Mies pudotti pommin vuoden alussa;haluaa erota.Syynä tylsyys,tätäkö tämä elämä on.(elämme normaalia lapsiperheen arkea) Kakkosta ei kuulemma ole,naisia hänellä kyllä kavereina,mutta toisen takia ei mua jättäis(sanoo ettei parempaalöytäisi ikinä)..Olemme asuneet nyt vielä saman katon alla ja katselleet tilannetta.Mies on mua kohtaan todella ihana,suukottelee,huomioi monella tapaa ym.Sanookin itse että tietää olevansa idiootti jos tästä lähtee,mutta silti on "pakko"..Olemme olleet pitkään yhdessä vaikka olemme vielä aikas nuoria. Nyt olen itse alkanut tympiintyä tilanteeseen,"ettäkatsellaan",mulla on kokoajan paha olo ja itku herkässä.Kun kysyn että mitä olet asioiden eteen tehnyt (mies etsisi oman asunnon,olisimme asumuserossa jonkin aikaa) niin mies sanoo ettei saa hopottaa,edetään pikkuhiljaa..Muutenkin puhuu että toivoo että tämä saisi meidät lopulta erottomasti yhteen ja että toivoo et osaisi vielä eron jälkeen kotiin,ja että hänet huolittaisiin.. On sillä kyllä jo asuntotoimiston numerot etsittynä.Tänään menee pankkiin sopimaan että lainasta maksaisimme vain korkoa jonkin aikaa..Musta tilanne on vaan niin outo,mitä tää kertoo meistä?Onko samanlaisia kokemuksia kellään?En tiedämitäodottaa ja ajatella..
entäpä
meidän tarina
172002
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olen pahoillani tilanteestanne. Toivottavasti se selkenee. Minä antaisin kirjallisuusvinkin: Fisher, Kiianmaa: Rakennamme parisuhdetta. Hae kirjastosta tai tilaa netistä, siinä on asiaa. Samoin Bruce Fisherin kirja Jälleenrakennus on oiva apukirja kun eroatte selventääksenne suhdettanne. Tsemppiä!
"Sanookin itse että tietää olevansa idiootti jos tästä lähtee,mutta silti on "pakko"
" mies sanoo ettei saa hopottaa,edetään pikkuhiljaa..Muutenkin puhuu että toivoo että tämä saisi meidät lopulta erottomasti yhteen ja että toivoo et osaisi vielä eron jälkeen kotiin,ja että hänet huolittaisiin.."
Toivoo ja toivoo, muttei halua!
Sinuna sanoisin, että toivossa on hyvä elää ja pistäisin miehen kuutamolle! Parisuhteeseen tarvitaan kaksi ja sitä pitää tahtoa, toivolla ei pitkälle pötkitä.
"Mies on mua kohtaan todella ihana,suukottelee,huomioi monella tapaa ym."
Miten sä osoitat miehellesi että juuri hän on sulle tärkein ihminen maailmassa?
Ehkä miehesi on epävarma siitä miten sä hänet koet. Ei varmaan tule yllätyksenä, mutta meillä miehillä on käsittämätön tarve saada olla jonkun naisen oma "Sankari"...
Jollain tapaa tuosta sai juuri sellaisen kuvan että miehesi todella haluaa vain sinut, ja sinun koko kunnioituksen ja sitä kautta koko rakkauden.
Pelkkä mukavan kaverin rooli kun sopii aniharvalle... Miehellekkään.
"Parisuhteeseen tarvitaan kaksi ja sitä pitää tahtoa, toivolla ei pitkälle pötkitä. "
Tässä taas jonkun tiukka-nutturaisen yksinhuoltajan katkera tilitys, unohtaen kokonaan että siihen parisuhteeseen tarvitaan todellakin KAKSI, ja että kolikossa on aina KAKSI puolta....
Tilanteita aina katsomalla hiukan eri vinkkeleistä saattaa se ongelma olla loppujen lopuksi hyvinkin pieni. Usein REHELLISESTI peiliin katsomalla selviää jo paljon.
Tsemppiä aloittajalle.. kyllä se siitä.
