Olen jo pitkään tiennyt miehelläni olevan salasuhde työtoverinsa kanssa. Meillä on yhteinen lapsi sekä asiat jokseenkin kunnossa. Emme riitele tai muuta. 12 avioliittovuotta takana. Mieheni ei tiedä että olen tietoinen tämän suhteesta. Odotan että tämä "hairahdus" menee ohitse, sillä en ole valmis luopumaan tästä kaikesta mitä olemme yhdessä rakentaneet lapsemme ja elämämme eteen. Rakastan miestäni enkä voisi elää ilman häntä. Vaikkakin se sattuu kun tajuan hänen viettävän aikaa tämän toisen naisen kanssa paljon. Miten selviän asian kanssa. Onko ero ainoa vaihtoehto?
Toinen nainen = ero!??
Äiti -69
286283
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Mutta puhuminen on!
Kerro miehellesi mitä tiedät ja pyydä, että keskustelisitte asiasta. Saattaa olla, että pääsette samalla keskustelemaan siitä, miten voisitte kehittää suhdettanne niin, ettei ulkopuolisia enää tarvita.
Lue Kari Kiianmaan kirja: rakentava valinta.
itsesi kanssa??! Sorry mutta tunnut olevan täysin itsetunnoton luuseri. Huh huh mitä puhetta!
on ap:llä todella kohdallaan, kun noin kypsästi ja rauhallisesti pystyy ottamaan noinkin kipeän asian. Luuseri on se pettävä mies, ei ap.
Ap:lle, pysy vahvana, kerro miehellesi mitä tiedät ja yritä keskustella asia kuntoon. Sinunlaiselta se varmasti onnistuu, toisin kuin ed. kommentin antajan epätasapainoisella ylitunteellisella reagointitavalla.
Jos itsetunto on kunnossa ja mies on luuseri paska, niin miksi ihmeessä nainen enää sellasta miestä katsoisikaan? Vai voisko itsetunto sittenkin olla alamaissa.
kunnossa.
Ap on mielestäni kaukaa viisaasti ajatteleva, hyvän itsetunnon omaava vahva ihminen.
Tottakai se satuttaa, kun tietää tuollaisen asian.
Monesti kuitenkin sivusuhde kaatuu omaan mahdottomuuteensa, ja viimeistään siinä vaiheessa kun se tulee ilmi.
salasuhde työkaveriinsa. Jäi sitten tekstiviestistä kiinni ja kysyin rauhallisesti, että onko hänellä jotain kerrottavaa minulle...Lopputulos oli ero, josta on nyt n.3kk. En olisi uskonut koskaan miehestäni ja olin tosiaan ehtinyt näiden 15v ajan ajatella, että olemme yhdessä kunnes kuole....jne. Putosin mustaan aukkoon, josta olen hiljalleen tullut ylöspäin. Elämä tuntui loppuvan siihen, kaikki meni uusiksi, ihan kaikki ajatusmaailmaa myöten. Vapisin ja itkin ensimmäisen kk:n ja itsetunto romahti. Nyt kerään palasia edelleen ja yritän tulla kokonaiseksi päivä kerrallaan. Elän enkä muuta voi, lohdutonta, yksinäistä, elämä vailla päämäärää, tyhjää, tunteiden kuolettamista. Töihin ja kotiin...muuta en itseltäni tällä hetkellä vaadi. Kyllähän kait tästä selviää jotenkin ja pakkohan se on.
Tuo on tottumusta ja turvallisuutta eikä rakkautta. Pahimmassa tapauksessa läheisriippuvuutta. Haluat elää miehen kanssa joka ei välitä sinusta kovinkaan paljon ja hyvässä lykyssä hän rakastaa tuota toista naista... Ei ole mikään pakko erota, mutta kannattaako työntää pää pensaaseen ja olla näkemättä totuutta. Sitäpaitsi mies voi hyvinkinhaluta eroa kipeämmin kuin voit edes kuvitella, mutta esim. yhteisen lapsenne takia ei pysty tekemään asiassa ratkaisua. Ehkä juuri lapsen takia ei edes halua. Ota asia puheeksi miehesi kanssa ja selvittäkää tuo suhde, onko sitä ja minkälainen on. Miettikää teidän suhteenne, miten se alkoi, mitä olette tunteneet, onko kaikki hyvin, jollei niin miksei, onko jotain tehtävissä jne. Vaikenemalla et saavuta mitään. Suora ero yhtäkkiä on kyllä sikäli hyvä ratkaisu ettei tarvitse koskaan mitään miettiäkään. Et voi tietää miehesi ajatuksia ja tunteita. Hän voi olla hyvinkin epätoivoisessa tilanteessa. Jos suhteenne ja tunteenne toisianne kohtaan ovat vahvat, ja jos tahtonne on vahva, on olemassa tietenkin mahdollisuus että asiat selviävät ja avioliittonne kohenee. Miehellä voi olla myös salaisuuksia joista et voi edes arvailla. Mutta, mikään ei selviä kuin puhumalla.
