläni on hoitoalan koulutus, lisäksi olen käynyt ravintola-alan koulutusta nuoruudessani, mutta sehän ei alkuunkaan estä häntä kertomasta kuinka maailma makaa. Odotan esikoistamme ja jo nyt on tullut neuvoja missä lasta nukutetaan, minkäkokoisia vaatteita ostetaan, kuinka peitto laitetaan, minne lapsen kanssa matkustellaan( Itse emme ole halukkaita ihan pienen kanssa matkustelemaan minnekään)... Kun kieltäydyin hankkimasta tummia lastenvaunuja kesävauvallemme niiden kuumuuden vuoksi, sain kuulla kipakasti, että lapsethan nukutetaaan varjossa. Tokihan minä sen hoitoalan ihmisenä tiesin, mutta ilmeisesti hänen oli päästävä jollain tavalla näpäyttämään. Lisäksi saamme mieheni kanssa jatkuvia ravinto-opillisia neuvoja tyyliin "syökää puuroa". Olemme 30 ja risat... Aluksi jaksoin olla huvittunut neuvoista ja anopin käytöksestä, mutta huumorintajuni on alkanut olla todella kortilla sen jälkeen, kun hän vierailumme aikana päästi sisäkissamme ulos useana päivänä, kielloistamme ja pyynnöistämme huolimatta. Eläin joutuikin hetkeksi hukkaan ja hätäni oli suuri, kyseessä kun kuitenkin oli sisäkissa ja ympäristönä vieras kaupunki. Elämästämme ei liene löydy osa-alueita, joihin hän ei koe voivansa puuttua... Osansa on saanut pihanhoito,remontointi,sisustus,kodinhoito lastenhoito, ruokailutottumukset, terveydestä huolehtiminen ylipäätänsä jne... Listaa voisin jatkaa pitkään. Olen yrittänyt ajatella, että se on hänen tyylinsä, mutta pian mitta alkaa täyttyä. Olen myös yrittänyt olla keskustelematta asioistamme hänelle, mutta sekään ei auta, sillä hän oma-aloitteisesti kyselee ja antaa arvionsa, tai puuttuu mieheni ja minun keskusteluihin. Kirjoituksestani voi saada hyvinkin sen kuvan, että olen herkkänahkainen tai hän dracula, mutta eihän se niin mustavalkoista ole. Itse kykenen ottamaan neuvoja vastaan ,mikäli koen, että ne ovat rakentavassa hengessä annettuja eivätkä meidän tapaamme vähätteleviä tai kyseenalaistavia. Pieni osa minusta uskoo myös , ettei hänen pohjimmainen tarkoituksensa ole pahoittaa mieltäni neuvoillaan vaan jakaa viisauttaan ( todennäköisesti hän ei edes tiedä, että loukkaannun toisinaan)... Kuinka vain saisimme hänet ymmärtämään, ettei se ole ainoa oikea viisaus? Ei ole auttanut sekään, että kuunnellaan sujuvasti ja tehdään omalla tavalla, asioihin kun palataan aina seuraavalla kerralla. On todella kuluttavaa miettiä tarkoin sanomisiaan anopin kuullen ja miettiä koskas sanan säilä taas viuhahtaa. Pelkään sen myös vaikuttavan suhtautumiseeni lapseemme anopin läsnäollessa, sillä lienee hankalaa käyttäytyä arkisesti ja luontevasti, kun koko ajan odottaa "epäonnistumista". Olisiko kenelläkään vinkkiä miten tilanteen voisi hoitaa sivistyneesti ja ketään loukkaamatta? Itse ajattelen, että olisi mieheni tehtävä keskustella äitinsä kanssa, mutta emme ole täysin vakuuttuneita idean toimivuudesta.Asiahan kuitenkin on niin, että hän on mieheni äiti ja tulevien lasteni isoäiti, joten toimeen haluan tulla hänen kanssaan. Mikäli hän olisi läpeensä ikävä ja veemäinen, en edes kokisi asiaa tärkeäksi hoitaa, vaan ottaisin tylysti etäisyyttä. Hänestä kuitenkin löytyy lämmin ja mukava ihminenkin, joten olisi mukavaa, jos voisimme elää toisiamme kunnioittaen.