Mutta samalla heräsi kysymys, että miksei mies sitten saa sanottua asiaansa. Mistä kenkä puristaa. Harva nainen on ajatustenlukija, vaikka toisin luullaan ;), ei muuten ole miehetkään sen paremmin.
Jos mies on jäänyt vaimonsa taholta huomiota, hellyyttä ja sankaruutta vaille, miksei hän voi sitä ilmaista ääneen. Täytyisi olla vähintään käyttäytymistieteellisen tutkinnon suorittanut, että osaisi miehen jalkaterän asennoista tulkita mikä milloinkin on vikana.
Annoin tuon kirjallisuusvinkin, koska sieltä löytyi meille aika kelpo selitys sille, jota mies ei osannut itse kuvata: identiteettikriisi. Ei tiedä mitä haluaa, ei tiedä mitä ei halua, erityisesti ei halua kenenkään kertovan mitä pitäisi tehdä.
hyvä lueskella ja niitähän näistä parisuhdeaiheista riittää joka lähtöön. Nyt on kuitenkin niin, että pelkällä kirjallisuudella ja pohtimisella ei pitkälle pötkitä. Elämä vaatii käytännön toimia ja tunteitten tuntemista. Moni lukee hyllymetreittäin tekstejä ja tietää teoriassa "kaiken", mutta omassa elämässään ei osaa tietojaan soveltaa.
Mielestäni pahinta on tämä harrastuneisuus toisten tunteitten selittämiseen ja "psykologisointiin". Usein käy niin, että elämä on paljon yksinkertaisempaa ja suoraviivaisempaa kuin kirjat antavat ymmärtää.
Niin siis selvititte, että miehelläsi on identiteettikriisi. Entä mitä sillä tiedolla teitte? Helpottiko miestäsi tietoisuus ongelmansa laadusta? Millä tavalla aloitte parantaa tilannettanne tai miehesi tilannetta ja missä vaiheessa olette nyt.
Kunnioituksen, arvostuksen ja rakastamisen osoitus oli se pointti viestissäni.
Ikävä kyllä jokaisen on se itse ymmärrettävä mitä puolisolleen viestittää arjen tiimellyksessä, ja erityisesti miten.
Ei se vaadi kovinkaan syväluotaavia analyysejä, ja varsinkin meille miehille ne monta kertaa on kiusallisiakin, epämiehekkäitä. Saatikka että ääneen alkaisi asiaa, jonka pitäisi olla selviö parisuhteessa, pyytämään.
Nyt täytyy muistaa hei että meidän sukupolvi joutuu tulemaan toimeen ja oppimaan kantapään kautta uudet toimintatavat. Isiemme malli kun vaatii hiukan päivitystä.
Se vaatii antamista ja vastaanottamista puolin ja toisin, mutta eritoten viisautta yrittää ymmärtää sukupuolien väliset erot.
Tunnepuolen asioissa hiljaa toivomme että nainen niissä viisaampana ottaa ne ohjat käsiin, on syli johon saa heikkona hetkenään pään painaa, lohduttaa ja ymmärtää. Kertoo että miehen ei tarvi olla supersankari hänelle riittääkseen, vaan on juuri se sankari jota nainen tarvitsee, juuri sellaisena kuin on.
Jo pienet nyanssit arkipäivän keskustelussa kertoo onko sitä kunnioitusta, arvostusta ja rakkautta vai perustuuko liitto johonkin muuhun... Jolloin siinä miehen sijassa voisi itseasiassa olla kuka tahansa mies.
Vaikeita aikoja oikeasti, sekä miehille että naisille ja varsinkin niille jotka orjallisesti lehtien sivuilta lukevat millainen mun tänään pitäisi olla.
Yhtä "sekaisin" ja paineen alla nykyään toimitaan molemmat sukupuolet. Tärkeintä olisi itse kunkin miettiä mitä oikeasti haluan saada ja mitä olen sen eteen valmis ANTAMAAN...