Minen oikein kyllä ymmärrä, miten voi toiselle sanoa, ettei tuo ole rakkautta vaan läheisriippuvuutta. Ei juko! Minä en ainakaan halunnut luovuttaa kun sain tietää poikaystäväni rakastumisesta työtoveriinsa (ero tosin tuli, olkoon niin). Eikä meillä ollut edes lapsia.
Miksi heittää kaikki pois ihastumisen vuoksi? En ymmärrä kertakäyttöistä rakkautta ja rakastumisen tunteen hakemista suhteen ulkopuolelta. Ihan kuin onni tulisi siitä, että saa haavoittaa muita tavoitellessaan sitä maagista tunnetta..
Ymmärrän alkuperäistä kirjoittajaa. Mutta suhde ei kanna, jos ei siinä ole kuin yksi siipi. Toivottavasti saatte selvitettyä asiat, epätietoisuus on pahinta.
mies on uhkailija hänen kanssa on vaikeaa keskustella eli ei se puhuminen aina auta.
ainakaan ei ap. sellaista maininnut. jos mies olis uhkailija eikai ap. väkisin miehen kanssa haluaisi elää. vai?
Moi, Suosittelen myös tuon Kiianmaan Rakentava valinta -kirjaa. Itse luimme sen mieheni kanssa ja mieheni kertoi, että kirjassa kerrottu identiteettikriisi oli tilanne, joka hänellä on. nelikymppinen mies, joka ei enä tiedä mitä haluaa, elämä ei tunnu siltä, jota haluaisi elää, tuntuu, että elää muiden mukaan, mutta ei silti tiedä mitä itse haluaa...
No niin, meillä on meneillään asumusero, mutta emme ole sulkeneet pois mahdollisuutta, että palaisimme yhteen. Miehellä oli noin vuoden kestävä salasuhde, ennenkuin se paljastui. Suhde jatkui edelleen, mutta mies ei halua kuitenkaan tuon toisenkaan kanssa mitään tulevaisuutta suunnitella, haluaa vain selventää oman päänsä. Ja arvaapa mitä, vaikka joku voisi sanoa, että tässä toinen luuseri, niin olen valmis yrittämään uudestaan mieheni kanssa. Mutta, sinulle myös haluan painottaa, kohtalontoverini, että asumusero olisi ehkä myös teillä paikallaan, sillä en suostu harkitsemaan kuitenkaan yhteenpaluuta ennenkuin myös mies on oppinut elämään itsekseen. Se on tärkeä pointti, kuulostaa ehkä jopa paradoksilta, yhteenpaluuta ei kannata harkita ennekuin osaa elää yksin! Minä olen sangen tyytyvänen yksin lasten kanssa, tämä on aika helppoa, miestä tosin näkyy aika paljon edelleen, kun haluaa olla lastensa kanssa myös. Mutta nyt tiedän olevani sinut itseni kanssa. Joskus tulee takapakkia, vaan kuuluu asiaan. Ja minä luin Bruce Fisherin kirjan Jälleenrakennus (suom. Kiianmaa), jossa eron vaiheet käydään läpi ja täytyy tunnustaa, että niin se meni minunkin kohdallani: kieltäminen, takertuminen, viha, suru... vaan porras kerrallaan olen kiivennyt ylöspäin. Helpottavaa, kun joku kirjoitti tunteistani, että ne ovat sallittuja ja oikein! Reilut puoli vuotta oli se pahin aika, nyt olen tyytyväinen elämääni! Ja voisin jakaa onnellisuuteni mieheni kanssa, sitten jos hän joskus on siihen valmis. Hän sanoo, että haluaisi myös itse jatkaa perheenä, vaan ei nyt pysty, on edelleen ihan sekaisin.
ja toivon että onnistuu,sillä minulla ei onnistunut mieheni kanssa vaikka kuinka hän oli kuulevinaan ja ymmärtävinää niin jatko salaista suhdetta eikä loppua näkynyt.
