Olen perheväkivallan lapsiuhri. Kerron tämän alustukseksi siihen kuinka mahdotonta lapsiuhria on normaalilapsuuden kokeneen ymmärtää.
Isäni ja äitini erosivaat ollessani 7 vuotias. Siitä alkoi perhehelvettini. Olin ollut isän poika ja sen sain kokea seuraavan kymmenen vuoden aikana. Äitini ja minua 7 vuotta vanhenpi veljeni pahoinpitelivät minua sekä henkisesti että fyysisesti päivittäin. 50-60-luvuilla perheen sisäiset asiat eivät kuuluneet muille joten ylimielisen katkeran äitini manipuloima veljeni sai rauhassa terrorisoida elämääni. Myös äiti osaalistui pahoinpitelysessioihin.
Lapsena omien tunteiden analysointi jäi puutteelliseksi ja kärsin siitä. Syyllistin itseni. Vanhempana vähitellen ymmärsin kuinka hulluja kiusaajani olivat. Tunteeni sammuivat vähitellen. Tajusin, että olen onnellisempi ilman muistutuksia lapsena kokemastani epäoikeudenkukaisuudesta, koska tiesin, että mikään ei muutu. Äitini jatkoi kiusaamistani vielä kuolinvuoteellaan sillä tavalla että ei ilmoittanut minulle joutuneensa vakavassa tilassa sairaalaan. Halusi osoittaa että en ole sen arvoinen, jotta voisin tulla häntä katsomaan.
Veljeni joutui 4 vuotta sitten auto-onnettomuuteen ja sai vakavan aivovamman. En voi tuntea häntä kohtaan normaalilla tavalla, mutta kävin häntä katsomassa säännöllisesti ja rukoilin mielessäni hänen paranemistaan. Veljeni parani kotihoitoon sairaseläkeläiseksi.
Olen joskus yrittänyt kertoa lapsuudestani muille. Sen ymmärtäminen on kuitenkn mahdotonta normaalilapsuuden kokeneelle ja olen kokenut sen turhaksi.
Kävin eilen keskustelun veljeni vaimon kanssa asiasta hänen ihmeteltyään miksi olen näin etäinen. Hän syytti minua asiasta. Kerroin hänelle mitä olen lapsena kokenut. Siihen hän vastasi tietävänsä asiasta (kuulleensa siitä äidiltäni ja veljeltäni), mutta ihmetteli miksi en voi unohtaa. Olen hänen mielestään syyttä katkera. Kerroin, että en ole katkera, mutta tunteeni ovat kuolleet. Se ei sovi hönelle ja sain lisää syytöksiä. Minä olen hänen mielestään huono ja syyllinen huonoihin väleihimme.
Olen käynyt läpi pitkän prosessin, jossa olen eheytynyt ja myös löytänyt vastauksen kysymykseen miksi. Perheväkivallan lapsiuhreilta vaaditaan paljon juuri sen käsittämättömyyden vuoksi. Ihmisten ymmärryskyky ei yksinkertaisesti riitä sen tiedostamiseen.
Isäni ja äitini erosivaat ollessani 7 vuotias. Siitä alkoi perhehelvettini. Olin ollut isän poika ja sen sain kokea seuraavan kymmenen vuoden aikana. Äitini ja minua 7 vuotta vanhenpi veljeni pahoinpitelivät minua sekä henkisesti että fyysisesti päivittäin. 50-60-luvuilla perheen sisäiset asiat eivät kuuluneet muille joten ylimielisen katkeran äitini manipuloima veljeni sai rauhassa terrorisoida elämääni. Myös äiti osaalistui pahoinpitelysessioihin.
Lapsena omien tunteiden analysointi jäi puutteelliseksi ja kärsin siitä. Syyllistin itseni. Vanhempana vähitellen ymmärsin kuinka hulluja kiusaajani olivat. Tunteeni sammuivat vähitellen. Tajusin, että olen onnellisempi ilman muistutuksia lapsena kokemastani epäoikeudenkukaisuudesta, koska tiesin, että mikään ei muutu. Äitini jatkoi kiusaamistani vielä kuolinvuoteellaan sillä tavalla että ei ilmoittanut minulle joutuneensa vakavassa tilassa sairaalaan. Halusi osoittaa että en ole sen arvoinen, jotta voisin tulla häntä katsomaan.
Veljeni joutui 4 vuotta sitten auto-onnettomuuteen ja sai vakavan aivovamman. En voi tuntea häntä kohtaan normaalilla tavalla, mutta kävin häntä katsomassa säännöllisesti ja rukoilin mielessäni hänen paranemistaan. Veljeni parani kotihoitoon sairaseläkeläiseksi.
Olen joskus yrittänyt kertoa lapsuudestani muille. Sen ymmärtäminen on kuitenkn mahdotonta normaalilapsuuden kokeneelle ja olen kokenut sen turhaksi.
Kävin eilen keskustelun veljeni vaimon kanssa asiasta hänen ihmeteltyään miksi olen näin etäinen. Hän syytti minua asiasta. Kerroin hänelle mitä olen lapsena kokenut. Siihen hän vastasi tietävänsä asiasta (kuulleensa siitä äidiltäni ja veljeltäni), mutta ihmetteli miksi en voi unohtaa. Olen hänen mielestään syyttä katkera. Kerroin, että en ole katkera, mutta tunteeni ovat kuolleet. Se ei sovi hönelle ja sain lisää syytöksiä. Minä olen hänen mielestään huono ja syyllinen huonoihin väleihimme.