Miestäni helpotti aivan suunnattomasti saada sanoiksi muotoiltuna se, mikä häntä vaivaa. Ei se silti itse asiaa muuttanut, kuin että tietää miten voisi asiaa työstää. Hänellä se työstö ei kuitenkaan tunnu onnistuvan omin voimin ja hän itse on terapiaan menossa. Muttaonsitten teoriaa tai mitä tahansa, on suuri helpotus saada tietää, että ei ole tullut hulluksi tms...
erityisen ilmaisuvoimaisesti. Tuollaisen puheen jälkeen ei naiselle voi jäädä epäselväksi, mitä mies ajaa takaa. Toistan edelleen itseäni ja ihmettelen, että mikä mahti estää miestä sanomasta naiselleen asiaansa. Eihän se toki mitään syväluotausta tarvitse olla, itsekin naisena sellaista vierastan, vaan yksinkertaista ja rehellistä puhetta ilman vihjailuja, kiertoilmauksia ja kiukutteluja.
Omaa luokkaansa ovat ne miehet, jotka lähettävät suorastaan ristiriitaisia viestejä naiselleen. Siis sellaisia, joissa suusanallisesti ihaillaan menestyvää, itsenäistä, pärjäävää, toimeliaista naista, kehutaan ääneen vaimon tarmokkuutta, mutta tosiasiassa kaivataan lämmintä, hiukan avutonta, pehmeää ja ainakilttiä naista, joka viihtyisi pääasiassa kotona hellan ääressa ja lasten kanssa.
Pitää saada joku diagnoosi omille tuntemuksilleen; epäilee olevansa hullu, mutta onkin identiteettikriisissä. Eiköhän tuo hulluksi tulemisen epäily nyt mene hiukan liian pitkälle, jos oireina on halu muuttaa vaimosta erilleen ja tietämättömyys siitä mitä oikeasti haluaa. Mielestäni ihan tavallista ihmisen iän mukanaan tuomaa kasvua.
"suusanallisesti ihaillaan menestyvää, itsenäistä, pärjäävää, toimeliaista naista, kehutaan ääneen vaimon tarmokkuutta, mutta tosiasiassa kaivataan lämmintä, hiukan avutonta, pehmeää ja ainakilttiä naista, joka viihtyisi pääasiassa kotona hellan ääressa ja lasten kanssa."
Veikkauksesi siitä mitä kaivataan osui joiltain kohdin oikeaan. Mutta kyllä 2000-luvun mies kaipaa ennenkaikkea tasavertaista kumppania joka ilman vouhkaamista tietää sitä olevansa.
Aivan normaalissa naiseudessa, naisellisuudessa ja naisessa itsestään ne piirteet jo onkin.
Mistä sä hiirulaisen kuvauksen helloineen ja aina kiltteilyineen tuohon keksit, avuttomuudesta puhumattakaan ? Menneen vuosisadan juttuja... ;)
Molemminpuoleisesta kunnioituksesta syntyy luottamus, ja tuo luottamus antaa meille luvan rehellisesti olla suhteessa juuri sellaisia kuin olemme. Miehenä ja Naisena. Parina.
Otit aiemmin esille tuon miehen "sankaruuden". Ymmärsin sinun tarkoittaneen, että mies suhteessa naiseensa haluaa välillä tuntea olevansa vahvempi, se jota tarvitaan, pelastaja hädässä, pulman ratkaisija tai pätevä jollaikin miehisellä alueella - jotain tähän suuntaan, olinko oikeassa?
Omassa vastauksessani yritin siis muutamalla sanalla luonnehtia tuollaista naistyyppiä, joten yksittäisiin sanoihin ei kannata takertua.
Juttu kuuluu vähän samaan kategoriaan kuin se, että naiset puheissaan vaativat miestä osallistumaan kaikkiin kotitöihin, vaipanvaihtoon, lastenhoitoon, kaupassakäyntiin...jne, mutta tosiasiassa innostuvat vietävästi muista kulttuureista tulevista machomiehistä tai muuten "pahoista pojista", jotka eivät paljon vellejä keittele eivätkä tunne imurin toimintaperiaatteita.
Ymmärrän hyvin ja uskonkin vakuutukseesi siitä, että 2000-luvun mies kaipaa ennen kaikkea tasavertaista kumppania. Tässä ollaankin se kysymyksen juurella, että mikä sisältö sille tasavertaisuudelle annetaan. Saako nainen olla naisellinen nainen ja osaako mies enää olla miehekäs mies.
