Minä olen kiltti, ehkä liiankin kiltti. Nallekarhu. Mikä tekee kiltissä "nössön". tai...
taustaa:
Mä olen sitä tyyppiä jolla "naksahtaa" kun suutun tarpeeksi. On kuin verinen vaate putoaisi kasvoille ja kaikki liikkuu kuin hidastetussa filmissä. Jälkeenpäin on vaikea laittaa tapahtumia oikeaan järjestykseen tai edes muistaa kaikkea tarkasti. Sille on varmasti joku hieno latinankielinen nimi, jossain lääketieteen "pääkoppaan kurkkaamis" kirjassa.
Mä olen ollut tuollainen ihan pennusta asti, eikä se mua silloin haitannut. Se alkoi vaivaamaan kun eka "oikea" tyttökaverin kanssa tulimme elokuvista ja pari tyyppiä tuli tönimään, muutaman kerran liikaa. Mulla "pasahti" ja näki sen. Sen jälkeen keskustelin ensimmäisen kerran vakavasti naisen kanssa. Tyttökaveri kertoi oikeasti pelkäävänsä minua. Koska se ihminen oli minulle tärkein olento maailmassa, päätin tehdä asialle jotain.
Opettelin ottamaan vastaan kaiken, ihan kaiken, "kädet alhaalla". Se on vähän kuin kaatuisit ja päätät, ettet laita käsiä eteen. Se sattuu kuitenkin vähemmän kuin se toinen vaihto-ehto... Opin vältämään alkoholia ja aloin välttämään konflikteja. Se ei tarkoita, etten väittelisi tai jopa riitelisi, jos riitely tapahtuu "sääntöjen" mukaan. Ennenkaikkea opin tuntemaan savun hajun eli rajan jonka jälkeen ei ole paluuta.
Olen tässä ihmetellyt, että miksi naisten täytyy löytää tuo raja. Täytyy kaivaa, piikitellä tökkiä, että löytyisi vähän temperamettiä... Tuntuu, että se on kuin rupi jota pitää vielä vähän nyppiä ja vähän vielä. Kun huomaan "käämin savuavan" alan jarrutella, vetäytyä. Keskityn itseni hallintaan, ja varmaan menen puhumattomaksi. Jos en saa siinä itseäni takaisin, niin ärähdän jotain mallin: nyt hiljaa nainen..
Siitä seuraa joko, tyrmistynyt hiljaisuus(mikä antaa minulle aikaa ja on siksi hyvä), tai jokin ivallinen heitto(harvinaista, onneksi). Juuri nuo heittot ovat katkaista kamelin selän, koska niiden tarkoitus on loukata eli on tahallista. Silloin mä yleensä lähden pois. Ongelma on, että olen vähän tälläinen "lunta tupaan"-tyyppi enkä siis palaa takaisin. Mikä antaa tietysti pikkusieluisen vaikutelman, mutta kokemukseni mukaan tahallinen loukkaus yleensä kertoo tunteiden tasosta ja arvostuksen puutteesta.
En ole koskaan nostanut kättäni naista vastaan, enkä nosta. Kovan työn takana se kuitenkin on.
Joskus kuulen naisystäväni ystävättärien sanovan hänelle, että sun miehes on vaan sellainen nallekarhu...
Tämän vuodatuksen jälkeen vihdoin asiaan, eli:
Onko kilttimies aina nössö? tai tylsä? tai tyhmä?
Olisiko niin vaikeaa ottaa ihminen ihmisenä, yrittämättä muokata hänestä kuvaansa? Hyväksyä minut sellaisena kuin olen, karvoineni kaikkineni? Asia on kuitenkin niin, että tässä nallessa on toinenkin karhu, ja se on harmaa Se olen minä jonka on sen, ja sen tekojen kanssa elettävä. Koska se olen minä.
-nalle-
taustaa:
Mä olen sitä tyyppiä jolla "naksahtaa" kun suutun tarpeeksi. On kuin verinen vaate putoaisi kasvoille ja kaikki liikkuu kuin hidastetussa filmissä. Jälkeenpäin on vaikea laittaa tapahtumia oikeaan järjestykseen tai edes muistaa kaikkea tarkasti. Sille on varmasti joku hieno latinankielinen nimi, jossain lääketieteen "pääkoppaan kurkkaamis" kirjassa.
Mä olen ollut tuollainen ihan pennusta asti, eikä se mua silloin haitannut. Se alkoi vaivaamaan kun eka "oikea" tyttökaverin kanssa tulimme elokuvista ja pari tyyppiä tuli tönimään, muutaman kerran liikaa. Mulla "pasahti" ja näki sen. Sen jälkeen keskustelin ensimmäisen kerran vakavasti naisen kanssa. Tyttökaveri kertoi oikeasti pelkäävänsä minua. Koska se ihminen oli minulle tärkein olento maailmassa, päätin tehdä asialle jotain.