Olen käynyt läpi pitkän prosessin, jossa olen eheytynyt ja myös löytänyt vastauksen kysymykseen miksi. Perheväkivallan lapsiuhreilta vaaditaan paljon juuri sen käsittämättömyyden vuoksi. Ihmisten ymmärryskyky ei yksinkertaisesti riitä sen tiedostamiseen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä minä taidan ymmärtää, vaikka itsellä olikin onnellinen lapsuus.
Se on kuitenkin aina yhtä oksettavan kauheaa, jos/kun LÄHEISET ihmiset käyttäytyvät kuin "mini-saatanat". Hehän ovat niitä, joilta pitäisi tarvittaessa saada tukea ja ymmärrystä ja sitten kun asia onkin päinvastoin...
Sanoin tuossa, että itsellä on ollut onnellinen lapsuus, mutta näin aikuisena olen joutunut esim. yhteisökiusaamisen uhriksi, että tiedän oikein hyvin, miltä tuntuu olla kiusattu.
että joitain asioita ei ymmärrä muut kun ne joilla on itsellä samat kokemukset. niin se vaan on.
itsellä myös taustalla fyysistä perheväkivaltaa, ja henkistä koulukiusausta.
minulla on edellisistä johtuen agressioita aika ajoin.
Kaiken kauheuden lapikaytyasi olet selviytynyt voittajana. Saat olla ylpea siita.
Olisipa meilla aivoissa vain nappula jota painamalla voisi "delete" "poista valitut" pyyhkaista kaikki ei-halutut muistot.
Sylin taydelta positiivisia ajatuksia sinulle. Olet selviytynyt voittajana. Olet elava todiste etta tahdon voimalla ja tekemalla oikeita valintoja selviaa! Nauti jokaisesta hetkesta, olet todella ansainnut sen!
Olen todella siinä mielessä voittaja, että olen pystynyt uudistumaan. Monista asioista on pitänyt ensin luopua ja tehdä siltä pohjalta valintoja. Uudet asiat ovat kuitenkin korvanneet ne moninkertaisesti.
Niin ja se tekee elämästä elämisen arvoista. Itselläni on ollut samansuuntainen lapsuus ja ymmärrän oikein hyvin mitkä tuskat olet läpikäynyt. Olen iloinen että kirjoitit ja samaistuin ja sain lohtua selviytymisestäsi. Kipu ja vaillejäämisen tunne jää ja yllättää varsinkin silloin kun perheenjäseniä on paikalla jotka ovat olleet "juonessa mukana kiusaamassa" ja vaikka enää ei kiusattaisikaan niin luottamus on mennyt ja hyvän vastaanottaminen heiltä on vaikeaa ja ristiriitaista.
Minä olen kiertänyt monet terapiat ja yrittänyt selvitä lapsuuden traumoista. Olen perheeni vanhin lapsi ja elin päivittäisessä helvetissä joka loppui vasta muutettua kotoa pois. Olen perheestä jossa kaikki kulissit olivat pystyssä, vain naapurit ja lähimmät tiesivät, mutta pelossa eivät mihinkään ilmoittaneet. Minua juoksutettiin psykiatreilla ja laitettiin suljetulle lapsena. Unohdettiin vaan kertoa että minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi, suljettiin pimeään pannuhuoneeseen, hakattiin ja kotoisesti kutsuttiin huoraksi.
Kuka voi normaalin lapsuuden eläneeni tällaista ymmärtää, ei kukaan!! Ammattiauttajina on ihmisiä jotka ovat normaaleista perheistä,lause "MINÄ YMMÄRRÄN" saa minut raivostumaan. voi yrittää auttaa ja voi yrittää ymmärtää. mutta ei kuitenkaan voi täysin, koskaan!!
Vaikeuksien kautta voittoon, niin minäkin! Jaksamisia kaikille, olipa väkivallan uhri tai ei.. Elämä on aina elämisen arvoista, vaikka joskus ei sitä tunnukkaan!!
Minä elin ns.onnellisen lapsuuden ja olen nyt jakanut elämääni miehen kanssa, jonka lapsuus oli yhtä helvettiä. Tiedän että en ikinä kykene täysin ymmärtämään sitä tuskan määrää, jota hän kantaa sisällään. Mutta minä yritän ymmärtää ja tunnen hänen puolestaan suurta vihaa ja surua hänen kiusaajiaan kohtaan. Enemmänkin yritän olla hänen tukenaan hänen eheytymisprosessissaan ja antaa hänelle toivoa onnellisesta tulevaisuudesta vaikka menneisyyden taakka on valtava.
Se, mitä en voi käsittää, on veljesi vaimon kaltaiset tunteettomat ihmiset, jotka eivät edes yritä ymmärtää!! miten joku voi olla niin kylmä?
Onnea ja siunausta sinulle! On upeaa että olet selvinnyt!
Olet pärjännyt hienosti kaikesta kokemastasi huolimatta. Sinulla on oikeus omaan onnelliseen elämääsi.
Anna veljesi ja vaimonsa elää omaa elämäänsä niinkuin parhaaksi näkevät.
Älä tunne minkäänlaista velvoitetta olla missään tekemisissä heidän kanssaan, he eivät sitä ansaitse.
Minä pyyhkisin heidät elämästäni täysin.
Et ole heille mitään velkaa.
Minä olisin katkera, vihainen, tunteeton.
Minä hyväksyisin itselleni nuo tunteet.
En ole kova, olen herkkä. Olen riittävän vanha ymmärtämään, että omaa loppuelämää ei saa pilata muiden takia, ei vaikka kyse olisi vanhemmista tai sisaruksista.
Kaikkea hyvää jatkoon!