Erosin sillä en vaan enää jaksnut sitä peliä.
Mites miehellä nyt menee? Onko naimisissa pelinaisensa kanssa vai onko naiset vaihtuneet?
Entä sinä, oletko tavannut ketään mukavaa, haluaisitko edes, vai oletko tyytyväinen nykyiseen elämään?
Lopulliseen eroon on yhtä suuri todennäköisyys meilläkin. Vaikka mies ei pysty suunnittelemaan tulevaisuutta tuon toisen(kaan) kanssa, luulenpa, että edelleen ovat yhteydessä, siis tiedän... Vaikka lasten vuoksi haluaisin perheen pysyvät yhdessä, on meidän suhteellemme saatava täysin uusi käsikirjoitus ja sitä ei tehdä, jos kuvoissa on muita, hajoaisin vain taas turhaan, kun olen jo niin hyvin päässyt eteenpäin itseni kanssa. Aika näyttää, eikä sitä tiedä, jos (molempien) elämään tulee joku muu, eikä paluuta entiseen ole.
Kun miehellä on toistuva suhde vieraaseen naaraaseen, on hän luopunut henkisestä sitoutumisesta. Häntä ei enää tosiasiallisesti kiinnosta, mitä vaimo ajattelee tai toivoo. Eikä hän ole kiinnostunut tulevaisuudesta vaimon kanssa.
Kaikki pettävät miehet eivät myönnä itselleen tätä. Kuitenkin toistuva (siis jatkuva) suhde merkitsee, että psyykkinen luopuminen omasta kumppanista on jo paljon pidemmällä.
Vakiintuneessa parisuhteessa elävälle miehelle on selusta tärkeä. Jos hän on uskoton, selustaksi riittää että se on lämmin ja liikkuu. Jos mies on sika, hän pyrkii lisäksi tekemään lämpimästä ja liikkuvasta alistuvan.
Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Harvat onnistuvat miehen petturuuden jälkeen; naiset varmaan siihen pystyisivät, mutta petturi on jo mennyt ikuisesti "uusille psyykkisille maille".
Minua ihmetyttää erityisesti erillään asuvien naisten ajatus siitä, että "katsellaan ja kenties palataan yhteen". Se tapahtuu jos a) naaras sen sallii ja b) uros ei ole onnistunut löytämään uutta naarasta itselleen.
Palaaja on tietysti tällöin epäonnistuja, jonka hallinta on helppoa siihen asti, kunnes hän on saanut riittävästi itsevarmuutta tankattua.
Ihan on hyvin kirjoitettu. Tähän viimeiseen b-kohtaan antaisin kuitenkin kommentin, että vaikka meillä ei yhteenpaluu ole poissuljettu ajatus, sitä ei voi tapahtua ennenkuin mies on saanut sen itsevarmuutensa ja -luottamuksensa takaisin, niin että pystyy 'palaamaan täysin uuteen suhteeseen'. Eli entiseen ei ole paluuta, ja myös mies on samaa mieltä, että ajatus ei ole poissuljettu, mutta ensin pitää löytää itsensä ihmisenä, molempien.
etten ihan täysin tajua sitä tilannetta, että pettäjälle annetaan mahdollisuus valita jääkö avioliittoon vai lähteekö petturikumppanin mukaan.
Oma ajatukseni pettävästä aviomiehestä oli se, että mies astui tärkeän rajan yli mennessään suhteeseen toisen naisen kanssa. Hän kyllä katui tekoaan, pyyteli anteeksi ja minä lupasin yrittää. Vuoden verran siinä meni, mutta lopulta tein oman päätökseni, etten kykene enää yhteiselämään hänen kanssaan. Rakkaus kuoli sen mukana, kun pettämisen seurauksena lakkasin kunnioittamasta häntä miehenä.
Mielestäni päätös avioliiton jatkamisesta on oltava petetyllä, ei pettäjällä.
