Hei, minä 32v. muutin reilun puolivuotta sitten naisystäväni, 28v kanssa yhteen. Uusperheeseemme kuuluu myös naisystäväni tytär. Itselläni ei ole lapsia.
Suhteessa yllätyksiä on tullut varmasti puolin ja toisin mutta yksi mikä minua vaivaa kovasti on se, että olen menettänyt vapauteni täysin.
Yksin en pääse enää juuri minnekään, ja yli yön kestävistä; esim. laskettelu tai moottoripyöräreisuista ei ole puhettakaan.
Naisystäväni mielestä tämä on itsestään selvää. Itsestään selvää on myös se, että minulla on vähemmän vapautta kuin esimerkiksi tavallisella perheenisällä. Kotona oleva lapsihan ei ole minun joten naiseni ei voi olla varma että palaan takaisin!!!
Jos olemme erimieltä esimerkiksi lapsen kasvatusasioista, ei minun mielipiteelläni ole merkitystä, eihän lapsi ole minun.
Omasta mielestäni minulla pitäisi viimeistään ylläolevan takia olla vapautta enemmän kuin "tavallisella" perheenisällä.
Onko vastaavanlaisia kokemuksia?! Mielipiteistä olisin kovin kiitollinen.
Suhteessa yllätyksiä on tullut varmasti puolin ja toisin mutta yksi mikä minua vaivaa kovasti on se, että olen menettänyt vapauteni täysin.
Yksin en pääse enää juuri minnekään, ja yli yön kestävistä; esim. laskettelu tai moottoripyöräreisuista ei ole puhettakaan.
Naisystäväni mielestä tämä on itsestään selvää. Itsestään selvää on myös se, että minulla on vähemmän vapautta kuin esimerkiksi tavallisella perheenisällä. Kotona oleva lapsihan ei ole minun joten naiseni ei voi olla varma että palaan takaisin!!!
Jos olemme erimieltä esimerkiksi lapsen kasvatusasioista, ei minun mielipiteelläni ole merkitystä, eihän lapsi ole minun.
Omasta mielestäni minulla pitäisi viimeistään ylläolevan takia olla vapautta enemmän kuin "tavallisella" perheenisällä.
Onko vastaavanlaisia kokemuksia?! Mielipiteistä olisin kovin kiitollinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meillä oli aika lailla samankaltainen tilanne, josta ei vuosien mittaan parantunut mikään, emme saaneet lukuisista keskusteluista ja yrityksistä huolimatta asioihin molempia/kaikkia osapuolia tyydyttävää vastausta. Meillä tosin mies sai mennä niin paljon kuin halusi, eikä se paljoa ollut, muutama yön yli reissu/muutaman päivän matka vuodessa, muutama baarikeikka kavereiden kanssa vuodessa, ja n.kolmena iltana viikossa harrastus. Yhdessä käytiin sitten enemmän. Mutta nuo olivat ne määrät jotka mies teki ilman minua/perhettä.
Ero tuli. Sääli, parisuhde olisi muuten ollut hyvä, rakkauttakin riitti, vaan kun arki ei sujunut... Kasvatusperiaatteet ja miehen ja minun näkemykseni lapsen suhteen olivat niin erilaiset. Yritettiin kyllä, mutta kyse oli niin äidinmaidossa saaduista periaatteista ettemme saaneet aikaan ratkaisua.
Mielestäni sinun pitää toki saada itsellesi riittävästi omaa aikaa, harrastusten ja kavereiden kanssa, niin normaalisti parisuhteessa muutenkin pitäisi olla. Että molemmilla on se määrä omaa aikaa kun tarvitsee. Mutta. Siihen lapsen kasvatukseen liittyvään ongelmaasi: olisi tietenkin ihanne tilanne mikäli lapsen äiti ottaisi sinun mielipiteesi myös huomioon. Tosiasia on kuitenkin se, että ellet ole tytölle "isähahmo" iloineen ja suruineen päivineen et myöskään voi vaatia ikävämpien asioiden hoitamista omalla tavallasi. Ihmettelen vain että miten tekin päädyitte yhteen muuttamaan? Saman virheen itsekin tehneenä en ymmärrä edes itseäni. KAi sitä vain on niin kova halu yrittää että näkö sumentuu. Oskoo että pystyy mihin vain. Ikävä kyllä kun lapsia on mukana, he ovat se suurin huolenaihe. Lapset kärsivät näistä "yrityksistä" eniten.
Ja koska itse omassa tilanteessani epäonnistuin taidan olla aika huono neuvomaan, mutta sanoisin että tilanne vaatii molemmilta puolitiehen vastaan tulemista, sinulta tietenkin jonkin verran "vapauden" vähenemistä ja rutkasti keskustelua. Mutta muistakaa että toista ei voi muuttaa, ihminen muuuttuu vain itse niin halutessaan.
tekee omat säännöt ja toivottavasti niitä laatimaan ja niihin sitoutumaan, otetaan kaikki osapuolet.
