Siis meillä tilanne mennyt nyt siihen että ero on ainut vaihtoehto.Eroamme miehen tahdosta,minä sitä en haluaisi.Olemme nyt ajatelleet kokeilla asumiseroa,onko kukaan täällä semmoista kokeillut?Vai oletteko eronneet suoraan?Me haluaisimme kokeilla tuota ensin,tiedä vaikka mies huomaisi sen aikana että haluaakin perheensä takaisin.Minä kyllä ottaisin takaisin.."Kakkosta" ei kuulemma ole kuvioissa,muutenkin mies on itsekkin aivan rikki erosta,mutta sanoo että hänen on pakko kokeilla olisiko hän niin onnellinen.Eron syynä on että miehen mielestä elämä näin on tylsää,käy töissä,tulee kotiin,"tilittää" mitä on tehnyt ym ja sitten nukkumaan.Olemme molemmat nuoria.alle 35v molemmat.2 pientä lasta.Minä jäisin taloomme,hän sanoi lyhentävänsä lainaa samalla (hänellä isot tulot).Siis onko mahdollista asua erossa ja olla samalla hyvissä väleissä,hoitaa lapset yhteisesti ja sitten ehkä joskus palata yhteen? Nyt on todella kurja olo,mutta en halua miestäni väkisinkään pitää kotona(sanoi jäävänsä jos tahdon).
mielipiteitä
asumiserosta
101171
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Pienten lasten vanhempina ei ole helppoa aina.
Elämä menee rutiiniksi, arkipäiväistyy väkisinkin, molemmat vanhemmat väsähtävät jossain vaiheessa.
Yritä saada miehesi tajuamaan että ei aina tarvitse olla elämässä juhlia ja romanttisia iltoja, tapahtumia jotta ei olisi tylsää, vaan että se teidän "tylsä"elämä tässä ja nyt on se kaikista kultaisin aika, joka täytyy vain huomata kaikesta uupumuksesta huolimatta. Kaikki on vain väliaikaista, antakaa toisillenne myös vapaa-aikaa hengähtämiseen. Asumusero ei välttämättä muuta mitään koska elämä arkipäiväistyy takaisin muutonkin jälkeen, siitä täytyy vain osata nauttia vaikka vaikealta tuntuisi, lapset kasvavat kuitenkin todella nopeasti.
voi olla todella se joka herättää miehesi huomaamaan, mitä onkaan se yhteinen perhe ja arki.
Jos/kun hän muuttaa niin tehkää selkeä rytmi, niinkuin olisitte eronnut lasten tapaamisten suhteen, jolloin miehellekkin tulee niitä hetkiä kun onkin ilman perhetä ja myös niitä hetkiä että on vastuussa laspista itsekseen....
Meidän erossa jäi kokeilematta tuo aikalisä ja se harmittaa, sillä muutaman kuukauden kun on erillään tulee ne todelliset tunteet sieltä esille..
teistä itsestänne se riippuu onnistuuko vaiko ei. Kaksi pientä lasta pitäisi jo olla motivaatio yrittämiselle.
Jos mies sanoo, että jää jos tahdot, niin eiköhän se ole avunpyyntö muutokseen.
Keskusteluun ammattilaisten kanssa. Ja jos sinä olet tylsä kotihiirulainen, niin siihen pitää tulla muutos.
Hoida kahdenkeskeinen ilta kerran viikossa, vaikka pari tuntia. Hoitoapua mummoilta/kummitädiltä/ystäviltä/naapurilta/MLL:lta/lukiolaiselta, aivan varmasti löytyy ja muutama euro on vähän perheen hajoamiseen verrattuna.
Menkää uimaan/elokuviin/pizzalle/kävelylle/matsiin. Lisäksi sinä otat yhden illan omille harrastuksille, olkoon pitsinnypläystä/kokkikerhoa/spinningiä, mitä tahansa. Miehesi hoitaa lapset nukkumaan, niin eiköhän tule "säpinää" elämään.
Vedä hartiat taakse ja sano, että erillään asuminen ei ole juuri nyt hyvä ajatus. Meillä on vastuu myös lapsista ja muutoksen kautta voimme saada vielä ihan toimivan suhteen. Sinunkin on muututtuva, joo-joo-nainen on itsestäänselvyys ja tylsä. Uskalla räväköityä, nimittäin tuolla asenteella miehesi lähtee kuitenkin.
Jos tilanne todellakin tuo, ettei ole muita mukana miehenkään puolesta, niin veikkaan, että hänen elämänsä muodostuu vielä tylsemmäksi jatkossa. Eli jos hän muuttaa pois kotoa, eikä hänellä ole sitten muuta kuin työ ja istuu illat sillä asunnossaan. Voi aukaista hänen silmänsä näkemään hohtoa myös siinä normaali arjessa. Mutta ihan oikeasti täytyykö hänen nyt sitten muuttaa muualle? Voisitteko kotona järjestää niin, että hänellä olisi jonkin aikaa oma huone ja rauha. Ja menkää ainakin keskustelemaan tilanteestanne jonnekin avioliittoneuvontaan.
Ei olisi ensimmäinen mies joka avioliittonsa aikana ei saa itsestään mitään irti, mutta eron jälkeen löytää elämänsä uudelleen.
Se on miehestä kiinni haluaako elää.