... on molemmilla. Jos jatketaan, niin jatketaan vain MOLEMPIEN tahdosta. Jos toinen tai molemmat haluaa lopettaa, lopetetaan. Koska mitä "iloa" jatkamisesta on sille joka sitä halusi, kun tietää ettei kumppani halua. Onko se ihan tervettäkään?
Kyllä se tuntuu niin olevan että jos mies menee suhteeseen (rakkaussuhde, ei pelkkää seksiä) niin kyllä siinä psyykkisesti on raja ylitetty. Jos mies sanoo rehellisesti ettei häntä kiinnosta se mitä vaimo ajattelee ja tuleeko ero tms. niin luulempa että tällaisessa tapauksessa avioliittoa jatketaan vain lasten ja kulissien takia sitten. Minä en vaimona pystyisi sulattamaan tuollaista. Usein me vaimot vain olemme niin alistuvaisia ja tottuneet hyvään elintasoon miehen myötä ym. mutta kyllä ne lapsetkin sen aistivat jos vanhemmilla on kylmät välit ja kulissi pysytyssä. Mielestäni kunkin tulee saada olla onnellinen ja jos oikea rakkaus monen kylmän vuoden jälkeen löytyy niin sanoisin että antaa palaa. Elämä on lyhyt eikä itseään voi "uhrata" lasten tai kulissiliiton takia. Jossain vaiheessa sekin kostautuu mielenterveysongelmina tms.
Meillä oli ko. tilanne ja yritettiin lasten takia jatkaa. Mutta tosiasia on että ei suhteeseen kolmea mahdu. Toinen nainen oli kuvioissa koko ajan ja vaikka yritin hyväksyä tilanteen, ei se pitemmän päälle onnistunut. Mies ei hae uutta suhdetta jos on onnellinen. Eron jälkeen ymmärsin ettei tuo olisi voinut toimia. Nyt olen 5:ttä vuotta yksin lasten kanssa. Toivon löytäväni vielä jonkun..
Mies on uuden kanssa ollut erostamme saakka ja heillä on (omien sanojensa mukaan) hyvä ja onnellinen suhde. En siis syyllistä "toista naista" ja todettava on että joskus sekin suhde voi toimia pitkäänkin.
Moi. Kerrohan lisää. Millaisissa väleissä olet miehesi kanssa nyt? Oletteko ystäviä vai vain ystävällisissä väleissä lasten vuoksi? Miten oli alussa, kun ymmärsitte lopulta, että teidän liittonne ei jatku? Millaiset olivat välinne silloin?
Kyselen, koska itse olen tässä vedenjakajalla, ja tällä hetkellä todennäköisyys on lopullisen eron puolelle. Jos niin on, tuntuu, että en halua olla (ex)mieheni kanssa tekemissä lainkaan. En hauku tms. lapsille ja olen aina kertonut heidön isänsä olevan kunnon mies, joka rakastaa lapsiaan, eikä se muutu, mutta minusta tuntuu, että jos emme ole puolisoita, en halua häntä ystäväksenikään (vaikka tässä vanhassa omakotitalossa joskus apua kaipaisi, ja hän sitä mielellään on tähän asti antanut).
Minkälainen suhde siis voi olla ex-puolisoon, kun liiton loppuminen kuitenkin on aika ikävän tapahtuman tulos?
Kuten aikaisemmista viesteistä voi lukea, olen ollut yhteenpaluun kannattaja, mutta ei 'everstiluutnantin' ehdotaman b-vaihtoehdon mukaan vaan sen, että ihan oikeasti tehdään töitä uuden suhteen eteen.
Yhteisiä vuosia meillä on 18, avioliitossa niistä 10 ja lapset kaikki alle kouluikäisiä, että ei tässä hätiköiden ole koskaan mitään tehty.
elämästä ja suhteesta siihen pettäneeseen exään. No, itselläni on nykyään asialliset välit ex-mieheen, tosin etäiset ja sillä asteella haluan ne pitääkin. Olemme eronneet ja virallisesti vieraita toisillemme - emme enää toistemme lähin omainen. Yhteistä ovat vain lapset.