Uusioperheen äitinä tiedän, että tehtävä ei ole helppo, mutta ei mahdotonkaan. Alussa lapsi kapinoi uutta aikuista vastaan ja on mustasukkainen jaetusta huomiosta. Testaa ja kokeilee, mitä saa tehdä ja kuka on se aikuinen, joka rajat laittaa.
Aluksi laadimme perheen säännöt ja teimme sen kaikille osapuolille selväksi (lasten ikä huomioiden). Murkkuikäinen osaa olla kaikkea muuta, kuin miellyttävää seuraa ja yrittää karkoittaa uuden tulokkaan.
Keskustelin asiasta lapseni kanssa niin, että uusi avomieheni oli läsnä. Tein selväksi, ettei hän ole uusi isä, mutta on perheen toinen aikuinen ja puuttuu asioihin, jos on tarvetta. En myöskään mene puolustamaan lastani, jos avomieheni on joutunut puuttumaan käytökseen tai tekemisiin. Aikansa lapsi kokeili rajojaan avomieheni kanssa, mutta nyt on tasoittunut ja suhde toimii kitkatta. Myös avokkeeni on ottanut lapsen, lapsena, huomioi häntä ja he ovat löytäneet yhteisen mielenkiinnon harrastuksen parissa. Matkustamme ja tapaamme myös ystäviämme, yhdessä lapsen kanssa.
Mitä taas tulee parisuhteeseen, se on taas meidän aikuisten välinen asia. Mielestäni parisuhde ei ole vankila ja kumppani vanki, vaan hänellä on oikeus tavata kavereitaan ja käydä heidän kanssa tapahtumissa tai reissuissa. Samoin on minulla, aikataulut tietenkin sovimme. Ongelmaa niistä ei ole ollut, vaikka 1-2 vkoa on erilläänkin vietetty.
En ole mikään neuvomaan, mutta oudolta tuntuu että olette erimieltä kasvatusasioissa ja sinut ohitetaan täysin. Silloi lapsi suhtautuu sinuun aina ulkopuolisena, eikä ota mielipidettäsi vakavasti.
Älä suostu tuohon.Ei toista ihmistä voi omistaa vaikka yhdessä eletään.Et kertonut millaisessa asiassa teillä menee sukset ristiin kun on lapsenkasvatuksesta kyse? Itse seurustelen miehen kanssa jolla myös on lapsi. Tottakai hänellä on oikeus ohjata muksujani jos on jotain häikkää kuten minulla myös hänen poikansa suhteen. Tuosta vapaa-ajasta...eikö hän luota sinuun vai miksi ei hyväksy menojasi? Vaikea antaa neuvoja muuta kuin että pidä ihmisarvosi ;)
Keskustelepa oikein kunnolla kumppanisi kanssa. Määritelkää sinun roolisi perheenjäesenenä.
Jos olet perheen täysvaltainen jäsen lasten suhteen, sinun tulee olla sitä niin vapauksien kuin valtuuksienkin suhteen.
Jos taas et ole, tulee sinulla olla myös enemmän vapauksia.
Pyrkikää keskutelemaan asiasta hyvässä hengessä. Älä syyllistä kumppaniasi, vaan kerro miltä sinusta tuntuu.Minusta kuulostaa siltä, että kumppanisi rajoitukset eivät mitenkään liity lapseen, vaan hänen pelkoonsa sinun menettämisestä. Yritä siis saada hänet uskomaan, että olet sitoutunut yhteiseen elämäänne. Ja näytä se myös teoillasi. Eiköhän niitä vapaitakin rupea järjestymään, kun tyttö uskoo sinun olevan tosissasi.
Itse olen uusioäiti ja elän miehen kanssa jolla on lapsi. Omia minulla ei ole. Kyllä tämä elämänmuoto edellyttää paljon keskustelua, sopimuksia asioista ja yksityiskohdista ja vastavuoroisia kompromisseja.
Siinä vaiheessa kun ryhtyy suhteeseen yh:n kanssa tulee ymmärtää, että samalla ryhtyy suhteeseen lasten kanssa ja se edellyttää kykyä luopua myös ainakin osasta omista tarpeista. Ei toki kuitenkaan kaikista.
Malttia ja voimia. Keskustelu on hyvä alku asioiden ratkaisemiseen. Ei riitely tai eroaminen.
Jaa-a. Tässä on nyt kaksi erillistä asiaa ap esittänyt.
