Kaipaan

välttelee yhteydenottojasi, vai että et itsekään yritä pitää häneen yhteyttä? Elämä ei oikeasti ole noin mustavalkoista. Mistä sinä tiedät, mitä hänen elämässään tapahtuu oikeasti. Hänellä voi olla suuri työ huolehtia edes omista asioistaan.

Kutsu kylään, käy itse kylässä. Soittele, kirjoittele. Älä syyttele.

No ei, enpä loukkaantunut lapsena, vaikka kummini eivät pitäneetkään minuun yhteyttä. Ei se tosiaan haittaa vieläkään. Tosin musta nyt tuli sitten tällainen, mutta olkoot se nyt sitten vaikka kummien syytä.

tilanteet vaihtuu, ihmiset muuttaa ja voi jopa vieraantuu. se olis niitä juttui, mitä ei tapahdu ykskaks vaan vuosien saatossa. pitäis havaita ajoissa eikä sit nostaa ykskaks vuosien päästä pöydälle, et missäs kummi on ku ei oo vuosiin näkyny. aika ajattelematonta.

kummius olis tärkee juttu, mut kuitenka se ei sais olla riippakivi. toisille se sopii paremmi kuin toisille.

tää ei alkais kummei ahdisteleen. et jos kummit katoo nii onhan se surkeeta, mut kuitenki mahdollista. sit täytyis vaa olla "korvikekummei", siis tilalle joitai luottoaikuisii ketä vois olla läheisii lapselle.

Onko sillä sit mitään merkitystä pitääkö yhteyttä tai ei? Lapsen kannalta vois olla tietysti suotavaa et kummit edes jonkinlaista kontaktia pitäisi.

Sinäänsä tää on taas sitä tyypillistä suomalaista suhtautumista näihin asioihin! Toisesta ei ole kuulunut mitään, vedetään herne nenään ja lopetetaan tuo vähäinenkin yhteydenpito. Ihmeellistä sinäänsä et useimminten kaikennäköinen kanssakäyminen jää aina tämän aktiivisemman ihmisen kontolle, toinen vaan odottaa.

En verran toisestakin pitäis löytyä aktiivisuutta et kun huomaa käyntikertojen harventuvan liiaksi ni silloin otetaan kännykki kauniiseen kätöseen, kilautetaan kaverille ja sovitaan kyläreissu. Ei voi vain odottaa et toinen osapuoli pitää yhteyttä sitä voi itsekkin välillä kutsua toisenkin kylään.

Kummit eivät välttämättä pidä nykyään niin tiivisti yhteyksiä yllä. Toisilla on jopa se periaate, että kummilapsiin ei 'haaskata' aikaa.

Kun kummipoikani oli pieni, hoidin häntä melko paljon ja olen muutenkin muistanut häntä kaikin tavoin. Se oli kivaa aikaa ja nautin siitä itse. Pojan äiti antoi siitä minulle tunnustuksen, etenkin kun kukaan muu kummeista ei pojasta juuri välittänyt.

Välini pojan äitiin viilenivät ikävän tapahtuman myötä. Tästä johtuen en koe enää, että 'velvollisuuteni' (vaikka ei se velvolisuudelta ole koskaan tuntunut) on olla pojan elämässä jatkuvasti läsnä. Poika on edelleen minulle tärkeä, mutta äitiin en voi enää luottaa.

nähdään tämä suomalaisten käytöstapojen puute.tarkoitan että ettekö te vastaajat osaa vastata asiallisesti mihinkään keskusteluun täällä suomi24 -keskusteluissa? kirjoittaja on asiallisesti kysynyt mielipidettänne ja täällä ihmiset eläinten lailla tuleevat heti arvostelemaan tai haukkumaan heti vaan kun ehtivät. taitaa vastaajilla olla omia ongelmia tai surullisen kuuluisaa omantunnontuskaa kyseisestä asiasta. heti pitää käydä väittelemään ja arvostelemaan. ei tuo ole kuin huonoa itsetuntoa tuollainen että arvostellaan suurinpiirtein kaikkea mitä keskusteluissa kysytään tms. ei kovin aikuismaista käytöstäkään kyllä.olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, kummin tehtävä on kyllä tärkeä ja jos aikuisilla on jotain riitaa niin ei sitä pitäisi lapseen purkaa oli sitten välimatka vaikka 1000km.järki käteen joo näissäkin asioissa.

nappaa miesystävääsi? Mitäs siinä sitten väkisin yhteyksiä pitämään. Jospa hän suostui kummiksi sen enempää ajattelematta, että mitä se kummius pitää sisällään.

Minulla on pari kummilasta, joita näen mielellään silloin tällöin. Joskus tulee ahdistava tunne, kun kummilasten vanhemmat soittelevat, että no nyt ne taas haluavat lastenhoitajaa...

Lapsiperheet ovat jo nyt yhteiskunnan elättejä, joille maksetaan vaikka mitä tukiaisia ja tuottaa kaikenlaisia palveluja. Kyse on miljardeista euroista, joka maksetaan vuosittain verovaroista!

Ja nyt jo kehdataan huutaa kummeja apuun. Ei ole röyhkeydellä mitään rajaa. Lapsia ei pidä tehtailla, jos niitä ei pysty itse elättämään. Ottakaa ihmiset tämä huomioon, kun äänestätte vaaleissa maaliskuussa.

Mietitäänpäs ensin, ketkä lastensa kummit valitsevat ja millä perusteella. Minä olen huomannut, että kummiutta tarjotaan läheiselle ystävälle jonkinmoisena tunnustuksena. Yhtä yleistä on vanhojen perinteiden mukaan pyytää kummiksi sukulainen.

Minä olen pikkusiskoni esikoistytön sylikummi ja ylpeä saamastani kunniasta. Olen sisareni kanssa loistavissa väleissä ja puuhastelen kummityttöni kanssa monenmoista. Opetan pianonsoittoa, käyn luistelemassa jne...


Mutta mitä tapahtuisi, jos välit sisareeni menisivät poikki? Niin se vain usein on, että kummin ja kummilasten yhteydenpito on vanhempien ja heidän kummiksi pyydettyjen ystäviesä varassa. Minä en koskaan tuntenut omia kummejani läheisiksi. Hehän olivat äitini ja isäni opiskelukavereita 60-luvulta. Hyvä kun vanhempani edes pitivät heidän kanssaan yhteyttä joulukorttejen verran.

Että vastaus alkuperäiseen kysymykseen: Kummien välinpitämättömyys ei ole koskaan tuntunut pahalta. Miksi yhteydenpito olisi erityisesti kummien vastuulla? Ei kummilasten tai heidän vanhempiensa?

yleistää tota että muka lapsen vanhemmat vaan apua ja lahjoja kaipaavat kummeilta.itse ainakin pidän ystävyydestä enemmän kummien ja lapseni välillä. naurettavaa yleistystä.