Puhutaan varmasti aivan samasta asiasta ja ajatuksesta. Mä tarkoitin lähinnä tuolla henkisellä puolella tunnetta siitä "sankaruudesta". Ihan simppeleitä asioita joissa kokee olevansa se ainoa, ja oikea.
Ja tuota tunnetta tarvitaan tietenkin molemmin.
Miten se "sankaruus" sitten katoaa?
Se alkaa pikku hiljaa pienistä asioista, ja usein konkretisoituu suoriin vertauksiin jonkun/joidenkin muiden "paremmuudesta".
Esim. "Naapurin Olli se hakkaa mattoja joka viikonloppu, kyllä sunkin pitäis olla sellanen..."
Noh, vähän kömpelö esimerkki, mutta ajatus selviää.
Mutta unohdetaan kertoa että se sama naapurin Olli on työtön, istuu viikolla baarissa ja todellisuudessa osallistuu vähemmän kuin tämä "sankari", tai että tämän Ollin vaimo aina muistaa pienillä teoilla ja sanoilla ilmaista miten ylpeä on miehestään, ja miten tätä rakastaa, ihan muidenkin kuullen ja nähden.
Pelkäämättä että hänen naiseutensa siitä jotenkin kärsisi, tietäen että itseasiassa tapahtuu juuri päinvastoin.
Näitä pieniä rippeitä keräämällä eri tyypeistä saadaan kerättyä se "supersankari" jonka saappaat ihan tavalliselle sankarille tuntuu liian suurilta.
Noh, näyttääkseen että kyllä mustakin sitä supersankaruutta löytyy, imuroi ja tiskaa malliksi vaimon töissä ollessaan samalla kun ruoka tulee uunista valmiiksi nautittavaksi.
Vaimon palatessa ilahtuu kovin ja osoittaa sen miehelleen, jolloin se tunne siitä sankaruudesta taas saavutetaan...kunnes.
Tiskit ei ollutkaan niin hyvin tiskattu kuin vaimo sen tekee, pölypalloja löytyikin vielä ns. imuroinnin jälkeen sohvan alta ja makaroonilaatikon juustokuorrutus oli ihan liian kovaa, liian vähästä suolasta puhumattakaan.
Jälleen on sankarista illan tullen taantunut se aivan tavallinen Topi Toivoton, jonka tilalla voisi istua hiljaa katsomassa lätkämatsia kuka tahansa mies.
Toista kertaa ei tämän Topin mielestä kannata edes yrittää, eihän siinä onnistuisi kuitenkaan.
Tuossa tilanteessa se vaimo olisi saanut todellisen oman sankarinsa hiljaa hymyilemällä hiukan rasvaisiksi jääneille laseille, pölypalloille ja juustokuorrutukselle, itsekseen ja toteamalla miten otettu on kun näin mies häntä oli ajatellut.
Usko tai älä, kautta maailman historia mies on tehnyt kaikkensa naisensa eteen, ja nimenomaan silloin se olo on todella miehekäs. Sankarinomainen.
Ja tuo sankaruus saa naisen kokenmaan itsensä naiseksi, naiselliseksi. Noissa mentaalipuolen jutuissa nainen on viisaampi, ja viisaudella saa miehensä kiipeämään vaikka pers'eeltä puuhun jos haluaa.
Nyt puhutaan ikävä kyllä katoavasta kansanperinteestä jota ei nykymedia ainakaan edesauta. Tasa-arvo ei siitä kärsi, kukaan ei todellisuudessa nöyristele tai alistu, kysymys on vaan miehen ja naisen erilaisuudesta, erilaisuudesta jota ohjaa geenit muutaman sadan miljoonan vuoden takaa, ja jota ei yhdessä eikä kymmenessäkään sukupolvessa muuteta.
Tasavertaisuuden sisältö syntyy myös noista samoista seikoista, jos unohdetaan että jokaisesta yhteisen hyvän puolesta tehdystä teosta pitää pitää kirjaa.
Uskon että millä mittarilla tahansa, 2000-luvun suomalainen mies kestää minkä tahansa kansainvälisen vertailun osallistumisestaan vaikkapa kotitöihin.