Erosimme, koska mies halusi kokea "vielä jotain" elämässään. Pitkä suhde ja lapsiperheen arki ei tuonut hänelle sitä tarvittavaa "jotain". Jossain vaiheessa muistellessamme liittomme vaiheita, hän kertoi olleensa erityisen onnellinen silloin, kun asui työnsä takia viikot eri paikkakunnalla kakkosasunnossamme. Minä taas asuin yhteistä kotiamme ok-taloa lasten kanssa. Kävin töissä, huolehdin lapset, kuljetukset kouluun, hoitoon ja harrastuksiin, olin talkkarina, hoidin kauppareissut, huushollin, juoksevat asiat...jne eli koko arjen pyörityksen. Enkä ole edes mäkättävää tyyppiä, joka olisi kaatanut likasankonsa viikonloppuisin miehen niskaan, vaan yritin kaikin tavoin että lapsilla ja koko perheellä olisi mukavat yhdessäolot viikonloppuisin ja lomilla.
Tuon lausunnon antaessaan loukkaannuin hänelle todella. Totesin, että totta hitossa hän muistaa ajat onnellisina; eleli viikot huolettomana poikamiehenä omistautuen työlleen ja itselleen ja asteli viikonloppuisin "valmiiseen pöytään". Seksikin oli muistojensa mukaan valtavan ihanaa tuohon aikaan.
Silloin aloin toden teolla miettiä, että mitä ihmettä minä tuollaisella miehellä teen, joka ottaa vain hyödyt irti, muttei halua sitoutua. Annoin mennä, enkä ole erosurun mentyä näin jälkikäteen isommin katunut.
Kokeilimme asumuseroa miehen äkkipikaisen teon seurauksena. Vuosien riitely päättyi kerran siihen kun ukko pakkasi tärkeimmät vaatteensa ja häipyi.
Asui ensin veljensä luona mutta hankki pienen vuokra-asunnon nopeasti. Emme edes tienneet kauanko tilanne jatkuisi. Mies tapasi lapsia pari kertaa viikossa ja lapset halusivat hänen luo viikonloppuisin. Kotiin hän ei suostunut tulemaan.
Alku oli minulle kauheaa. Mies maksoi yhteisen asuntomme kulut omalta osaltaan vaikka asui poissa. Hän antoi rahaa lapsiakin varten.
Kun mitään katastrofia ei sitten syntynytkään aloin ajatella asioita oikein todella. Pohdin avioliittoamme alkuajoista lähtien. Samalla asumusero alkoi tuntua hyvältä ratkaisulta. Kun emme nähneet toisiamme emme myöskään riidelleet. Lapsetkin voivat paremmin, vaikka kaipasivat isää.
Juttelimem asiasta ja mies päätti hankkia isomman ja paremman asunnon itselleen. Aloitimme avioeroneuvottelut. Kumpikin oli asumuserossa todennut, ettei yhteisasumisesta tule mitään. Olimme riidelleet koska kumpikin eli jonknlaisessa kaaoksessa eikä toisen läsnäolosta ollut kuin haittaa. Ajatukset päässä olivat sekaisin. Myimme asuntomme ja minä ostin itselleni pienemmän.
Erosimme sovussa. Lapset olivat luonamme noin 50-50 periaatteella sen mukaan mikä heidän koulu ja harrastustilanne oli. Kumpikin on myöhemmin löytänyt uuden kumppanin. Miehen uudella vaimolla on myös kaksi lasta, jotka käyvät joskus täällä minunkin luona. Meitä on nyt kolme aikuista kuljettelemassa lapsia harrastuksiin. Elämämme on melkoisen rikasta. En kadu edellistä avioliittoa mutta sen lopun olisi voinut hoitaa toisinkin. Onneksi mies sillä tavalla lähti, vaikka harkitsematon teko se olikin.
Meillä toimii asumusero. Moni mies ei tosiaan kestä pienten lasten arkea. Meillä on aina mennyt kuin unelmaparilla, mutta lasten synnyttyä menty niin kovaa alamäkeä, että koko perhe kärsinyt kun vanhemmat riitelee päivittäin siitä miksi isä ei osallistu mihinkään ja saatika viihdy kotona. Saman katon alla asuminen oli siis yhtä tappelua kun mies sanoi, ettei vaan jaksa kun aina lapset kuvioissa eikä ikinä omaa aikaa kun meillä ei tosta noin ole hoitajaakaan.
Muuten liittomme on ollut hyvä lapsia ja taloudellisia ongelmia lukuunottamatta. Nyt kun asumme taas jälleen kerran eriosoitteissa, niin lasten ei tarvitse kuunnella riitelyjä, jotka pelottivat heitä ja välimme ovat oikein hyvät. Olemme kuin seurusteleva nuoripari sillä erolla, että mulla on vaan luonani lapset ja isä käy silloin tällöin. Ja kumpikaan ei kontrolloi kumpaakaan ja apua saa silti aina toiselta tarvittaessa.
Meille siis tosi hyvä juttu, koska ei lasten tarvitse kuunnella riitelyä ja pelätä omassa kodissaan todellakaan. Ehkä kun lapset kasvaa ja oppii olemaan yksinkin, niin liittomme taas joskus kukoistaa.. suhteemme ei vaan kestänyt pieniä lapsia koska molemmat on jääräpäisiä ja pinna on kireellä saman katon alla. Joskus meillä saattaa taas kukoistaa, kun saamme omaa aikaa uudelleen kunnolla.. tai sitten ei. Aika näyttää.
Siis oletteko yhdessä,ette siis "sinkkuja"?Käytte yhdessä reissuissa,baarissa ym? Mies käy kotona lasten takia,mutta myöskö sinun?Että tunteet on vielä tallella,asutte vaan eri osoitteissa?