1) ap:n menemiset ja tulemiset yksinään
2) avovaimon lapsen kasvatus
1- asiaan sanoisin, että patologiselta mustasukkaisuudelta ja omistushalulta tuntuu kuvio! Eikä tietystikään tule siitä muuttumaan.
ja 2-asiassa vaikuttaisi olevan kysymyksessä sama asia: nimittäin se, että avovaimo omistaa myös lapsensa ja määrää hänenkin kasvatuksestaan. Ettei vain laittaisi mielessään tytärtä ja sinua rinnakkain - siis samalle viivalle, kun noin kovaa jöötä ja kuria pitää ;) ?!?!
Uusioperheessämme on tilanne se, että kyllä se minä äitinä olen se, joka lapsen kasvatuksesta määrää lapsen etä-isän kanssa.
Lapseton avopuolisoni on itse valinnut "statistin" roolin, eli ei ota kantaa kasvatusasioihin, ellen minä sitä erikseen pyydä. Ja silloin hän yleensä osaa antaa tilanteeseen hyvin aikuismaisen ja objektiivisen arvion. Siitä olen kiitollinen. Toki kyseessä on jo teini-ikäinen lapsi, joka on miestä kohtaan varsin korrekti ja käyttäytyy erittäin hyvin...
Mitäs varten sinä sitten seurustelet sen naisen kanssa, jos kerran perhe-elämä ei siis kiinostakkaan. Pelkän pi***n perässä siis juoksit?
Kitjoituksesi on itsekästä kitinää, lainkaan tajuamatta että lapsen/perheen silmissä isän paikka on ansaittava, eikä vain taivaasta "tiputa" komentelemaan.
Ja sitten vielä tuo "särähti" pahasti korvaani, että Sinulla on paljon vähemmän vapautta kuin tavallisella isällä, -milläs sitä arvioit? Vapaan poikamiehen kokemuksellako?
Olet vasta puolivuotta seurustellut ja yöjuoksuja ei ole hyväksytty? Kuuleppa ei niitä hyväksytä keskiverto isällekkään monia vuodessa. Ei sellaisille joiden kanssa suhteen on tarkoitus olla kauaskantoinen.
Mieti mitä haluat, ja elä sen mukaan, kaikkea tässä maailmanssa ei voi saada.
Exälläni oli kolme muksua edellisestä avioliitostaan. Pidin kyllä kovasti lapsista, pidän vieläkin, mutta meille molemmille oli selvää että suurempi velvollisuus lapsista on heidän isällään, ja kyllä minä kävin yksin juhlimassa, harrastuksissa, sain olla parikin yötä poissa.
Silloin, kun olin lasten kanssa, annoin kaikkeni siihen hetkeen, mutta tosiasia on että kun eivät olleet omiani niin... en kokenut että minun velvollisuuteni on käyttäytyä niin kuin olisivat.
Sanoit ettet yksin pääse enää minnekään. Tätä minä taas en ymmärrä. Toki sinulla minun mielestäni kuuluisi olla omaa aikaa ja vapaus lähteä esim. harrastuksiin ihan niinkuin ennenkin.
Minusta kuulostaa että naisystäväsi pelkää että sinä lähdet suhteestanne ja koittaa lapsensa kautta sitouttaa sinua suhteeseenne. Tee siis naisellesi selväksi että välität hänestä etkä ole lähdössä hänen luotaan kokonaan :)
Lisäksi minun mielestäni sinun sanallasi on lapsen kasvatuksessa painoa, hassulta tuntuu että vaaditaan että pitäisi olla lapsen elämässä läsnä niinkuin kumppanisi, biologinen vanhempi sanoo, muttei sinulla olisi kuitenkaan oikeutta kasvattaa tätä. Ei kuulosta reilulta.
Vaadi oikeuksiasi mies :) Uusperhe-elämä voi olla toldella antoisaa kunhan yhteiset pelisäännöt löytyvät.
Kertoilepa meille miten käy? :)
Kiitän kaikkia mitä vilpittömimmin mielipiteistänne!
Juuri tuota tarvitsinkin, vapaamuotoista pohdintaa asian ympäriltä.
Erittäin kiinnostavaa oli kuulla analyysi myös patologisesta mustasukkaisuudesta jolle löytyy enemmänkin perusteita... Naisystäväni kiukuttelee esimerkiksi jo siitä, että en yhdessä liikkuessamme ole kokoajan liimautuneena häneen ja näytä kaikille että kuulumme yhteen vaikka ei hänellä, erittäin kauniina ihmisenä luulisi olevan tarvetta moiseen. Minä olen keskiverron näköinen.