Ensin, kun eropäätös oli tehty, asiat sujuivat ihan rauhallisesti ja asuimmekin vielä yhteisessä kodissa, teimme jopa onnistuneen kesälomamatkan lasten kanssa. Löysin itselleni mukavan asunnon ja pankin väliaikaisrahoituksella ostin sen ja aloin remontoida mieleisekseni. Mies autteli remontissa, vaikka välillä kuulin ilkeitä letkautuksia, jotka saattoivat olla jopa hienoista mustasukkaisuutta itsenäistymistäni ja ilmeistä pärjäämistäni kohtaan, tiedä häntä. Voimia vain tuntui jostain löytyvän ja suurena apuna olivat ystävien ja sukulaisten tarjoama "vierihoito". Sitten, kun muuttopäivä alkoi lähestyä, tuli valtava ärsytys miestä kohtaan. Yritin hillitä itseäni viimeiseen asti, ettei nyt enää mitään ilmiriitaa synnytettäsi. Olin aika vähäpuheinen ja yritin vältellä exää mahdollisimman paljon. Järjestelin omia menojani lasten, ystävieni ja sukulaisteni kanssa. Olin tyytyväinen miehen pitkiin työmatkoihin ja muihin poissaoloihin. Muutto sujui rauhallisesti ja arki lähti kivasti rullaamaan. Oli niin paljon kaikkea tekemistä ja muuta ajattelemista, ettei mitää erityistä eroahdistusta päässyt kehittymään. Se tulee sitten aikanaan, olen siihen varautunut. Pari kuukautta erilleen muuton jälkeen tuli viikkoja kestänyt vaihe, jolloin en halunnut olla missään tekemisissä exän kanssa. Vain välttämättömissä lähinnä lasten asioissa tuli vastailtua s-postiin taikka tekstareilla.
Hakeuduin terapeutille, koska halusin apua tunteitteni ymmärtämiseen ja uuden eronjälkeisen elämän aloittamiseen. Ne muutamat käyntikerrat olivat hyvänä apuna ja pystyin selviämään vaikeistakin hetkistä kohtuudella. Etäisyydenoton exään ymmärsin olevan lopullista irtaantumista suhteesta ja terve merkki oman elämän aloittamisesta.
Ehkä voimme joskus tulevaisuudessa olla exän kanssa hyvissä ja asiallisissa väleissä. Ylimpiä ystäviä meistä ei tule enkä enää tällä kokemuksella huolisi häntä miehekseni.
Sotkeuduin mieheni elämään kun hänen edellinen avioliittonsa oli loppusuoralla. Ero puheita ja suunnitelmia myöten. Heidän avioliitto oli ollut useita vuosia pelkkää molemminpuolista riitaa ja kylmäkiskoisuutta, kiusantekoa ym. Tämän kuulin miehen lisäksi hänen exältään ja lapsiltaan (sitten myöhemmin).
Kun minä astuin kuvioon tilanne muuttui. Miehen vaimo ei olisikaan halunnut eroa, vaan jatkaa avioliittoa. Jätin miehen oman onnensa nojaan, olin luonnollisesti hieman epäluuloinen olivatko he edes eroamassa. Miehen erottua hän sitten otti minuun yhteyttä jne.
Toivottavaa olisi ollut kaikkien kannalta että miehen ex olisi pysynyt jonkinlaisessa tolkussaan. Minä tietysti sain syyt niskoilleni heidän erostaan. Eniten asiassa kärsivät lapset. Miehen ex on tehnyt kaikki lasten tapaamiset todella vaikeaksi. Mies on pari kertaa palauttanut toisen lapsen äitinsä luo, koska oli lähtenyt kotoaan hatkaan kun äiti vain litki olutta ja marmatti miehestä ja minusta. Lapset eivät halunneet kuulla sellaista.
Aluksi kehotin miestä jatkuvasti ottamaan yhteyttä exäänsä ja selvittämään asiat. Meille syntyi asiasta jopa riitaa useinkin koska mies ei halunnut. Kun minusta oli päivänselvää ettei asioita oltu selvitetty. Myöhemmin opin ymmärtämään ettei se ehkä olisi auttanutkaan.