Opettelin ottamaan vastaan kaiken, ihan kaiken, "kädet alhaalla". Se on vähän kuin kaatuisit ja päätät, ettet laita käsiä eteen. Se sattuu kuitenkin vähemmän kuin se toinen vaihto-ehto... Opin vältämään alkoholia ja aloin välttämään konflikteja. Se ei tarkoita, etten väittelisi tai jopa riitelisi, jos riitely tapahtuu "sääntöjen" mukaan. Ennenkaikkea opin tuntemaan savun hajun eli rajan jonka jälkeen ei ole paluuta.
Olen tässä ihmetellyt, että miksi naisten täytyy löytää tuo raja. Täytyy kaivaa, piikitellä tökkiä, että löytyisi vähän temperamettiä... Tuntuu, että se on kuin rupi jota pitää vielä vähän nyppiä ja vähän vielä. Kun huomaan "käämin savuavan" alan jarrutella, vetäytyä. Keskityn itseni hallintaan, ja varmaan menen puhumattomaksi. Jos en saa siinä itseäni takaisin, niin ärähdän jotain mallin: nyt hiljaa nainen..
Siitä seuraa joko, tyrmistynyt hiljaisuus(mikä antaa minulle aikaa ja on siksi hyvä), tai jokin ivallinen heitto(harvinaista, onneksi). Juuri nuo heittot ovat katkaista kamelin selän, koska niiden tarkoitus on loukata eli on tahallista. Silloin mä yleensä lähden pois. Ongelma on, että olen vähän tälläinen "lunta tupaan"-tyyppi enkä siis palaa takaisin. Mikä antaa tietysti pikkusieluisen vaikutelman, mutta kokemukseni mukaan tahallinen loukkaus yleensä kertoo tunteiden tasosta ja arvostuksen puutteesta.
En ole koskaan nostanut kättäni naista vastaan, enkä nosta. Kovan työn takana se kuitenkin on.
Joskus kuulen naisystäväni ystävättärien sanovan hänelle, että sun miehes on vaan sellainen nallekarhu...
Tämän vuodatuksen jälkeen vihdoin asiaan, eli:
Onko kilttimies aina nössö? tai tylsä? tai tyhmä?
Olisiko niin vaikeaa ottaa ihminen ihmisenä, yrittämättä muokata hänestä kuvaansa? Hyväksyä minut sellaisena kuin olen, karvoineni kaikkineni? Asia on kuitenkin niin, että tässä nallessa on toinenkin karhu, ja se on harmaa Se olen minä jonka on sen, ja sen tekojen kanssa elettävä. Koska se olen minä.
-nalle-
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Olisiko niin vaikeaa ottaa ihminen ihmisenä, yrittämättä muokata hänestä kuvaansa? Hyväksyä minut sellaisena kuin olen, karvoineni kaikkineni?"
- Naisille tämä on mahdotonta.
naisista on idiootteja :) Eikä ole yllättävää että naiselle on tyypillisempää aloittaa riita vain tarkoituksena haastaa riitaa kuin miehelle. Kaikki naiset eivät siis tällaista kilttiä miestä arvosta. Mutta tietysti on niitä jotka arvostavat.
Minusta tempperamentti on asia jota ei pysty ikinä täysin peittämään, se siis näkyy läpi nallekarhumaisestakin miehestä. Itseasiassa jo sana "nallekarhu" tuo mielikuvan pörröisetä eläimestä mutta jota ei parane mennä ärsyttämään koska silloin seuraa jotain pahaa.
Paavo Lipponenkin on nallekarhumainen, sellainen rauhallinen... mutta kaikki tietää että sieltä myös jyrähtää jos joku ärsyttää :)
Tiedät miten käy karhun suussa, kun kunnolla suuttuu...ihminen menee palasiksi. Jos tämän pystyt itsessäsi estämään, nin asiathan on Ok. Kaikissa suhteissa riidellään ja pitääkin. Tylsäähän se olisi, jos toinen on aina samaa mieltä ja hymyilee vaan. Eri asia on sitten jos mennään lyönteihin asti, sitä ei pidä sallia koskaan.Onni on,ettei ole koskaan ollut väkivaltaista poikaystävää.
niin paljon helpompi olla jos ei tarvitsi "estää" mitään. Riidat kuuluu ihmissuhteeseen, olen jopa aika hyvä riiteliä ( mielesträni ). Mutta miksi pitää "pistää" vielä kerran, kun huomaa että toiselta on mennä hiat? Miten kukaan voi siitä saada mitään tyydytystä?
Minä olen vähän samantapainen, olen HYVIN pitkäpinnainen, mutta jos tarpeeksi ärsytetään niin saattaa napsahtaa ja sillon se on menoa. Mutta tätä tapahtuu harvoin, eikä kukaan kyllä oikeastaan etes uskalla ärsyttää kun olen kuitenkin melko suurikokoinen....