Aivan loistavaa olisi jos saisi mielipiteen vielä myös pariin seuraavaan seikkaan:
Onko teistä merkitystä sillä että naisystäväni on kokenut vahingossa, melkeempä teiniraskauden? eli ei ole juuri koskaan saanut mennä aivan kuten haluaa ja lapsi on jo 9v, ja naisytävänihän oli 28v. Minä taas olen puolestani ollut vapaa melkeinpä kuin taivaan lintu. Aikaisemmissa suhteissani ei ole ollut ongelmia menojen järjestelemisessä.
Tarkoitan että onko hänellä mielestänne "lupa" olla normaalia hankalampi tämän suhteen?
Sekä:
Minun tulisi näyttää sitoutumistani enemmän. Eli olenko toiminut väärin:
Olen kotoisin köyhästä perheestä sekä sitten opiskellut pitkään eli tottunut venyttämään penniä. Nyt tienaan hyvin, yli kolminkertaisesti naisystävääni verrattuna joka on myös, välillä elänyt köyhänä olosuhteiden pakosta mutta käyttää huoletta kaiken minkä saa käsiinsä. ja mielellään vaikka hieman yli, vaikka velalla tai vielä mieluummin tietenkin minun rahoillani.
Itse elän vieläkin "nuukana", ja siten maksan ehkä vain noin 50-70% taloutemme kaikista kuluista. Siis kokonaisuus huomioiden varmasti yli puolet myös hänen tyttärensä kuluista vaikka hänestä maksetaan elatusmaksut jotka menevät kaikki tietenkin tyttöystvälleni.
Onkohan nuukailuni vaikuttanut siltä että en olisi sitoutunut??
Kiitos vielä kaikille!!!
Lähteä diagnosoimaan lyhyen kertomuksen pohjalta naisystävän käyttäytymistä.
Tosin hyvin yleistä. Näillä palstoilla tuntuu liikkuvan paljon "psykiatreja". Kuitenkin mielestäni, liiallinen psykologisointi ei saa ohittaa terveen järjen käyttöä!
Eiköhän parempi olisi keskustella naisystävän kanssa, avoimesti mustasukkaisuudesta ja sen nostattamista tunteista ja missä tilanteessa ne ilmenee. Keskustellessa selviää ne mahdolliset menettämisen pelot ja itsetunnon ongelmat, sekä aiemmin koetut menetykset ja miten hän tulkitsee sinun käyttäytymistäsi.
Mustasukkaisuutta voi ilmetä myös toisen vapaa-ajalle. Onhan hänellä elämätöntä elämää, ts. nuoruus, joka on jäänyt äidinroolin jalkoihin.
Mielestäni raha- ja talousasioidenhoito opitaan jo lapsuudenkodissa ja sieltä malli osittain periytyy, tiedosti sen tai ei. Tästä huolimatta esim. sisarusten käyttötavat voivat poiketa täysin toisistaan.
Kulutustottumukset on taas eriasia ja osa kokee elävänsä vain kuluttamisen kautta. Sitä myös ruokitaan kultturissamme ja moni kokee onnellisuuden olevan suhteessa ostokykyyn. Mikäli naisystäväsi ei ole taloudellinen, ei se lisäänny sillä, että annat lisää rahaa kulutukseen. Talousasiat pitää oppia ja tiedostaa ja jotkut joutuvat opettelemaan ne "kantapään" kautta.
Mielestäni sitoutumista parisuhteeseen ei todisteta rahalla vaan teoilla, välittämisellä ja huomioimisella.
En oikein ymmärtänyt ajatuksesi yhteyttä sitoutumisen ja nuukailun välillä?
mielestäni. Näytäppä nämä tekstit tyttöystävällesi, niin saadaan toinenkin mielipide tähän asiaan.
Ja sulle kengänkuva takapuoleen.....
elämällä ei pitäisi liikaa selittää nykyistä käytöstä aikuisena. Ja jos ei ole missään vaiheessa ollut menovaihetta noin nuorella ihmisellä, se varmaan tulee ennemmin tai myöhemmin. Tai ehkä omia menoja ei osaa suoda toiselle, jos ei ole koskaan saanut itse viilettää vapaasti, en tiedä.
Oman kokemuksen perusteella sanoisin, että kun yhteiset menot ja kulut maksetaan suhteessa tuloihin ja kumpikin kustantaa henkilökohtaiset menonsa, ei tule ongelmia. Jos esim. te maksatte puoliksi kaiken, tyttöystäväsi ei ehkä pääse kanssasi matkalle, koska ei ole varaa. Ja kyllä se mielestäni vaikuttaa suhteeseen, jos toisella on varaa säästää tai kuluttaa itseensä paljon, mutta toisella kaikki riittäisi juuri ja juuri elämiseen. Minusta se vaan kuulosta yhteiseen onneen ja tulevaisuuteen sitoutumiselta. Tosin jokainen pari laatii omat sääntönsä omista lähtökohdistaan käsin.