Miehen ex on käynyt useaan kertaan meidän pihalla haukkumassa minut. Kerran kysyin haluaisiko hän sitten jatkaa yhteiselämää miehen kanssa, hän vastasi ei, ja perusteli sen sillä millainen paska koko mies oli ollut viimeiset kymmenen vuotta (pitkä lista erinäisiä vikoja ja puutteita). Kun pyysin että antaisi sitten meidän olla rauhassa, hänen kommenttinsa olivat aivan omaa luokkaansa: sitähän sä haluaisit, meidät halusit erottaa, mies vihaa häntä koska minä olen käskenyt miehen vihata häntä (mies ei vihaa, vaan mielestäni lähinnä pelkää). Eräällä aiemmalla kerralla pyysin nätisti että tulisiko kahville puhumaan asioista rauhallisesti... hän käsitti sen vittuiluna että haluan näytellä hänelle miten onnellisia me olemme...
Miehen vanha, sairas äiti pyytää meiltä jatkuvasti ja nykyään useammin,emmekö saisi miehen exää ymmärtämään, että antaisi lasten olla ja säästäisi hänet miehen (vanhuksen pojan siis) haukkumiselta. Vanhus ei ymmärrä ettei meillä ole mitään sananvaltaa exän käytökseen. Lapset riitelevät jatkuvasti äitinsä kanssa mutta pitävät kiinni oikeudestaan tavata isää. Melkoisia sissejä.
Tilanne on ollut aivan kamala, mutta rauhoittunut tässä vuosien myötä paitsi vanhuksen osalta. He erosivat 1999, me menimme naimisiin 2003. Meillä on yhteinen lapsi, joka syntyessään aiheutti exässä lisää aggressiota...
ps. en suosittele tätä exän mallia yleiseksi malliksi.
Mikä on tärkeää
-ollaan yhdessä
-esitetään perhettä
-kahden palkka riittää paremmin perheen menoihin
-ei haluta jakaa omaisuutta
-imagokysymys
-tottumus
-muutoksen pelko
-toiveiden elättely paremmista ajoista
-menneiden ihannointi
-riippuvuus
-lapset
-lapset
-lapset
En näe mahdottomana, että olisin jopa kulissiliitossa, jossa pelisäännöt olisivat reilut ja vanhemmat osoittavat toisilleen, että PITÄVÄT toisistaan. Tosin ei minun parisuhteeseeni kolmatta mahtuisi.
- lapset
- yhteinen historia
- rakkaus
- ne hyvät asiat, joita liitossa on (suhteesta huolimatta)
- yhteiset tavoitteet ja suunnitelmat
- pyrkimykset liiton säilyttämiseksi
Ei suhde aina kerro liiton täydellisestä romahtamisesta. Monesti se on merkki pettäjän omasta kriisistä, jolla ei ole mitään tekemistä itse liiton hyvyyden / huonouden kanssa. Näin sanovat ne, jotka avioerokriisien kanssa tekevät päivittäin töitä.
Eli en allekirjoita niitä kommentteja, joita moni täällä on esittänyt. Elämä ei ole niin mustavalkoista, vaan jokaisessa suhteessa on runsaasti myös harmaita sävyjä ja me ulkopuoliset emme voi kuin vain arvailla tekojen todellisia vaikuttimia.
Kautta historian on liittoja pystytty myös korjaamaan pettämisistä huolimatta. Kysykääpä vaikka vanhemmiltanne ja muilta iäkkäämmiltä ihmisiltä. Saatatte yllättyä, kuinka monen pitkänkin liiton takaa löytyy näitä kriisien paikkoja. Älkää siis olko niin pessimistejä.
Tämä oli hyvä kirjoitus, välillä kun miettii, että miksi sitä oikein vielä tässä pyristelee. Kiitos.
on ihmisiäkin. Siksipä se tällaisen pettämistilanteen kohdalla on jokaisen mietittävä tykönään omaia arvojaan ja sitä mitä elämältään haluaa.
Itse henkilökohtaisesti olen sitä koulukuntaa, jonka mielestä pettäminen ei kuulu parisuhteeseen. Se on loukkaus naiseuttani kohtaan ja kuuluu samaan sarjaan muun petturuuden kanssa. Lähtökohta läheisessä ihmissuhteessa on rakkauden lisäksi toisen kunnioittaminen ja jos se horjuu, haihtuu rakkauskin hiljalleen ikkunanraosta ulos.
On toimittava niin kuin omatunto sanoo ja pystyy elämään sovussa itsensä kanssa. Raha- ym. käytännön seikat ovat toissijaisia työssäkäyvälle petetylle. Eikä lapsetkaan sitä toista vanhempaa menetä, vaikkei enää yhdessä oltaiskaan.