Ja samoilla mittareilla voidaan todeta suomalaisen naisen ylivertaisuus fiksuna, tasa-arvoisena ja omanarvon tuntevana puolisona.
Eikä noiden seikkojen tulis poissulkea miehisyyttä tai naisellisuutta, päivastoin niitä vahvistaa, kunhan niistä muistetaan sille omalle sankarille ja prinsessalle mainita ja osoittaa.
Ilmeisen liian harvoin tämä arjessa kuitenkin muistetaan huomata, jos erotilastoihin on katsominen.
sillä erotuksella, että olemme jo keski-ikäinen pari ja liittoa pitkälle toistakymmentä vuotta takana. Mies vain sanoi haluavansa elämältään vielä "jotain muuta". Ei tosin osannut/halunnut kertoa, että mitä muuta. Minussa ei kuulemma eroon johtavia vikoja ole, ansaitsen parempaa ja kaikki johtuu hänestä??? Syvempiä keskustelujakaan ei haluunu kanssani käydä, vaan sanoi ykskantaan päättäneensä asian. Pariterapioista mies kieltäytyi jyrkästi samoin kuin muistakaan lääkäriin menemisistä. Ei kuulemma nähnyt niistä olevan mitään apua itselleen. Minkä siinä sitten teet.
Hämmentävintä tilanteessa oli se, ettei mies kuitenkaan ryhtynyt mihinkään käytännön toimenpiteisiin eron järjestelemiseksi, vaikka muuten on hyvinkin kykenevä hoitelemaan asioita sekä töissä että siviilissä. Ei siis mikään passiivinen sohvaperuna, vaan toimelias mies.
Se olin sitten lopulta minä, joka käynnistin prosessin, kävin rahoitusneuvottelut pankin kanssa, hommasin asunnonvälittäjän myymään kotimme ja ostin oman asunnon. Mies vain laitteli nimiään paperiin ja höpötti, että mikä kiire minulla (!) nyt on...vaikka eropuheensa oli jatkuneet jo pari vuotta. Siinä vaiheessa sanoin, että toimenpiteet voi vielä peruuttaa, jos häntä epäilyttää. Mutta parisuhde vaatii kyllä nyt tehohoitoa. Ei halunnut, jolloin minä kerroin, että minun kannaltani peli on nyt poikki ja paluuta ei enää ole. En jaksa tällaista epävarmuudessa ajelehtimista, vaan ainakin omassa elämässäni pitää olla joku suunta.
Nyt olemme eronneet ja kysyin exältä juuri vähän aikaa sitten, että miten menee. Hän kertoi, ettei ole juuri ehtinyt ajatella asiaa, koska on ollut niin kiirettä töissä. Toivon, että hänellä menisi paremmin kuin yhdessä ollessamme, koska silloin voisin ajatella, ettei eromme ollut turha.
Tilanne vaikuttaa siltä, että mies haluaa pitää sinut vakipanonaan. Vaikka muuttaisi erilleen niin toivoo vielä löytävänsä kotiin, eli suomeksi mikäli ei muualta saa niin kotiin voi aina palata. Vaikka koville ottaisi niin heitä mies pihalle ja hoida oma elämäsi kuntoon. Pääset huomattavasti nopeammin yli erosta ja paremmalla mielellä, kun antamalla miehen pitää itseäsi jonain hätävaranaan.
Kerron vielä, että näin oli minun miehellänikin (tilanne on edelleen päällä) ja olipa hauska lukea tuosta mainostamastiani kirjasta kohta "Mies muuttaa pois kotoa, mutta ei kokonaan, on kuin opiskelemaan lähtevä nuori, joka haluaa että kotona häntä on edelleen odottamassa omahuone, jos joskus haluaa tulla takaisin". Mieheni myönsi näin olevan ja aika pitkälle ne loputkin identiteetti kriisinkuvaukset 'tapaukseen' sopivat... Vaikka elämää ei kirjoista opi, on aika helpottavaa (ja toisaalta järkyttävää) huomata olevansa tietyn lajin edustaja, jonka outokin käytös on ihan normaalia ja meidät voidaan laittaa muotiin...